Annatko palautetta?

Lomailen minäkin, vaikkei oikeutta olekaan kertynyt. Kesä on liian kallis kokonaan sivuutettavaksi. Palkanmaksajakin säästää hiljaisina kesäkuukausina.

Loman aluksi elämänkumppanini saattoi minut täydentämään vaatevarastoani, mistä urakasta palkitsin itseni pakenemalla hellettä Kiasmaan. Yläkerrassa on ruotsalaisen Denise Grünsteinin valokuvia. Kokonaisuus on hieno, joskin ehkä vähän yllätyksetön. Elämänkumppanini piti enemmän Susanna Majurin taannoisesta kuvista, joihin Grünsteinin työt temaattisesti ja jopa osin värillisestikin minustakin vertautuvat. Pari Majurin vedosta on esillä Kiasman kokoelmanäyttelyssä, joten vertailla voi paikan päälläkin.

Kun vauhtiin pääsimme, sukelsimme myös Urho Kekkosen ajan "hovimaalari" Ilja Glazunovin ihmeelliseen maailmaan. Yleisvaikutelmani oli kummastus. Kiasman edellisen johtajan Bernt Arellin vino huumorintaju lienee ainoa syy tuoda Glazunov nykytaiteen yhteyteen. Muuta varsinaista pointtia en näyttelylle keksinyt. Toritaidetasoisten piirrosten ja maalausten yhdistäminen autenttiseen filmi- ja lehtimateriaaliin poliittisen eliitin "innostuksesta" antaa kuitenkin vaikuttavamman kuvan suomettumisen ajasta kuin mikään kuviteltavissa oleva yksittäinen tutkimus tai Ben Zyskowiczin tulikivenkatkuisinkaan palopuhe. Ainakin nuorille näyttelyä voi siis suositella. Tuollaista on oikeasti ollut olemassa.

Kaiken kohkaamisen keskellä itse juhlakalu vaikuttaa video- ja lehtikuvissa oikeastaan aika sympaattiselta hepulta. Minun kävikin häntä sääliksi. Kun nuorena olin mielisairaalassa, (olin töissä, en hoidossa (tämä toimii aina, huomaatko kuinka jo otit etäisyyttä?)) meille korostettiin, ettei potilaan harhoja pidä pönkittää, vaan että hänen todellisuudentajuaan on kaikin tavoin vahvistettava. Mutta mitä voi tehdä nuori Glazunov, Väyrynen, Kanerva ja lopulta itse Kekkonenkaan, kun maailman kaikki mahtavat ympärillä tukevat hänen yhä harhaisemmiksi muuttuvia fantasioitaan?

Mieleeni vertautuu jokin oman aikamme surkea idols-tyrkky, jolle tuomarit kohti ja kovaa lyömisen sijaan päättävät antaa hymistelevää toivoa: "Ääni ei tällä erää ollut kaksinen, ja moni nuottikin vielä haki osoitettaan, mutta kokonaisuus on kyllä kehityskelpoinen." Ja ei kun ilmoittautumaan Big Brotheriin, jos sitä kautta ura urkenisi.

Olisiko nimenomaan kollegoiden pitänyt jo vuosikymmeniä sitten välittää Glazunovistakin enemmän? Eikö heidän, sen sijaan että pitivät nuorta Iljaa vain vaiettavana, harmittomana hölmönä, olisi pitänyt rutata hänen töherryksensä niin suoraan, että hän olisi ennättänyt hankkia itselleen jonkun muun, todennäköisesti ihan hyvän elämän? Nyt tirskahtelemme hänen maneristisille ja kömpelöille figuureilleen, eikä hän vielä kypsässä iässäkään tajua olevansa häpeällisen pilailumme kohteena. (Tosin monet museovieraat tuntuivat tyytyvän näkemäänsä, mikä ylistää heidän rehellisyyttään mutta kertoo kauheaa heidän taidekäsityksestään).

Glazunov lienee kuitenkin asemaansa itse pyrkinyt, joten tyytyköön osaansa. Luin myös jostain, että hän olisi ollut julkikuvaansa ovelampi ja hyödyntänyt asemaansa "virallisena" toisinajattelijana auttamalla vaikeuksiin joutunutta oikeaa älymystöä. En osaa ottaa huhuihin kantaa, eikä se liene tärkeääkään.

Tärkeitä ovat sen sijaan omat valintamme tässä ja nyt.
Meillä taitaa nimittäin useimmilla olla oma ajankohtainen "Glazunov-ongelma" työpaikoillamme. Ainakin minun työpaikallani palautteen antamiseen kannustetaan. Välillä sitä tunnutaan annettavan liikaakin. Uskon samoin olevan muuallakin. Vähintään projektien jälkeen ja kehityskeskusteluissa joudumme arvioimaan omaa, kollegoidemme, esimiestemme ja alaistemme onnistumista.

Saamamme ja antamamme palaute vaikuttaa hyvin paljon käyttäytymiseemme ja käsitykseemme omasta itsestämme. Olisikin tärkeää saada rehellistä palautetta. Jos parhaansa yrittänyttä vain haukutaan, hän voi masentua, mutta myös kehittää työtapojaan tai hakeutua toisiin, hänelle soveltuvampiin tehtäviin. Myönteinen palaute taas kannustaa jatkamaan samaan malliin. Sitä on mukavampi sekä antaa että saada, mutta aiheettomana se saattaa silata tietä katastrofiin, kun emme tajua tehtävästä selviämisen edellyttävän jotain aivan muuta kuin kuvittelemme.

Rehellisen palautteen antaminen esimiehille vaatii erityistä uskallusta. Koston pelossa olemme taipuvaisia mietteitämme myönteisempiin arvioihin heidän onnistumisestaan. Joko pidämme mölyt mahassamme tai intoudumme ylistyksiin Glazunovin aikalaisten hengessä.

Palautteen rehellisyys tuli mieleeni, kun VATT:in tutkimus osoitti henkilöstön tyytyväisyyden valtion virastoissa yllättäen lisääntyneen, vaikka väkeä oli tuottavuusohjelman nimissä potkittu pois (ks. Seuri). Asiaa oli selvitetty mm. työtyytyväisyyskyselyin, joihin vastaamisesta nimimerkki Tottelevainen toteaa Helsingin Sanomien yleisönosastossa seuraavasti:

"... omalla työpaikallani työilmapiirikyselyt etenevät seuraavasti: Ennen kyselyä esimiehet pitävät henkilökunnalle palavereja asian tiimoilta. Keskeinen painotettu sanoma on: 'Jos ette vastaa hyvillä numeroilla, tämä toimipaikka suljetaan tai siirretään tai teille tulee tupenrapinat.'
Jos ja kun joku onneton ei usko, mitä on sanottu, seurauksena on kollektiivinen rangaistus. Työaikajoustot loppuvat ainakin määräajaksi, lomia siirretään, työtehtääviä vaihdetaan. Ja psykologi kutsutaan kertomaan, miten meidän pitää 'katsoa peiliin' ja olla tyytyväisiä."
(Tottelevainen)

Julistan minäkin tyytyväisyyttäni, jos

• minua uhataan aseella
• pomo kyselytilanteessa kurkkii olkani yli
• kyselyn otos on niin pieni, että minut voidaan jäljittää
• minua etukäteen briiffataan kuten nimimerkki Tottelevaisen työpaikalla

Pelkurimaisuudella tarraamme ehkä hetkeksi työhömme ja asemaamme. Samalla kuitenkin suistamme esimiehemme tilanteeseen, jossa työyhteisöä on oikean tiedon puuttuessa enää mahdotonta järkevästi hallita. Olemmeko siis osin itsekin vastuussa, jos sorrumme työtaakkaamme ja keskinäisiin ristiriitohimme, jotka olemme johdolta itse salanneet? Keitä me olemme esimiestämme arvostelemaan, jos hän toimii päättömästi antamamme päättömän tiedon perusteella?

Itse ratkaisen ongelman niin, että yritän tarvittaessa mahduttaa eläviin tilanteisiin korusanakäänteistä kritiikkiä ja kehitysideoita. Kaava voisi mennä vaikka näin: "Tilanteemme on nytkin varsin hyvä, mutta jos dynaamisena työyhteisönä haluamme kehittyä edelleen, voisimme..."

Varsinaisessa kyselyssä annan sitten sellaiset numerot, etteivät pomon bonukset jää ainakaan niistä kiinni.

Lähteet:
Pääkkönen, J & Kangasharju, A. (2010). Mainettaan parempi tuottavuusohjelma? Katsaus valtion virastojen ja laitosten työn tuottavuuteen ja työhyvinvointiin. VATT-tutkimuksia 159.
Seuri, V. (30.6.2010). Valtion työntekijät viihtyvät töissä leikkauksista huolimatta. Helsingin Sanomat.
Tottelevainen. (5.7.2010). Työilmapiirikyselyihin on pakko vastata "oikein". Helsingin Sanomat.