Syyllisyys tekee sinusta kauniin

Pusken läpi räntäsateisen Alppiharjun. Rahattomana en nouse ratikkaan vaan tarvon töihin jalan. Katse on maassa, etsin lätäköiden välistä kuluneille kengilleni kuivaa kohtaa. Yhtäkkiä vihmasta sukeltaa isokokoinen hahmo. Keski-ikäinen pukumies ei piittaa tuulesta tai loskasta. Takki repsottaa levällään, solmio on vinossa, mutkitteleva askel hätää täynnä. "Anteeksi, anna anteeksi, anteeksi kaikki mitä olen tehnyt", anoo mies hulluutta silmissään. "Emme taida tuntea, joten ei ole mitään anteeksipyydettävää", saan sanotuksi. Mies tuijottaa hetken mitään näkemättä, säntää sitten hoiperrellen matkoihinsa.

Tilanne on ikuisesti ohi. En saa tietää miehestä mitään. Joudun kuvittelemaan. Vuosi oli 1992. Näen pankinjohtajan, jonka maailma on juuri romahtanut. Pankinjohtajan, joka on aidosti kauhuissaan. Hän on pettänyt niiden luottamuksen, jotka ovat häneen uskoneet. Hän on syyllinen, tässä ja nyt, kaikessa karmeudessaan, yksin hän.

Mitä ikinä hänelle tapahtui jatkossa, meihin omahyväisiin voittajiin, jotka emme vielä ole kärynneet mistään, hän tuskin enää liittyy. Meihin, joiden paha löytyy aina turvallisesti muista. On totuuden aika 1 ja on totuuden aika 2. Hänen on pitänyt selvitäkseen kasvaa kaikkitietävyytensä yli.

Sama pätee sukupolviin ja kokonaisiin kansakuntiin. Me voittajat voimme yhä uudelleen käydä talvisotaamme, suurta isänmaallista sotaamme, terrorismin vastaista sotaamme, milloin mitäkin pyhää sotaa. Tulkita sormi pystyssä demokratiaa, vetää samalla kotiinpäin mitä tulee muun maailman köyhiin ja vääräuskoisiin. Vipata kulutusluottoa luonnolta.

Mutta niiden, jotka ovat itse, tai joiden läheiset ovat olleet täysillä ja intohimoisesti mukana pahuudessa, tempautuneet joukkohysteriaan, jonka täydelliseen mielettömyyteen ovat jälkikäteen havahtuneet, on vaikea vetää rajaa sisäiseen hyvään ja ulkoiseen pahaan. Natsijohtajien jälkeläisistä kertovassa dokumenttielokuvassa Natsijohtajien lapset Bettina Göring, jolle Hermann Göring on isosetä, kertoo, että on veljensä kanssa päättänyt olla tekemättä maailmaan lisää Göringejä. Katrin Himmler, jolle Heinrich Himmler on niin ikään isosetä, kokee puolestaan, että.uskomalla verensä pahuuteen hän vahvistaisi natsien mielipuolista ajatusta verenperinnön määräävästä merkityksestä. Hänkin on kuitenkin opetellut täydellisesti vieraita kieliä kätkeäkseen saksalaisuutensa. Auschwitzin komentajan Rudolf Hössin pojanpoika Rainer Höss selaa suvun perhealbumia ja palaa tapahtumapaikalle kohtaamaan holokausista selvinneiden jälkeläisiä. Tunteet nousevat pintaan, kun osa kuulijoista kummastelee Rainerin motiiveja ja osa tunnistaa hänessäkin uhrin. Niklas Frank, Puolan miehitysaikaisen kenraalikuvernöörin Hans Frankin poika, kiertää vielä iäkkäänäkin kouluissa lukemassa karmeita tarinoita vanhempiensa, "tyypillisten saksalaisten hirviöiden", vastaisista kirjoistaan.

Näissä itseään rehellisesti ja kummastellen katsovissa ihmissä näen suunnatonta kauneutta.

Kauneutta näen myös japanilaisen Masaki Kobayashin Ihmisen kohtalo -triologiassa, jonka katsoin hiljan elokuva-arkistossa. Miltei kymmentuntinen elokuva, jonka Guinnessin ennätysten kirja mainitsee kaikkien aikojen pisimpänä, ei jätä kiveä kiven päälle kuvatessaan japanilaisten omaa pahuutta toisessa maailmansodassa. Idealistinen nuori päähenkilö Kaji epäonnistuu ensin vankileirien hirvittävien olojen inhimillistämisessä. Sitten hän tempautuu sodan ja sotilaskurin hulluuteen ja joutuu itsekin tappamaan. Päätyminen neuvostoliittolaiselle vankileirille riisuu hänet lopulta ilkosilleen vieden uskon myös kommunismin ihanteisiin. "Veteraanien työtä" vähääkään kunnioittamaton elokuva valmistui jo vuonna 1959, vain neljätoista vuotta Hiroshiman ja Nagasakin pommien jälkeen. Olemmeko me voittajat, miltei 70 vuotta sodan päättymisen jälkeen, vieläkään valmiit muuhun kuin tuntemattoman sotilaan uusiin filmatisointeihin?

Leikkauksia 14! Uskoa pientiloille

 

Yhden porsaan talouskin voi kukoistaa.


Raeste, J. (31.1.2013). Björn Wahlroos sai 262 630 euroa maataloustukea. Helsingin Sanomat.