Riittääkö mielekästä palkkatyötä tulevaisuudessa kaikille? Onko minkä tahansa työn tekeminen millä tahansa ehdoin arvokkaampaa kuin joutilaisuus? Mitä tapahtuisi, jos meille kaikille annettaisiin vastikkeeton perustulo? Mitä yhteiskunnalle tapahtuisi? Mitä sinulle tapahtuisi? Mitä tekisit, jos sinun ei olisi pakko tehdä työtä? Miksi ja mistä lähtien olemme kokeneet velvollisuudeksemme työnteon?
Ruotsalais-italialainen Erik Gandini on mielidokumentaristejani, ja työn tulevaisuuden ja tarkoituksen pohtiminen on pakkomielteitäni. Työn jälkeen -dokumenttielokuvassa (2023) yhdistyvät molemmat, joten sitä on ilo suositella.
1.5.2024 tulee täyteen viisi vuotta omasta ratkaisustani. Työn päivänä juhlin palkkatyöstä poistumiseni viisivuotispäivää. Iloitsen, mutten suosittele kenelle tahansa. En edes kuluttamiseen kyllästyneille. Vähintään oma tarkoitus on hyvä ajatella valmiiksi, ja varata myös vaihtoehtoista puuhaa.
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Työn käytännöt. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Työn käytännöt. Näytä kaikki tekstit
torstai 18. huhtikuuta 2024
perjantai 26. heinäkuuta 2019
Suhteiden avulla uralla eteenpäin?
Sisko Savonlahti kertoo Hesarissa miten suhteet ovat avittaneet häntä työuralla. Kolumnin innostamana minä unohduin pohtimaan suhteiden vaikutusta omaan työhistoriaani.
Hankaluuksia oli jo alkuun pääsemisessä. Vaikka kirjoitin 1980-luvun alussa kuusi laudaturia, kesätöitä ei pieneltä paikkakunnalta tahtonut löytyä. Työttömyyden, epäselvien tulevaisuudensuunnitelmieni ja hitaan lukunopeuteni vuoksi hakeuduin työvoimatoimiston testeihin. Palautetilaisuudessa kuulin että olin pärjännyt paremmin kuin kukaan koskaan, ja ilmeisesti siksi testin vetäjä sotki aikataulunsa juttelemalla kanssani innostuneesti koko aamupäivän. Kun viimein olin poistumassa, nimeäni huudettiin viereiseltä rakennustyömaalta. Huutaja oli Jari, luokkakaverini, jonka taskumatista olin koulun bileissä saanut ensimmäisen kännini. Jari oli paikkakunnan julkkis, sillä hän oli päässyt sanomalehteen jo kahdesti. Ensin laiska toimittaja haastatteli ensimmäistä ylioppilaskirjoituksista poistujaa. Ja joitain viikkoja myöhemmin laiska toimittaja haastatteli uuden Alkon ensimmäistä asiakasta. Jarilla oli yllään työhaalarit, ja hän kertoi iloisesti saaneensa hyväpalkkaisen duunin isänsä kautta.
Minä päädyin yliopistolle lukemaan valtio-oppia. Minulla ei ollut oppinutta taustaa, joten rituaalit ja käsitteistö tuntuivat välillä oudoilta. Kurssikaverit olivat kuitenkin mukavia, joten viihdyin, olkoonkin ettei koulutus valmistanut mihinkään tiettyyn ammattiin. Kurssikaverit päätyivät kesätöihin ministeriöihin, lehtitaloihin ja yliopistolle, ja usein heitä näytti avittavan joku samanniminen jo valmiiksi paikassa työskentelevä. Heistä tuli tutkijoita, toimittajia, tiedottajia, diplomaatteja, korkeita virkamiehiä jne. Minusta tuli yhdeksäksi ja puoleksi vuodeksi siivooja.
Sellaisiin töihin, joista maksettiin palkkaa, ihmisaran introvertin pelasti vasta vuosituhannen vaihteen IT-buumi. Minulla ei nytkään ollut suhteita mihinkään suuntaan, mutta kun niitä ei ollut uudella alalla vielä muillakaan, se ei ollut tällä kertaa kohtalokasta. Käytännössä nollatasolta (en erottanut printteriä skannerista) päädyin vuoden kurssin päätteeksi satumaisesti töihin maailman suurimpaan IT-taloon.
Tai valehtelen.
Sainhan minä sen työn suhteiden avulla. Kurssikaverini oli nimittäin käynyt työhaastattelussa juuri ennen minua. Mutta kun hän oli jo lupautunut toisaalle, hän ystävällisesti vinkkasi paikasta minulle. En minä sinne ikinä muuten olisi löytänyt. Sillä tiellä vietin parikymmentä vuotta. Pelastauduin keskiluokkaan, jonka jäsenyys oli jo jäädä haaveeksi. Hankin moitteettoman yhteiskunnallisen statuksen, omistusasunnon ja lopulta perheenkin.
Kiitos vielä, Janne!
Hankaluuksia oli jo alkuun pääsemisessä. Vaikka kirjoitin 1980-luvun alussa kuusi laudaturia, kesätöitä ei pieneltä paikkakunnalta tahtonut löytyä. Työttömyyden, epäselvien tulevaisuudensuunnitelmieni ja hitaan lukunopeuteni vuoksi hakeuduin työvoimatoimiston testeihin. Palautetilaisuudessa kuulin että olin pärjännyt paremmin kuin kukaan koskaan, ja ilmeisesti siksi testin vetäjä sotki aikataulunsa juttelemalla kanssani innostuneesti koko aamupäivän. Kun viimein olin poistumassa, nimeäni huudettiin viereiseltä rakennustyömaalta. Huutaja oli Jari, luokkakaverini, jonka taskumatista olin koulun bileissä saanut ensimmäisen kännini. Jari oli paikkakunnan julkkis, sillä hän oli päässyt sanomalehteen jo kahdesti. Ensin laiska toimittaja haastatteli ensimmäistä ylioppilaskirjoituksista poistujaa. Ja joitain viikkoja myöhemmin laiska toimittaja haastatteli uuden Alkon ensimmäistä asiakasta. Jarilla oli yllään työhaalarit, ja hän kertoi iloisesti saaneensa hyväpalkkaisen duunin isänsä kautta.
Minä päädyin yliopistolle lukemaan valtio-oppia. Minulla ei ollut oppinutta taustaa, joten rituaalit ja käsitteistö tuntuivat välillä oudoilta. Kurssikaverit olivat kuitenkin mukavia, joten viihdyin, olkoonkin ettei koulutus valmistanut mihinkään tiettyyn ammattiin. Kurssikaverit päätyivät kesätöihin ministeriöihin, lehtitaloihin ja yliopistolle, ja usein heitä näytti avittavan joku samanniminen jo valmiiksi paikassa työskentelevä. Heistä tuli tutkijoita, toimittajia, tiedottajia, diplomaatteja, korkeita virkamiehiä jne. Minusta tuli yhdeksäksi ja puoleksi vuodeksi siivooja.
Sellaisiin töihin, joista maksettiin palkkaa, ihmisaran introvertin pelasti vasta vuosituhannen vaihteen IT-buumi. Minulla ei nytkään ollut suhteita mihinkään suuntaan, mutta kun niitä ei ollut uudella alalla vielä muillakaan, se ei ollut tällä kertaa kohtalokasta. Käytännössä nollatasolta (en erottanut printteriä skannerista) päädyin vuoden kurssin päätteeksi satumaisesti töihin maailman suurimpaan IT-taloon.
Tai valehtelen.
Sainhan minä sen työn suhteiden avulla. Kurssikaverini oli nimittäin käynyt työhaastattelussa juuri ennen minua. Mutta kun hän oli jo lupautunut toisaalle, hän ystävällisesti vinkkasi paikasta minulle. En minä sinne ikinä muuten olisi löytänyt. Sillä tiellä vietin parikymmentä vuotta. Pelastauduin keskiluokkaan, jonka jäsenyys oli jo jäädä haaveeksi. Hankin moitteettoman yhteiskunnallisen statuksen, omistusasunnon ja lopulta perheenkin.
Kiitos vielä, Janne!
lauantai 29. maaliskuuta 2014
Prosessi, resurssi (sinä?), ja kolmas maailmansota
Nollien ja ykkösten maailma on horoskooppeihin ja voimaeläimiin uskomattomien miesten. Luulisi, ettei huuhaalle ole tilaa.
Silti joka niemeen, notkoon, saarelmaan, kuntaan ja sairaanhoitopiiriin nousee oma vaikeasti käytettävä tietojärjestelmänsä, joka ei suostu puhumaan muiden järjestelmien kanssa. Alkujaan kehityksestä innostuneet käyttäjät alkavat suhtautua tekniikkaan välinpitämättömästi tai jopa vihamielisesti, kun eivät koe sen helpottavan arkeaan. Neljännes hankkeista ei tuota maksajalleen koskaan minkäänlaista hyötyä vaan päätyy keskeytykseen (ks. Ryhänen). Ja vaikka verorahoitetut katastrofit paistattelevat julkisuudessa, meininki kylmää myös yrityksissä. Ne vain vaikenevat nolona miljoonamokistaan. Mistä ihmeestä on kysymys?
Olen ollut alalla 15 vuotta, enkä ole vielä nähnyt törmännyt kylmään harkintaan. Tunteellisempaa olentoa kuin johtavassa asemassa oleva pukumies ei taida ollakaan. Katsokaa kyynelehtivää Harry Harkimoa tai Kalervo Kummolaa Sel8nne -dokumenttielokuvassa (ks. Siili). IT-talon johtaminen on arvailua ja harhailua siinä missä muukin elämä.
Isot järjestelmät ovat äärimmäisen mutkikkaita. Ne ovat mutkikkaita silloin, kun ne luodaan tyhjästä ja ennen kaikkea ne ovat mutkikkaita silloin, kun ne kehittyvät vähitellen. Ne saattavat pitää sisällään hyvin erilaisia teknologioita eri aikakausilta. Alkuperäiset tekijät ovat jo muissa töissä tai eläkkeellä, ja kun dokumentaatiokin on summittaista, on päässyt syntymään erilaisin purkkaviritelmin kasassa pysyvä spagettihirviö, johon kukaan vastuullinen ihminen ei enää uskalla koskea.
Ennen kaikkea riippuvuuksien verkosto on ylivoimainen asiakkaalle. Suhteessa teknologiaan asiakas elää samassa epävarmuudessa kuin maanviljelijä on elänyt vuosituhansia suhteessa säähän. Riippuvaisena, ymmärtämättä. Tulvat, kuivat kaudet, heinäsirkkaparvet, yöpakkaset tai myrskytuulet ovat saattaneet koska tahansa tehdä tyhjäksi viljelijän uutterat ponnistelut ja suistaa hänet perheineen nälkäkuoleman partaalle.
Huhujen ja luulojen maailmassa on suuri kiusaus uskoa asiantuntijaan, joka vakuuttaa tuntevansa kalenterit, joka väittää tietävänsä, milloin kyntää, milloin kylvää. Asiantuntijaan, joka selittää selittämättömän.
Moderni meteorologia ja tukiaiset ovat tehneet papistosta viljelijälle tarpeettoman. Uusi työpaikka löytyy it-alalta.
Silti joka niemeen, notkoon, saarelmaan, kuntaan ja sairaanhoitopiiriin nousee oma vaikeasti käytettävä tietojärjestelmänsä, joka ei suostu puhumaan muiden järjestelmien kanssa. Alkujaan kehityksestä innostuneet käyttäjät alkavat suhtautua tekniikkaan välinpitämättömästi tai jopa vihamielisesti, kun eivät koe sen helpottavan arkeaan. Neljännes hankkeista ei tuota maksajalleen koskaan minkäänlaista hyötyä vaan päätyy keskeytykseen (ks. Ryhänen). Ja vaikka verorahoitetut katastrofit paistattelevat julkisuudessa, meininki kylmää myös yrityksissä. Ne vain vaikenevat nolona miljoonamokistaan. Mistä ihmeestä on kysymys?
Olen ollut alalla 15 vuotta, enkä ole vielä nähnyt törmännyt kylmään harkintaan. Tunteellisempaa olentoa kuin johtavassa asemassa oleva pukumies ei taida ollakaan. Katsokaa kyynelehtivää Harry Harkimoa tai Kalervo Kummolaa Sel8nne -dokumenttielokuvassa (ks. Siili). IT-talon johtaminen on arvailua ja harhailua siinä missä muukin elämä.
Isot järjestelmät ovat äärimmäisen mutkikkaita. Ne ovat mutkikkaita silloin, kun ne luodaan tyhjästä ja ennen kaikkea ne ovat mutkikkaita silloin, kun ne kehittyvät vähitellen. Ne saattavat pitää sisällään hyvin erilaisia teknologioita eri aikakausilta. Alkuperäiset tekijät ovat jo muissa töissä tai eläkkeellä, ja kun dokumentaatiokin on summittaista, on päässyt syntymään erilaisin purkkaviritelmin kasassa pysyvä spagettihirviö, johon kukaan vastuullinen ihminen ei enää uskalla koskea.
Ennen kaikkea riippuvuuksien verkosto on ylivoimainen asiakkaalle. Suhteessa teknologiaan asiakas elää samassa epävarmuudessa kuin maanviljelijä on elänyt vuosituhansia suhteessa säähän. Riippuvaisena, ymmärtämättä. Tulvat, kuivat kaudet, heinäsirkkaparvet, yöpakkaset tai myrskytuulet ovat saattaneet koska tahansa tehdä tyhjäksi viljelijän uutterat ponnistelut ja suistaa hänet perheineen nälkäkuoleman partaalle.
Huhujen ja luulojen maailmassa on suuri kiusaus uskoa asiantuntijaan, joka vakuuttaa tuntevansa kalenterit, joka väittää tietävänsä, milloin kyntää, milloin kylvää. Asiantuntijaan, joka selittää selittämättömän.
Moderni meteorologia ja tukiaiset ovat tehneet papistosta viljelijälle tarpeettoman. Uusi työpaikka löytyy it-alalta.
sunnuntai 13. lokakuuta 2013
Me hirviöt
"Suomen pahin ongelma ei ole kestävyysvaje vaan myötätuntovaje, joka pahenee kaikilla aloilla", kirjoittaa Johanna Korhonen oivaltavassa kolumnissaan Helsingin Sanomissa. Olen samaa mieltä, ja arvelen ongelman vaivaavan muuallakin kuin Suomessa.
"Aina kun herrat jäävät kiinni kohtuuttomien etujen junailemisesta itselleen ja toisilleen, mietin samaa kysymystä: eivätkö he tajua vai eivätkö he välitä? Eikö etuoikeutettu luokka ymmärrä sopivaisuuden rajoja vai eivätkö herrat vain piittaa siitä, miten heidän yletön ahneutensa loukkaa muita", Korhonen puuskahtaa.
Ihmiset ovat riippuvaisia toisistaan. Tai useimmat ovat. Korhonen viittaa Berkeleyn professori Dacher Keltneriin, jonka mukaan köyhät arvostavat naapureitaan enemmän kuin suurituloiset, koska köyhä tarvitsee naapuriapua, mutta rikas voi ostaa saman palvelun. Kun sosiaalinen etäisyys kasvaa, myötätunto käy niukemmaksi. Koetilanteessa korkeassa asemassa olevat jaksoivat huonosti kuunnella alempiarvoisten kertomuksia. Heidän katseensa harhaili, heidän teki mieli keskeyttää, ja jälkikäteen he muistivat kuulemansa huonosti.
Korhosen kirjoituksesta on helppo tehdä johtopäätöksiä. Poliitikon pitäisi kuunnella äänestäjiään, rikkaan pitäisi kotiuttaa rahansa veroparatiiseista ja kokoomusnuoren pitäisi käyttää mopokypärää. Totta, muttei varmaankaan koko totuus.
"Aina kun herrat jäävät kiinni kohtuuttomien etujen junailemisesta itselleen ja toisilleen, mietin samaa kysymystä: eivätkö he tajua vai eivätkö he välitä? Eikö etuoikeutettu luokka ymmärrä sopivaisuuden rajoja vai eivätkö herrat vain piittaa siitä, miten heidän yletön ahneutensa loukkaa muita", Korhonen puuskahtaa.
Ihmiset ovat riippuvaisia toisistaan. Tai useimmat ovat. Korhonen viittaa Berkeleyn professori Dacher Keltneriin, jonka mukaan köyhät arvostavat naapureitaan enemmän kuin suurituloiset, koska köyhä tarvitsee naapuriapua, mutta rikas voi ostaa saman palvelun. Kun sosiaalinen etäisyys kasvaa, myötätunto käy niukemmaksi. Koetilanteessa korkeassa asemassa olevat jaksoivat huonosti kuunnella alempiarvoisten kertomuksia. Heidän katseensa harhaili, heidän teki mieli keskeyttää, ja jälkikäteen he muistivat kuulemansa huonosti.
Korhosen kirjoituksesta on helppo tehdä johtopäätöksiä. Poliitikon pitäisi kuunnella äänestäjiään, rikkaan pitäisi kotiuttaa rahansa veroparatiiseista ja kokoomusnuoren pitäisi käyttää mopokypärää. Totta, muttei varmaankaan koko totuus.
tiistai 27. elokuuta 2013
Organisaatiomuutos
Tiedotustilaisuuden päivä on tiedossa, anti ei.
Tai on. Organisaatiomuutos.
Kuten viime vuonna näihin aikoihin. Ja toissavuonna. Työ on samaa, mutta keväästä 2010 minulla on ollut neljä esimiestä ja vähän laskentatavasta riippuen neljä paikkaa matriisissa. Projektit ovat olleet pysyvintä.
Edellisen muutoksen jäljiltä nykyiseen organisaatioon ei usko kukaan, mikä aiheuttaa huhuja. Yleisin veikkaus ovat ulkoistukset. Niitä varten on valmiiksi ryhmitytty ydintoimintoihin ja ulkoistettaviin toimintoihin. Potkuja ei jaeltaisi, ainakaan monelle. Ainakaan heti. Siirtyisimme ensin Nokia - Accenture -mallin mukaisesti uuden yrityksen palvelukseen vanhoina työntekijöinä. Sitten vähitellen jännitys kiristyisi.
Minä olen ulkoistettavassa lokerossa. Olen myös sekä viimeksi tullut että yhteisöni vanhin. Riippumatta harventamisen logiikasta taikurin hatusta nousen aina minä. Kollegoiden elämäntilanteen tuntien en protestoi.
Tilanteesta huolissani vilkuilin keväällä sermin yli vihreämpää ruohoa, missä yhteydessä pyysin suositusta vanhalta työkaverilta. Hän suostui ja viestitti samalla työpaikastaan, että "ison talon kankeus on ollut pienempää kuin olin pelännyt. Suurimpia miinuksia ovat jatkuvat organisaatiouudistukset, jatkuvasti vaihtuvat esimiehet (mulla nyt menossa pomo nro 7)..." Samanlaisia viestejä olen saanut muualta. Myös tutkimus tukee havaintoa. EU:n teettämän työelämää koskevan Eurofound 2012 -tutkimuksen mukaan Suomessa on tehty kolmen viimeksi kuluneen vuoden aikana Euroopan maista eniten erilaisia organisaatiomuutoksia (Taloussanomat).
Organisaatiomuutosten julkilausuttu tavoite on tavallisimmin tehokkuus. Kun maailma muuttuu, oma joukkue ryhmittyy muutoksen vaatimiin asemiin. Mieluummin ennakoiden kuin myöhässä.
Johdon tehtävä on hahmottaa maailma ja ryhtyä rivakasti tarvittaviin toimiin. Monet uudistukset ovatkin perusteltuja. Organisaatiomuutosta pelottavampi olisi muuttumaton organisaatio.
On silti niitäkin muutoksia, joiden tuloksia johtajat hehkuttavat aika yksin. Eikä aina ole kyse vain viestinnän epäonnistumisesta, joukkojen saamisesta mukaan.(ks. Taloussanomat)
Luulen, että organisaatiomuutoksilla on muitakin syitä kuin tehokkuuden tavoittelu.
Tai on. Organisaatiomuutos.
Kuten viime vuonna näihin aikoihin. Ja toissavuonna. Työ on samaa, mutta keväästä 2010 minulla on ollut neljä esimiestä ja vähän laskentatavasta riippuen neljä paikkaa matriisissa. Projektit ovat olleet pysyvintä.
Edellisen muutoksen jäljiltä nykyiseen organisaatioon ei usko kukaan, mikä aiheuttaa huhuja. Yleisin veikkaus ovat ulkoistukset. Niitä varten on valmiiksi ryhmitytty ydintoimintoihin ja ulkoistettaviin toimintoihin. Potkuja ei jaeltaisi, ainakaan monelle. Ainakaan heti. Siirtyisimme ensin Nokia - Accenture -mallin mukaisesti uuden yrityksen palvelukseen vanhoina työntekijöinä. Sitten vähitellen jännitys kiristyisi.
Minä olen ulkoistettavassa lokerossa. Olen myös sekä viimeksi tullut että yhteisöni vanhin. Riippumatta harventamisen logiikasta taikurin hatusta nousen aina minä. Kollegoiden elämäntilanteen tuntien en protestoi.
Tilanteesta huolissani vilkuilin keväällä sermin yli vihreämpää ruohoa, missä yhteydessä pyysin suositusta vanhalta työkaverilta. Hän suostui ja viestitti samalla työpaikastaan, että "ison talon kankeus on ollut pienempää kuin olin pelännyt. Suurimpia miinuksia ovat jatkuvat organisaatiouudistukset, jatkuvasti vaihtuvat esimiehet (mulla nyt menossa pomo nro 7)..." Samanlaisia viestejä olen saanut muualta. Myös tutkimus tukee havaintoa. EU:n teettämän työelämää koskevan Eurofound 2012 -tutkimuksen mukaan Suomessa on tehty kolmen viimeksi kuluneen vuoden aikana Euroopan maista eniten erilaisia organisaatiomuutoksia (Taloussanomat).
Organisaatiomuutosten julkilausuttu tavoite on tavallisimmin tehokkuus. Kun maailma muuttuu, oma joukkue ryhmittyy muutoksen vaatimiin asemiin. Mieluummin ennakoiden kuin myöhässä.
Johdon tehtävä on hahmottaa maailma ja ryhtyä rivakasti tarvittaviin toimiin. Monet uudistukset ovatkin perusteltuja. Organisaatiomuutosta pelottavampi olisi muuttumaton organisaatio.
On silti niitäkin muutoksia, joiden tuloksia johtajat hehkuttavat aika yksin. Eikä aina ole kyse vain viestinnän epäonnistumisesta, joukkojen saamisesta mukaan.(ks. Taloussanomat)
Luulen, että organisaatiomuutoksilla on muitakin syitä kuin tehokkuuden tavoittelu.
torstai 27. kesäkuuta 2013
Elämää avokonttorissa
Tekeillä on pitkään ollut useampikin blogikirjoitus, mm. organisaatiomuutoksesta ja palkka- ja vapaaehtoistyön eroista. Muut kiireet ovat kuitenkin haitanneet keskittymistä.
Olen muun muassa etsinyt töitä.
Nykyisessä työssä on ollut hiljaista, ja viimeksi tulleena, mutta vanhimpana, olen ensimmäinen lähtijä riippumatta siitä, kenen prioriteeteillä harvennetaan. Kaksi nuorempaa kolleegaa palaa asuntovelkaisena syksyllä äitiyslomaltaan. Kolmas, ikäiseni, kertoo olevansa nelihenkisen perheensä ainoa, jota yyteet eivät jo tällä hetkellä kurita. Minä olen perheetön ja tuleva putkiremontti poislukien velaton, joten olen jopa oman irtisanomislistani kärjessä.
Hain fiksua paikkaa, vaikka työmatka olisi viisinkertaistunut ja palkka pudonnut puolella tonnilla. Pääsin haastatteluun. Rekrytoijat kiinnostuivat, ja etsin heitä vakuuttaakseni vaivalla näytetöitä ja suosittelijoita. Vietin lopuksi päivän soveltuvuustesteissä.
Kaikki sujui hyvin, vaikka pakottomassa tilanteessa vastailinkin esimieshaluja selvittäviin kysymyksiin luvattoman rehellisesti. Olisin varmaan saanut paikan, ellei toinen hakija olisi kirjoittanut kirjaa alastani jo vuosia ennen kuin minä edes aloittelin. Hänet tietysti valittiin, ja minua imartelee jo pääsy samalle viivalle. Myönteistä kannaltani on myös se, ettei ikä oikeasti ollut palkkaamisen este. Valittukin lienee syntynyt jo 1960-luvulla. Pelottaa toisaalta, miten kovia hakijoita löytyy pienipalkkaiseenkin työhön.
Varaudun työpaikan vaihdon lisäksi henkisesti myös työuran loppumiseen. Pyrin harrastamaan vain halpoja tai kokonaan ilmaisia asioita. Yhtenä kirjoittaminen.
Kun nyt ainakin vielä tällä kertaa aloitan palkallisen loman, päätin hemmotella itseäni maksullisella kirjoittajakurssilla. Parin talven takaisesta verkkokurssista kokemukseni olivat ainakin hyviä. Naputtelimme lyhyitä tekstejä, joihin saimme netin välityksellä palautetta opettajalta ja toisiltamme.
Yhdessä harjoituksessa piti kuvata samaa arkista kohtausta eri tyyleillä. Taustalla oli ranskalaisen Raymond Queneaun heti sodan jälkeen julkaistu mainio Tyyliharjoituksia -kirjanen.
Sijoitin oman Väärän Kekkosen päivä -nimisen tekstini tietysti avokonttoriin. Täydensin Queneaun alkuperäiseen idean ikiliikkujaksi. Tapahtuma toistui, mutta myös jatkui aina seuraavassa episodissa. Päätyen lopuksi alkuun.
Itse olin nokkeluuteeni varsin tyytyväinen. Muilta saamani palaute tosin rohkaisi tarraamaan nykyiseen leipätyöhön. Niin tiukasti kuin suinkin.
Se taistelu jatkuu kuitenkin vasta syksyllä. Ensin lomalle.
Väärän kekkosen päivä
Olen muun muassa etsinyt töitä.
Nykyisessä työssä on ollut hiljaista, ja viimeksi tulleena, mutta vanhimpana, olen ensimmäinen lähtijä riippumatta siitä, kenen prioriteeteillä harvennetaan. Kaksi nuorempaa kolleegaa palaa asuntovelkaisena syksyllä äitiyslomaltaan. Kolmas, ikäiseni, kertoo olevansa nelihenkisen perheensä ainoa, jota yyteet eivät jo tällä hetkellä kurita. Minä olen perheetön ja tuleva putkiremontti poislukien velaton, joten olen jopa oman irtisanomislistani kärjessä.
Hain fiksua paikkaa, vaikka työmatka olisi viisinkertaistunut ja palkka pudonnut puolella tonnilla. Pääsin haastatteluun. Rekrytoijat kiinnostuivat, ja etsin heitä vakuuttaakseni vaivalla näytetöitä ja suosittelijoita. Vietin lopuksi päivän soveltuvuustesteissä.
Kaikki sujui hyvin, vaikka pakottomassa tilanteessa vastailinkin esimieshaluja selvittäviin kysymyksiin luvattoman rehellisesti. Olisin varmaan saanut paikan, ellei toinen hakija olisi kirjoittanut kirjaa alastani jo vuosia ennen kuin minä edes aloittelin. Hänet tietysti valittiin, ja minua imartelee jo pääsy samalle viivalle. Myönteistä kannaltani on myös se, ettei ikä oikeasti ollut palkkaamisen este. Valittukin lienee syntynyt jo 1960-luvulla. Pelottaa toisaalta, miten kovia hakijoita löytyy pienipalkkaiseenkin työhön.
Varaudun työpaikan vaihdon lisäksi henkisesti myös työuran loppumiseen. Pyrin harrastamaan vain halpoja tai kokonaan ilmaisia asioita. Yhtenä kirjoittaminen.
Kun nyt ainakin vielä tällä kertaa aloitan palkallisen loman, päätin hemmotella itseäni maksullisella kirjoittajakurssilla. Parin talven takaisesta verkkokurssista kokemukseni olivat ainakin hyviä. Naputtelimme lyhyitä tekstejä, joihin saimme netin välityksellä palautetta opettajalta ja toisiltamme.
Yhdessä harjoituksessa piti kuvata samaa arkista kohtausta eri tyyleillä. Taustalla oli ranskalaisen Raymond Queneaun heti sodan jälkeen julkaistu mainio Tyyliharjoituksia -kirjanen.
Sijoitin oman Väärän Kekkosen päivä -nimisen tekstini tietysti avokonttoriin. Täydensin Queneaun alkuperäiseen idean ikiliikkujaksi. Tapahtuma toistui, mutta myös jatkui aina seuraavassa episodissa. Päätyen lopuksi alkuun.
Itse olin nokkeluuteeni varsin tyytyväinen. Muilta saamani palaute tosin rohkaisi tarraamaan nykyiseen leipätyöhön. Niin tiukasti kuin suinkin.
Se taistelu jatkuu kuitenkin vasta syksyllä. Ensin lomalle.
Väärän kekkosen päivä
sunnuntai 13. tammikuuta 2013
Ruotsalainen ihmiskoe
Tällaista tapahtuu vain Ruotsissa.
Siinä missä kotoiset yritysjohtajamme tarjoavat pidempiä työviikkoja ja -uria pienemmällä palkalla, ruotsalaisen Monitor-yrityksen johtaja Åke Persson ajattelee toisin.
"Rahaa on jäänyt valtavasti yli. Mitä teen sillä? Ostanko linnoja ja kartanoita, huoneistoja ulkomailta, tunturimajoja, loistoautoja, arvohuoneistoja ja sen sellaista? Mitä iloa siitä on? Minua olisi hävettänyt, jos olisin käyttänyt rahaa niin. Työntekijät sen rahan ovat tuoneet. He ovat olleet uutteria."
Vuonna 2010 Persson päätti jakaa koko yritysensä voiton työntekijöilleen. Jaettavaa kertyi 12 353 000 kruunua, keskimäärin 167 000 kruunua työntekijää kohden.
Persson ei jaellut höveleitä bonuksia hyvyttään vaan pyrki lisäämään tuottavuutta. Rahoja ei jaettu tasan vaan, vaikka kaikki saivat paljon, hyviksi arvioidut saivat muita enemmän. Arvioinnin Persson sysäsi työntekijöille itselleen.
Mitä sitten tapahtui?
Sen voin paljastaa, että pienen Hudiksvallin kuntapäättäjät innostuivat uusista verotuloista. Mutta roihahtiko tuottavuus toivotusti vai kääntyvätkö työntekijät ahneuksissaan toisiaan vastaan? Mitä tuumasivat liiketuttavat, joille idealistinen ja valoisa Persson visioi ratkaisuaan Aasian taloustiikerit päihittävänä Ruotsin mallina? Mitä ajatteli ammattiyhdysliike rahojaan vapaaehtoisesti jakelevasta yritysjohtajasta?
Yrityksen voitto kuuluu kaikille -dokumentti kertoo.
Johtaja Persson on joka tapauksessa lumoava henkilö, jonka suuhun on vaikea kuvitella tahtotilan, painopistealueen, vision tai mission kaltaisia puppusanoja. Yrittäjän onnea on aito mahdollisuus ajatella "out of the box". Pyrkimys hyvään huokuu Perssonista. Myös ruotsalaista diskuteeraamista on aina miellyttävää ihmetellä.
Dokumenttia katsoessani mietin silti, haluaisinko työskennellä Perssonin alaisuudessa. Kannustaisivatko muhkeatkaan bonukset, jos huomaisin saaneeni keskimääräistä vähemmän? Millaisia arvioita, jos millaisiakaan, tekisin päätyessäni pisteyttämään työtovereita ja itseäni?
Dokumentti:
Pieniowski, H ja Sleszynska, M. (2012). Yrityksen voitto kuuluu kaikille. Alkuperäinen dokumentti: Experimentet. Sveriges Television och Pieniowski Film.
Aiempia kirjoituksiani kannusteista:
Työn kannusteista 1/2 - me tavalliset pulliaiset
Työn kannusteista 2/2 - johtajat
Yle Areena esittää dokumenttia Yrityksen voitto kuuluu kaikille 12.2.2013 asti.
"Rahaa on jäänyt valtavasti yli. Mitä teen sillä? Ostanko linnoja ja kartanoita, huoneistoja ulkomailta, tunturimajoja, loistoautoja, arvohuoneistoja ja sen sellaista? Mitä iloa siitä on? Minua olisi hävettänyt, jos olisin käyttänyt rahaa niin. Työntekijät sen rahan ovat tuoneet. He ovat olleet uutteria."
Vuonna 2010 Persson päätti jakaa koko yritysensä voiton työntekijöilleen. Jaettavaa kertyi 12 353 000 kruunua, keskimäärin 167 000 kruunua työntekijää kohden.
Persson ei jaellut höveleitä bonuksia hyvyttään vaan pyrki lisäämään tuottavuutta. Rahoja ei jaettu tasan vaan, vaikka kaikki saivat paljon, hyviksi arvioidut saivat muita enemmän. Arvioinnin Persson sysäsi työntekijöille itselleen.
Mitä sitten tapahtui?
Sen voin paljastaa, että pienen Hudiksvallin kuntapäättäjät innostuivat uusista verotuloista. Mutta roihahtiko tuottavuus toivotusti vai kääntyvätkö työntekijät ahneuksissaan toisiaan vastaan? Mitä tuumasivat liiketuttavat, joille idealistinen ja valoisa Persson visioi ratkaisuaan Aasian taloustiikerit päihittävänä Ruotsin mallina? Mitä ajatteli ammattiyhdysliike rahojaan vapaaehtoisesti jakelevasta yritysjohtajasta?
Yrityksen voitto kuuluu kaikille -dokumentti kertoo.
Johtaja Persson on joka tapauksessa lumoava henkilö, jonka suuhun on vaikea kuvitella tahtotilan, painopistealueen, vision tai mission kaltaisia puppusanoja. Yrittäjän onnea on aito mahdollisuus ajatella "out of the box". Pyrkimys hyvään huokuu Perssonista. Myös ruotsalaista diskuteeraamista on aina miellyttävää ihmetellä.
Dokumenttia katsoessani mietin silti, haluaisinko työskennellä Perssonin alaisuudessa. Kannustaisivatko muhkeatkaan bonukset, jos huomaisin saaneeni keskimääräistä vähemmän? Millaisia arvioita, jos millaisiakaan, tekisin päätyessäni pisteyttämään työtovereita ja itseäni?
Dokumentti:
Pieniowski, H ja Sleszynska, M. (2012). Yrityksen voitto kuuluu kaikille. Alkuperäinen dokumentti: Experimentet. Sveriges Television och Pieniowski Film.
Aiempia kirjoituksiani kannusteista:
Työn kannusteista 1/2 - me tavalliset pulliaiset
Työn kannusteista 2/2 - johtajat
sunnuntai 28. lokakuuta 2012
Kehityskeskustelussa
Olin kehityskeskustelussa.
Keskustelut voivat olla ahdistavaa strategiapelaamista, jossa osapuolet vuorollaan toistavat ne latteudet, joita heiltä odotetaan. Tai joita he luulevat, että heiltä odotetaan. Pahimmillaan voi syntyä vaikutelma, että työntekijä hakee työpaikkaansa uudelleen.
Hyvä kehityskeskustelu mahdollistaa aidon vuorovaikutuksen työntekijän ja lähiesimiehen välillä. Formaali runko on apuväline, ei itsetarkoitus. Keskustelun aikana käydään läpi edellisen keskustelun jälkeen työssä tapahtuneita asioita ja luodataan tulevaan. Kehityskeskusteluihin perehtyneen konsultti Kari Lahden mielestä ihanteellisesti äänessä on 80-prosenttisesti alainen, vain 20 prosenttisesti pomo (Korhonen). Hyvä kehityskeskustelu on arjesta rauhoitettu tuokio, jonka aikana työntekijä on tähti.
Valmistauduin omaan hetkeeni huolella. Perehdyin etukäteismateriaaliin ja tein annetut esitehtävät. Kirjasin muistiin myös muutamia vapaamuotoisia asioita, joita halusin nostaa esiin. En maailman syleilyä, mutten myöskään lillukanvarsia. Huomioita omasta työstä, työyhteisöstä ja asiakassuhteista. Muilta osin kuin mitä jo väsymiseen asti olemme muualla toistelleet.
Valmistauduin koukeroisin sanankääntein myös pyytämään lisää liksaa. Kokemukseni mukaan terve ahneus on pomolle mieleen. En ole kutsumusammatissa, joten kiinnostus rahaan viestii sitoutumisesta työhön. Näinä yt-aikoina ei kummankaan tarvitse peitellä työn liikesuhdetta.
Hyvä kehityskeskustelu mahdollistaa aidon vuorovaikutuksen työntekijän ja lähiesimiehen välillä. Formaali runko on apuväline, ei itsetarkoitus. Keskustelun aikana käydään läpi edellisen keskustelun jälkeen työssä tapahtuneita asioita ja luodataan tulevaan. Kehityskeskusteluihin perehtyneen konsultti Kari Lahden mielestä ihanteellisesti äänessä on 80-prosenttisesti alainen, vain 20 prosenttisesti pomo (Korhonen). Hyvä kehityskeskustelu on arjesta rauhoitettu tuokio, jonka aikana työntekijä on tähti.
Valmistauduin omaan hetkeeni huolella. Perehdyin etukäteismateriaaliin ja tein annetut esitehtävät. Kirjasin muistiin myös muutamia vapaamuotoisia asioita, joita halusin nostaa esiin. En maailman syleilyä, mutten myöskään lillukanvarsia. Huomioita omasta työstä, työyhteisöstä ja asiakassuhteista. Muilta osin kuin mitä jo väsymiseen asti olemme muualla toistelleet.
Valmistauduin koukeroisin sanankääntein myös pyytämään lisää liksaa. Kokemukseni mukaan terve ahneus on pomolle mieleen. En ole kutsumusammatissa, joten kiinnostus rahaan viestii sitoutumisesta työhön. Näinä yt-aikoina ei kummankaan tarvitse peitellä työn liikesuhdetta.
perjantai 5. lokakuuta 2012
Saikuttajat kuriin?
Työvänpuolue kokoomus esittää sairausloman ensimmäisen päivän palkattomuutta, jotta pinnarit saataisiin kuriin.
"Uutta ajattelua" edustava ehdotus on ainakin kahdella tavalla pöljä.
Ensinnä siksi, ettei lintsaaminen ole ongelma. Ei ainakaan niillä työpaikoilla, joilla minä olen työskennellyt. Itse olen ollut sairauslomalla 1980-luvun lopun influenssani jälkeen vain kaksi päivää. Mielessäni ei silti ole edes käväissyt kadehtia huonompionnisia. Jos sairauslomailua jossain pidetään saavutettuna etuna, lienee taustalla pahempia ongelmia. Niiden ratkaiseminen lopettaa poissaolotkin.
Terveenä poissaolemista suurempi ongelma on ainakin avokonttoreissa sairaana läsnäoleminen. Syyllistyin siihen itse viimeksi perjantaina. Illalla minua odotti konsertti, johon olin ostanut liput hyvissä ajoin. Olin saamassa toivottuja vieraita kaukaa. Flunssan oireet pahenivat tunti tunnilta, mutta en voinut enää perua. Ja kun hammasta purren jaksoin huvitella, piti tietysti pärjätä töissäkin. Viereisen karsinan odottava äiti sai sitten flunssani, ja joutui pariksi päiväksi sairauslomalle. Tänään aivasteltiin takanani. Sain vähemmän arvostavaa palautetta. Jäämme odottamaan influenssakautta kokoomuksen puoluetoimistossa.
Ehdotuksen tekee pöljäksi myös sen osuminen pienipalkkaisiin. Rikkaalla on varaa yhden päivän ansionmenetykseen. Ehkä hän voi jopa tehdä siistiä sisätyötään kotoa käsin ja välttyä ansionmenetykseltä kokonaan. Sinnittelijälle taas pienikin tulojen notkahdus saattaa merkitä suistumista pikavippien maailmaan. On vain jaksettava ja painettava, terveyden uhallakin. Rakennusmies, poliisi, porrassiivooja, lähihoitaja, metsuri, kaupan kassa...
Etsin kuntavaaliehdokkaan Yleisradion vaalikoneesta. Olen yleensä äänestänyt Pentti Linkolan tavoin kaunista nuorta naista. Viisikymppisyydestä villiintyneenä olin kuitenkin valmis syrjähyppyyn. Sain voittajiksi tasapistein työväenpuolue kokoomuksen ehdokkaan ja toisen. Niin sanotuista yleisistä syistä valitsin sen toisen. Mielestäni Helsinki tarvitsee nyt fiksua ja huumorintajuista muslimimaahanmuuttajaa.
"Uutta ajattelua" edustava ehdotus on ainakin kahdella tavalla pöljä.
Ensinnä siksi, ettei lintsaaminen ole ongelma. Ei ainakaan niillä työpaikoilla, joilla minä olen työskennellyt. Itse olen ollut sairauslomalla 1980-luvun lopun influenssani jälkeen vain kaksi päivää. Mielessäni ei silti ole edes käväissyt kadehtia huonompionnisia. Jos sairauslomailua jossain pidetään saavutettuna etuna, lienee taustalla pahempia ongelmia. Niiden ratkaiseminen lopettaa poissaolotkin.
Terveenä poissaolemista suurempi ongelma on ainakin avokonttoreissa sairaana läsnäoleminen. Syyllistyin siihen itse viimeksi perjantaina. Illalla minua odotti konsertti, johon olin ostanut liput hyvissä ajoin. Olin saamassa toivottuja vieraita kaukaa. Flunssan oireet pahenivat tunti tunnilta, mutta en voinut enää perua. Ja kun hammasta purren jaksoin huvitella, piti tietysti pärjätä töissäkin. Viereisen karsinan odottava äiti sai sitten flunssani, ja joutui pariksi päiväksi sairauslomalle. Tänään aivasteltiin takanani. Sain vähemmän arvostavaa palautetta. Jäämme odottamaan influenssakautta kokoomuksen puoluetoimistossa.
Ehdotuksen tekee pöljäksi myös sen osuminen pienipalkkaisiin. Rikkaalla on varaa yhden päivän ansionmenetykseen. Ehkä hän voi jopa tehdä siistiä sisätyötään kotoa käsin ja välttyä ansionmenetykseltä kokonaan. Sinnittelijälle taas pienikin tulojen notkahdus saattaa merkitä suistumista pikavippien maailmaan. On vain jaksettava ja painettava, terveyden uhallakin. Rakennusmies, poliisi, porrassiivooja, lähihoitaja, metsuri, kaupan kassa...
Etsin kuntavaaliehdokkaan Yleisradion vaalikoneesta. Olen yleensä äänestänyt Pentti Linkolan tavoin kaunista nuorta naista. Viisikymppisyydestä villiintyneenä olin kuitenkin valmis syrjähyppyyn. Sain voittajiksi tasapistein työväenpuolue kokoomuksen ehdokkaan ja toisen. Niin sanotuista yleisistä syistä valitsin sen toisen. Mielestäni Helsinki tarvitsee nyt fiksua ja huumorintajuista muslimimaahanmuuttajaa.
torstai 27. syyskuuta 2012
Tavallisen ristiriitaisia asioita
Presidentti Sauli Niinistön nuorten syrjäytymistä vastustava kampanja jakaa mielipiteitä.
Äänekkäimmin sen kiroavat instituutioita rakastavat vasemmistolaiset. Heidän mielestään vanha pankkimies ohittaa raa'an rahan tarpeen tarjoamalla halpaa välittämishöttöä: "Ehdotamme, että syrjäytyneiden sijaan alamme puhua esimerkiksi tuloerojen ennätysmäisestä kasvusta, periytyvästä köyhyydestä, kalliista asumisesta ja riittämätömästä toimeentulosta", kirjoittavat toimittaja Emilia Kukkala ja Vasemmistonuorten puheenjohtaja Li Andersson (ks. Kukkala). Arvostelijoissa on myös niitä, jotka omaan kokemukseensa vedoten muistuttavat arjen raadollisuudesta. Heidän mielestään presidentin katse ei mustan auton tummennettujen ikkunoiden läpi tavoita arkitodellisuutta. Sekakäyttäjävanhemmat tuskin lukevat isällisiä ohjeita, eikä hyväosaisten puuhastelu auta neurologisiin häiriöihinkään.
Kampanja on kuitenkin saanut puoltajia myös muista kuin presidentin oman puolueen kukkahattutädeistä. Näkyvistä tukijoista ehkä arvovaltaisin on lastenpsykiatri Jari Sinkkonen. Hänestä tavallisilla asioilla on joskus tosiaan suuri merkitys. Kun on tutkittu, miksi toiset selviytyvät vaikeistakin oloista, mutta toiset vaurioituvat pysyvästi, on Sinkkosen mukaan paljastunut, että selviytyjien elämässä on usein ollut joku lämpimästi ja ymmärtävästi suhtautunut aikuinen; mummi, ukki, harrastusten ohjaaja, opettaja tai kaverin vanhempi, joka on avannut ikkunan parempaan maailmaan. Suomesta ei Sinkkosen mukaan tule koskaan niin rikasta, että yhteiskunta voisi ratkaista kaikki ongelmat ja lähettää paikalle päivystävän sosiaalityöntekijän tai muun ammattilaisen. (ks. Sinkkonen)
Myös Helsingin seurakuntayhtymän vireän Kirkko ja kaupunki -lehden päätoimittaja Seppo Simola puolustaa kampanjaa: "Kukaan ei ole niin naiivi, kaikkein vähiten tasavallan presidentti itse, että kuvittelisi syvälle käyvän ja monimutkaisen inhimillisen ja yhteiskunnallisen ongelman ratkeavan pelkillä kevyillä kotikonsteilla. Moni sen sijaan näyttää olevan niin lapsellinen, että kuvittelee kaiken järjestyvän, kunhan yhteiskunta lisää määrärahoja tiettyihin tarpeisiin." Simola huomauttaa, että yksilöt luovat ihmissuhteita, yhteiskunta turvaverkkoja, molempia tarvitaan. (Simola)
Olen samaa mieltä ja tunnen oloni vähän syylliseksi.
Äänekkäimmin sen kiroavat instituutioita rakastavat vasemmistolaiset. Heidän mielestään vanha pankkimies ohittaa raa'an rahan tarpeen tarjoamalla halpaa välittämishöttöä: "Ehdotamme, että syrjäytyneiden sijaan alamme puhua esimerkiksi tuloerojen ennätysmäisestä kasvusta, periytyvästä köyhyydestä, kalliista asumisesta ja riittämätömästä toimeentulosta", kirjoittavat toimittaja Emilia Kukkala ja Vasemmistonuorten puheenjohtaja Li Andersson (ks. Kukkala). Arvostelijoissa on myös niitä, jotka omaan kokemukseensa vedoten muistuttavat arjen raadollisuudesta. Heidän mielestään presidentin katse ei mustan auton tummennettujen ikkunoiden läpi tavoita arkitodellisuutta. Sekakäyttäjävanhemmat tuskin lukevat isällisiä ohjeita, eikä hyväosaisten puuhastelu auta neurologisiin häiriöihinkään.
Kampanja on kuitenkin saanut puoltajia myös muista kuin presidentin oman puolueen kukkahattutädeistä. Näkyvistä tukijoista ehkä arvovaltaisin on lastenpsykiatri Jari Sinkkonen. Hänestä tavallisilla asioilla on joskus tosiaan suuri merkitys. Kun on tutkittu, miksi toiset selviytyvät vaikeistakin oloista, mutta toiset vaurioituvat pysyvästi, on Sinkkosen mukaan paljastunut, että selviytyjien elämässä on usein ollut joku lämpimästi ja ymmärtävästi suhtautunut aikuinen; mummi, ukki, harrastusten ohjaaja, opettaja tai kaverin vanhempi, joka on avannut ikkunan parempaan maailmaan. Suomesta ei Sinkkosen mukaan tule koskaan niin rikasta, että yhteiskunta voisi ratkaista kaikki ongelmat ja lähettää paikalle päivystävän sosiaalityöntekijän tai muun ammattilaisen. (ks. Sinkkonen)
Myös Helsingin seurakuntayhtymän vireän Kirkko ja kaupunki -lehden päätoimittaja Seppo Simola puolustaa kampanjaa: "Kukaan ei ole niin naiivi, kaikkein vähiten tasavallan presidentti itse, että kuvittelisi syvälle käyvän ja monimutkaisen inhimillisen ja yhteiskunnallisen ongelman ratkeavan pelkillä kevyillä kotikonsteilla. Moni sen sijaan näyttää olevan niin lapsellinen, että kuvittelee kaiken järjestyvän, kunhan yhteiskunta lisää määrärahoja tiettyihin tarpeisiin." Simola huomauttaa, että yksilöt luovat ihmissuhteita, yhteiskunta turvaverkkoja, molempia tarvitaan. (Simola)
Olen samaa mieltä ja tunnen oloni vähän syylliseksi.
keskiviikko 13. kesäkuuta 2012
50 vuotta kivenpyörittelyä
Täytin 50-vuotta, minkä siedän vaihtoehdon kamaluuden takia.
En silti tunne itseäni yhdeksi niistä pönäköistä keski-ikäisistä, jotka lehdessä hiukan alaviistosta kuvattuna muistelevat omahyväisesti mennyttä ja visioivat tulevaa. Ei haastattelua kyllä pyydettykään. Juhliminen jäi pariin puheluun, muutamaan tekstiviestiin ja postikorttiin. Työpaikalla salasin asian. Ex-elämänkumppanin kanssa kävimme konsertissa, mutta päivämäärä oli sattuma.
En tosiaan ole oppinut minkäänlaista viisautta. Uskoakseni tulen tuntemaan loppuun asti vain hämmennystä kaikesta ympärilläni. Olen suuri ja erittelemätön: en tiedä.
Hetki sitten olin silti vielä uusi ylioppilas, ja maailma näytti avoimelta. Mitä tapahtui?
Ministerit kertoivat viime viikon sunnuntaihesarissa miten nuoruuden työpaikat olivat valmistaneet heitä suuriin tehtäviin (ks. Kantola ja Tolonen). Huomasin kokemusteni olevan vähintään samaa tasoa. Koulutuksenikin. Miksi juuri minä jäin vaille suurta tulevaisuutta? Merkittävät ihmiset toteavat aina, etteivät voineet kieltäytyä, kun pyydettiin, tai että joku aate valitsi heidät, eivät he aatetta. Olisin kyllä ollut minäkin käytettävissä. Jostain syystä kukaan ei pyytänyt, eikä yksikään aate villinnyt. Tällainen on toisaalta - toisaalta -ihmisen kohtalo?
Lapsetkin jäivät tekemättä, ja siten lapsenlapset. Puuttui joko rahaa tai sopiva nainen. Yleensä molemmat. Viimein aika lukitsi vaihtoehdot. Kun ensin emme työltä ehdi lisääntymispuuhiin, joudumme lopulta työskentelemään 70-vuotiaaksi, kun eläkkeiltä puuttuvat maksajat.
Ei tosin voi valehdella omistautuneeni uralle. Sellaista ei tullut. Tuli vain sinnittelyä ja yksittäisiä fragmentteja, jotka ovat toki pätevöittäneet kirjoittamaan työaiheista blogia.
Muistelen juhlan kunniaksi näitä fragmentteja.
Muistinvaraisessa järjestyksessä: sanomalehdenjakaja, ulkoalueen hoitaja leirintäalueella, pilapiirtäjä, ahtaaja (huutomies), posteljooni, taidemuseon kesävahtimestari, rakennustyömies, kuvataideterapian avustaja, rahtivarastomies, siivooja, animaattori, kuvittaja, opettaja. Siivoamistani olen käsitellyt aiemmin, joten ohitan sen nyt. Nykyistä it-humanistin työtä olen sivunnut pitkin matkaa, albumissanikin, joten jätän senkin tällä kertaa.
En silti tunne itseäni yhdeksi niistä pönäköistä keski-ikäisistä, jotka lehdessä hiukan alaviistosta kuvattuna muistelevat omahyväisesti mennyttä ja visioivat tulevaa. Ei haastattelua kyllä pyydettykään. Juhliminen jäi pariin puheluun, muutamaan tekstiviestiin ja postikorttiin. Työpaikalla salasin asian. Ex-elämänkumppanin kanssa kävimme konsertissa, mutta päivämäärä oli sattuma.
En tosiaan ole oppinut minkäänlaista viisautta. Uskoakseni tulen tuntemaan loppuun asti vain hämmennystä kaikesta ympärilläni. Olen suuri ja erittelemätön: en tiedä.
Hetki sitten olin silti vielä uusi ylioppilas, ja maailma näytti avoimelta. Mitä tapahtui?
Ministerit kertoivat viime viikon sunnuntaihesarissa miten nuoruuden työpaikat olivat valmistaneet heitä suuriin tehtäviin (ks. Kantola ja Tolonen). Huomasin kokemusteni olevan vähintään samaa tasoa. Koulutuksenikin. Miksi juuri minä jäin vaille suurta tulevaisuutta? Merkittävät ihmiset toteavat aina, etteivät voineet kieltäytyä, kun pyydettiin, tai että joku aate valitsi heidät, eivät he aatetta. Olisin kyllä ollut minäkin käytettävissä. Jostain syystä kukaan ei pyytänyt, eikä yksikään aate villinnyt. Tällainen on toisaalta - toisaalta -ihmisen kohtalo?
Lapsetkin jäivät tekemättä, ja siten lapsenlapset. Puuttui joko rahaa tai sopiva nainen. Yleensä molemmat. Viimein aika lukitsi vaihtoehdot. Kun ensin emme työltä ehdi lisääntymispuuhiin, joudumme lopulta työskentelemään 70-vuotiaaksi, kun eläkkeiltä puuttuvat maksajat.
Ei tosin voi valehdella omistautuneeni uralle. Sellaista ei tullut. Tuli vain sinnittelyä ja yksittäisiä fragmentteja, jotka ovat toki pätevöittäneet kirjoittamaan työaiheista blogia.
Muistelen juhlan kunniaksi näitä fragmentteja.
Muistinvaraisessa järjestyksessä: sanomalehdenjakaja, ulkoalueen hoitaja leirintäalueella, pilapiirtäjä, ahtaaja (huutomies), posteljooni, taidemuseon kesävahtimestari, rakennustyömies, kuvataideterapian avustaja, rahtivarastomies, siivooja, animaattori, kuvittaja, opettaja. Siivoamistani olen käsitellyt aiemmin, joten ohitan sen nyt. Nykyistä it-humanistin työtä olen sivunnut pitkin matkaa, albumissanikin, joten jätän senkin tällä kertaa.
lauantai 19. toukokuuta 2012
Rikkoisinko lakia?
Kirjoituksessa Tottelin vain käskyä päädyin pitämään tottelevaisuuttamme periaatteessa hyvänä asiana. Yhteiseen tahtoon taipuen saamme paljon hyvää aikaan.
On hyvä, että käärimme hihat ja tuotamme yhteistä jaettavaa. On hyvä, että noudatamme työmatkalla liikennesääntöjä; pysymme omalla kaistallamme ja etenemme sovitulla nopeudella. Vastakkaisen kaistan rekkaan tähtäävät sekopäät päätyvät roskalehtien lööppeihin, koska ovat poikkeus. Sääntöjen noudattaminen on niin hämmästyttävän yleistä, ettei siinä riitä uutisoitavaa.
Välillä enemmistö lipsahtaa kuitenkin hulluuden puolelle. Koska vieressä on samanmoinen kaveri, kukin kokee edelleen toimivansa mielekkäästi. Pohjoiskorealainen liehuttaa lippua paraatissa suuren johtajan kunniaksi kummempia kyselemättä, kun samaa tekee 500 000 yhtä hölmöä. Kummallisena muille avautuvan todellisuuden luovat myös erilaiset hyvä veli -verkostoitujat, uskolahkot, perhehelvetit, pedofiilirenkaat ja "kansan" asialla olevat poliittiset ääriryhmät. Peräkammareiden kouluammuskelijapojista puhumattakaan. Tiedonkulun näennäisestä helppoudesta huolimatta olemme alttiita harhaisille todellisuuksille. Mielettömyyden näkevät vain ulkopuoliset.
Myös ammattiryhmät ja työpaikat tulkitsevat maailman tavallaan. Se on luonnollista ja hyödyllistä, mutta joskus yrityskulttuurikin sairastuu. Näin kävi esimerkiksi pääkaupunkiseudulla vaikuttavassa jäteyritys Lokapojissa, jossa tavaksi tuli kipata jätteitä minne sattuu. Asiakasta laskutettiin käsiteltyjä jätteitä suuremmasta määrästä. Jätteenkäsittelylaitoksella, jos sinne asti päästiin, ilmoitettiin vastaavasti todellista pienempi määrä. Työntekijöiltä vaati suorastaan kansalaisrohkeutta noudattaa lakeja. Osa silti kieltäytyi ja irtisanoutui (päätyen epäilemättä työvoimaviranomaisten langettamalle karenssille). Osa oli tottelevinaan, mutta yritti toimia lainmukaisesti esimiehen silmän välttäessä. Osa tottui tekemään työtä käskettyä. (ks. Salonen)
Jos näemme asiat toisin kuin enemmistö, tai ainakin vallanpitäjä, voi oikeustajumme joutua ristiriitaan myös lain kanssa. "Valaistuneelle" syntyy houkutus pitää omaa asiaa lain noudattamista tärkeämpänä. Näin on käynyt Suomessa murheellisimmillaan sisällissodassa. Reilu vuosikymmen myöhemmin Lapuan liike suosi arveluttavia keinoja. Koijärvestä lähtien ympäristöliikkeessä on ollut vahva kapinallisuuden traditio. Sitä ovat jatkaneet turkistarhaiskijät ja sikatilojen luvattomat kuvaajat. "Piraatit" viis veisaavat tekijänoikeuslainsäädännöstä kokiessaan taistelevansa sananvapauden puolesta. Laittomissa lakoissa toisen osapuolen käyttäytyminen koetaan niin epäoikeudenmukaiseksi, että lain kirjain saa väistyä.
On hyvä, että käärimme hihat ja tuotamme yhteistä jaettavaa. On hyvä, että noudatamme työmatkalla liikennesääntöjä; pysymme omalla kaistallamme ja etenemme sovitulla nopeudella. Vastakkaisen kaistan rekkaan tähtäävät sekopäät päätyvät roskalehtien lööppeihin, koska ovat poikkeus. Sääntöjen noudattaminen on niin hämmästyttävän yleistä, ettei siinä riitä uutisoitavaa.
Välillä enemmistö lipsahtaa kuitenkin hulluuden puolelle. Koska vieressä on samanmoinen kaveri, kukin kokee edelleen toimivansa mielekkäästi. Pohjoiskorealainen liehuttaa lippua paraatissa suuren johtajan kunniaksi kummempia kyselemättä, kun samaa tekee 500 000 yhtä hölmöä. Kummallisena muille avautuvan todellisuuden luovat myös erilaiset hyvä veli -verkostoitujat, uskolahkot, perhehelvetit, pedofiilirenkaat ja "kansan" asialla olevat poliittiset ääriryhmät. Peräkammareiden kouluammuskelijapojista puhumattakaan. Tiedonkulun näennäisestä helppoudesta huolimatta olemme alttiita harhaisille todellisuuksille. Mielettömyyden näkevät vain ulkopuoliset.
Myös ammattiryhmät ja työpaikat tulkitsevat maailman tavallaan. Se on luonnollista ja hyödyllistä, mutta joskus yrityskulttuurikin sairastuu. Näin kävi esimerkiksi pääkaupunkiseudulla vaikuttavassa jäteyritys Lokapojissa, jossa tavaksi tuli kipata jätteitä minne sattuu. Asiakasta laskutettiin käsiteltyjä jätteitä suuremmasta määrästä. Jätteenkäsittelylaitoksella, jos sinne asti päästiin, ilmoitettiin vastaavasti todellista pienempi määrä. Työntekijöiltä vaati suorastaan kansalaisrohkeutta noudattaa lakeja. Osa silti kieltäytyi ja irtisanoutui (päätyen epäilemättä työvoimaviranomaisten langettamalle karenssille). Osa oli tottelevinaan, mutta yritti toimia lainmukaisesti esimiehen silmän välttäessä. Osa tottui tekemään työtä käskettyä. (ks. Salonen)
Jos näemme asiat toisin kuin enemmistö, tai ainakin vallanpitäjä, voi oikeustajumme joutua ristiriitaan myös lain kanssa. "Valaistuneelle" syntyy houkutus pitää omaa asiaa lain noudattamista tärkeämpänä. Näin on käynyt Suomessa murheellisimmillaan sisällissodassa. Reilu vuosikymmen myöhemmin Lapuan liike suosi arveluttavia keinoja. Koijärvestä lähtien ympäristöliikkeessä on ollut vahva kapinallisuuden traditio. Sitä ovat jatkaneet turkistarhaiskijät ja sikatilojen luvattomat kuvaajat. "Piraatit" viis veisaavat tekijänoikeuslainsäädännöstä kokiessaan taistelevansa sananvapauden puolesta. Laittomissa lakoissa toisen osapuolen käyttäytyminen koetaan niin epäoikeudenmukaiseksi, että lain kirjain saa väistyä.
tiistai 24. huhtikuuta 2012
Työn kannusteista 2/2 - johtajat
Johdon kannustimet ovat toisesta maailmasta kuin meidän muiden, mutta periaatteessa niillä pyritään samaan asiaan, eli omistajan hyvään. Myös johto on omistajalla töissä, ja senkin tavotteena tulisi olla omistajien pitkän aikavälin etu. Kelpo kannustimin omistajat pyrkivät myös pestaamaan globaaleilta markkinoilta kaikkein motivoituneimmat, osaavimmat ja sitoutuneimmat tyypit.
Ja kiinnostaahan johtajia raha. Kannustimia suunnittelevan Alexander Groupin julkaisema yhteenveto yritysjohdon kannustimista on Helsingin Sanomien poltiikan toimituksen esimiehen, Marko Junkkarin, mukaan 7000 euron hinnastaan huolimatta yritysjohtajien bestseller.
Eri asia sitten on, onnistuuko rakkauden ostaminen nytkään rahalla. Hyvinvointitutkija Mikko Martela esittää, että yksilön onnellisuus on absoluuttisen palkan sijaan kiinni palkan suhteessa viiteryhmään, eli tässä tapauksessa toisiin johtajiin. Miljoonapalkkiot eivät liity reaalimaailman ostotarpeisiin. Raha on menestyksen mittari, eikä kukaan tahdo tienata viiteryhmäänsä vähemmän. Ei keskiarvokaan riitä. Ihmisen ajatteluvirheistä kirjoittaneen Rolf Dobellin mukaan lottovoittajan onnellisuus kestää kolme kuukautta. Totuttuaan uuteen tilanteeseen hän on yhtä onnellinen tai onneton kuin ennen voittoaan. Pitää saada lisää. (ks. Sainio)
Pelkään, että raha paljastaa olennaisen johtajien suhteesta omaan työhönsä ja omistajiin. Älykkäinä ihmisinä johtajat tietävät pelin säännöt. Omistajat sitoutuvat vain osakkeiden lyhyen aikavälin arvonnousuun. Eivät henkilöstöön, eivät johtajiinkaan. Käytetyistä keinoista he eivät piittaa. Tuotteen laatu, henkilöstön tyytyväisyys tai ekologinen vastuu kiinnostavat vain puheissa. Tämä tekee johtajan työstä paitsi epävarmaa myös kunnon kotikasvatuksen saaneelle ihmiselle epämieluista.
Ja kiinnostaahan johtajia raha. Kannustimia suunnittelevan Alexander Groupin julkaisema yhteenveto yritysjohdon kannustimista on Helsingin Sanomien poltiikan toimituksen esimiehen, Marko Junkkarin, mukaan 7000 euron hinnastaan huolimatta yritysjohtajien bestseller.
Eri asia sitten on, onnistuuko rakkauden ostaminen nytkään rahalla. Hyvinvointitutkija Mikko Martela esittää, että yksilön onnellisuus on absoluuttisen palkan sijaan kiinni palkan suhteessa viiteryhmään, eli tässä tapauksessa toisiin johtajiin. Miljoonapalkkiot eivät liity reaalimaailman ostotarpeisiin. Raha on menestyksen mittari, eikä kukaan tahdo tienata viiteryhmäänsä vähemmän. Ei keskiarvokaan riitä. Ihmisen ajatteluvirheistä kirjoittaneen Rolf Dobellin mukaan lottovoittajan onnellisuus kestää kolme kuukautta. Totuttuaan uuteen tilanteeseen hän on yhtä onnellinen tai onneton kuin ennen voittoaan. Pitää saada lisää. (ks. Sainio)
Pelkään, että raha paljastaa olennaisen johtajien suhteesta omaan työhönsä ja omistajiin. Älykkäinä ihmisinä johtajat tietävät pelin säännöt. Omistajat sitoutuvat vain osakkeiden lyhyen aikavälin arvonnousuun. Eivät henkilöstöön, eivät johtajiinkaan. Käytetyistä keinoista he eivät piittaa. Tuotteen laatu, henkilöstön tyytyväisyys tai ekologinen vastuu kiinnostavat vain puheissa. Tämä tekee johtajan työstä paitsi epävarmaa myös kunnon kotikasvatuksen saaneelle ihmiselle epämieluista.
torstai 19. huhtikuuta 2012
Työn kannusteista 1/2 - me tavalliset pulliaiset
Palkanmaksajallani menee kohtuullisesti, joten sain pienen bonuksen.
Kiitän ja kuittaan, vaikka en tiedäkään, toteutuuko tavoiteltu innokkaampi ja tehokkaampi tekeminen omalla kohdallani. Teen asiakkaalta laskutettavia tunteja parhaani mukaan muutenkin. Palkkion yleisemmillä perusteilla en vaivaa päätäni. Kokemukseni mukaan vain välittömästi sisään tuleva raha merkitsee. Noudattamani tarkka tuntikirjausohje sitäpaitsi todistaa, että minulta halutaan reipastahtista rutiinityötä. Innovointi on isompia aivoja varten.
Innosti bonus kuitenkin pohtimaan kannustamista yleensä. Ensin meidän tavallisten pulliaisten kannalta. Seuraavassa tekstissä johdon kannalta.
Kannatan kohtuullisista kannustamista.
Ongelmiakin on.
Kiitän ja kuittaan, vaikka en tiedäkään, toteutuuko tavoiteltu innokkaampi ja tehokkaampi tekeminen omalla kohdallani. Teen asiakkaalta laskutettavia tunteja parhaani mukaan muutenkin. Palkkion yleisemmillä perusteilla en vaivaa päätäni. Kokemukseni mukaan vain välittömästi sisään tuleva raha merkitsee. Noudattamani tarkka tuntikirjausohje sitäpaitsi todistaa, että minulta halutaan reipastahtista rutiinityötä. Innovointi on isompia aivoja varten.
Innosti bonus kuitenkin pohtimaan kannustamista yleensä. Ensin meidän tavallisten pulliaisten kannalta. Seuraavassa tekstissä johdon kannalta.
Kannatan kohtuullisista kannustamista.
Ongelmiakin on.
maanantai 5. maaliskuuta 2012
Tottelin vain käskyä
Milloin on oikein noudattaa esimiehen ohjeita? Milloin pitää kyseenalaistaa?
Pari dokumenttielokuvaa sai minut taas kerran pohtimaan näitä asioita.
Kenet sinä tuomitsisit? Käskijät vai tottelijat?
Pari dokumenttielokuvaa sai minut taas kerran pohtimaan näitä asioita.
 Eyal Sivanin Specialist, Portrait of a Modern Criminal käsittelee 1960-luvun alussa Jerusalemissa käytyä Adolf Eichmannin tunnettua oikeudenkäyntiä. Eichmann organisoi natsi-Saksan vankikuljetukset keskitysleireille, ja häntä syytettiin myöhemmin mm. rikoksista ihmiskuntaa vastaan. Eichmann kiisti syytteet ja korosti vain totelleensa käskyä, pyrkineensä kunnon ammattilaisen asenteella tekemään hommat mahdollisimman hyvin. Kuolemantuomio pätkähti, kuten sodassa hävinneille tapaa käydä. |
| Vastaavia kysymyksiä pohtii kambodžalainen Thet Sambath dokumentissa Enemies of the People. Sabath, jonka vanhemmat Pol Potin punakhmerit telottivat 1980-luvulla, lähtee selvittämään miksi ja keiden toimesta kahden miljoonan ihmisen verikekkerit järjestettiin. Pol Pot kuoli jo vuonna 1998, mutta Sabath ujuttautuu "veli numero kakkosen", Nuon Cheanin, perheystäväksi, ja onnistuu haastattelemaan tätä kymmenen vuoden ajan. Kiinnostavampia ovat kuitenkin Sabathin maaseudun rauhaan tekemät haastattelumatkat. Riisipeltojen laidalla hän onnistuu jututtamaan verilöylyn käytännön toimeenpanijoita. Nämä nyt jo vanhat miehet kertovat varsin avoimesti tekemisistään. Sen, millä otteella kurkku katkesi parhaimmin. Sen, mihin riisipeltoon ruumiita on kätketty. Monia vaivaa syyllisyys, mutta samaan hengenvetoon vanhat soturit sysäävät vastuuta komentoketjussa ylöspäin. |
Kenet sinä tuomitsisit? Käskijät vai tottelijat?
torstai 1. maaliskuuta 2012
Porvarin kanssa hississä
En aina koe olevani porvarin kanssa samassa veneessä, mutta samaan hissin päädyin viikolla.
Kuulin tarinasta vain katkelman, mutta päättelin porvarin palanneen shoppailumatkalta New Yorkista.
"Mitä useammin siellä käy, sitä enemmän sinne haluaa", hän totesi seurueelleen. Ja edelleen: "Teini pommitti koko viikonlopun tekstiviestein, joissa kertoi sen, mitä kaikkea merkkitavaraa tahtoi tuliaisiksi."
Onnellinen perhe? Ehkä. Ehkä teini halusikin jäädä kotiin kavereidensa kanssa, tai ainakin välttää boutiqueiden kiertämisen äitinsä kanssa. Ja ehkä porvari pitää ilmastonmuutosta pelkkänä huuhaana, eikä siksi koe tekevänsä mitään törkeää ja tyhmää.
Mikä minä olen moralisoimaan?
Porvari toivotti hyvää päivänjatkoa ja poistui hissistä. Muut jatkoimme ylempään kerrokseen. Seurue siirtyi luontevasti seuraavaan asiaan.
Vaistosinko helpotusta?
Kuulin tarinasta vain katkelman, mutta päättelin porvarin palanneen shoppailumatkalta New Yorkista.
"Mitä useammin siellä käy, sitä enemmän sinne haluaa", hän totesi seurueelleen. Ja edelleen: "Teini pommitti koko viikonlopun tekstiviestein, joissa kertoi sen, mitä kaikkea merkkitavaraa tahtoi tuliaisiksi."
Onnellinen perhe? Ehkä. Ehkä teini halusikin jäädä kotiin kavereidensa kanssa, tai ainakin välttää boutiqueiden kiertämisen äitinsä kanssa. Ja ehkä porvari pitää ilmastonmuutosta pelkkänä huuhaana, eikä siksi koe tekevänsä mitään törkeää ja tyhmää.
Mikä minä olen moralisoimaan?
Porvari toivotti hyvää päivänjatkoa ja poistui hissistä. Muut jatkoimme ylempään kerrokseen. Seurue siirtyi luontevasti seuraavaan asiaan.
Vaistosinko helpotusta?
lauantai 18. helmikuuta 2012
Avoin kirje ammattiyhdistysliikkeelle
Arvoisat ay-pamput!
Kuulun YTK-kassaan.
Ammattiliittoon en, kun en tiedä mihin liittoon liittyä. Työni ei asetu vakiintuneiden nimikkeiden alle. Työskentelen myös talossa, joka pääasiassa tarjoaa ihan muuta kuin niitä ICT-palveluja, joita minä tarjoan. Peruskoulutukseni mukaista työtä en ole tehnyt päivääkään.
En ihmettele yksin. Myös moni muu uuden työn tekijä tuntee ammattiyhdistysliikkeen vain median kautta.
Media antaa teistä mekaanisen ja vuodesta toiseen samanlaisen kuvan.
Työmarkkinaneuvotteluissa teitä edustaa tuima keskusjärjestö- tai liittojohtaja, joka uhkaa itkupotkuraivarilla, ellei saa mitä tahtoo. Lopulta lakonuhkaa edeltävän yön valvonut punasilmäinen kenraalikokelaanne toteaa, ettei väännön tulos ollut tavoiteltu, mutta sen kanssa voi kuitenkin elää.
Saneerausten yhteydessä televisioon pääsee myös tuohtunut pääluottamusmies. Hän toteaa irtisanomisten tulleen täytenä yllätyksenä ja joka tapauksessa ylimitoitettuina. Marssitatte joukkonne "spontaanisti" iltapäiväksi ulos työpaikalta, koska kapitalistin ahneudella ei ole rajoja.
Eikä siinä mitään. Perinteistä edunvalvontaakin tarvitaan.
Visio siitä kuitenkin puuttuu. Ainakin minulle toimintanne näyttäytyy toivottomana tarrautumisena työpaikkoihin, jotka ennemmin tai myöhemmin kuitenkin katoavat halvempien kustannusten maihin.
Mikä muka on tarjoamanne myönteinen vaihtoehto? Suojattu tuotanto, jota kysynnän ja tarjonnan lait eivät pääse häiritsemään? Pohjois-Korea?
Kuulun YTK-kassaan.
Ammattiliittoon en, kun en tiedä mihin liittoon liittyä. Työni ei asetu vakiintuneiden nimikkeiden alle. Työskentelen myös talossa, joka pääasiassa tarjoaa ihan muuta kuin niitä ICT-palveluja, joita minä tarjoan. Peruskoulutukseni mukaista työtä en ole tehnyt päivääkään.
En ihmettele yksin. Myös moni muu uuden työn tekijä tuntee ammattiyhdistysliikkeen vain median kautta.
Media antaa teistä mekaanisen ja vuodesta toiseen samanlaisen kuvan.
Työmarkkinaneuvotteluissa teitä edustaa tuima keskusjärjestö- tai liittojohtaja, joka uhkaa itkupotkuraivarilla, ellei saa mitä tahtoo. Lopulta lakonuhkaa edeltävän yön valvonut punasilmäinen kenraalikokelaanne toteaa, ettei väännön tulos ollut tavoiteltu, mutta sen kanssa voi kuitenkin elää.
Saneerausten yhteydessä televisioon pääsee myös tuohtunut pääluottamusmies. Hän toteaa irtisanomisten tulleen täytenä yllätyksenä ja joka tapauksessa ylimitoitettuina. Marssitatte joukkonne "spontaanisti" iltapäiväksi ulos työpaikalta, koska kapitalistin ahneudella ei ole rajoja.Eikä siinä mitään. Perinteistä edunvalvontaakin tarvitaan.
Visio siitä kuitenkin puuttuu. Ainakin minulle toimintanne näyttäytyy toivottomana tarrautumisena työpaikkoihin, jotka ennemmin tai myöhemmin kuitenkin katoavat halvempien kustannusten maihin.
Mikä muka on tarjoamanne myönteinen vaihtoehto? Suojattu tuotanto, jota kysynnän ja tarjonnan lait eivät pääse häiritsemään? Pohjois-Korea?
sunnuntai 1. tammikuuta 2012
Kaupallisuuden puolustus
Etenkin jouluaikaan kuuluu vastustaa kaikkialta pursuavaa moukkamaista kaupallisuutta.
Julistan minäkin inhoavani shoppailua, ja iloitsin, kun tänä vuonna selvisin yhdellä lyhyellä tavaratalokeikalla. Suurimman osan lahjoista ostin netin kautta.
Vielä shoppailuakin enemmän karsastan puhelinmyyjiä ja kaduilla väijyviä hyvän asian kaupustelijoita. Kun jotakin joudun ostamaan, mikä on väistämätöntä tässä järkyttävässä maailmassa, jossa tavarat ohjelmoidaan hajoamaan määräajoin, haluan vertailla rauhassa kilpailevia tuotteita ja hintoja.
Näen kaupallisuudessa silti enemmän hyvää kuin huonoa. Se synnyttää parhaimmillaan aitoa riippuvuutta, kun sekä myyjä että ostaja hyötyvät. Kun riiputaan, ei sodita. Edellyttäen reilua riippuvuutta. Näkisi vielä sen.
Kaupallisuuden hyvät puolet korostuvat myös venäläisen huippudokumentaristin Andrei Nekrasovin sosialismin ajan lopusta kertovassa Hyvästi toverit -sarjassa. Angry Birds -ärtymykseni helpottaa, kun näen miten tavara elähdyttää ihmisiä ihan oikeasti, kun se puuttuu. Viisaan kuusiosaisen sarjan kolme viimeistä jaksoa näkyvät vielä hetken YLE:n Areenassa.
Raha on monen asian hyvä mittari. Se muun muassa kohtuullistaa itsetunnon. Omanikin. Kavereiden (tai äidin) kehujen jälkeen saattaisin minäkin jättää työni ja ryhtyä rustaamaan sarjakuvia. Myyntiluvut kehottavat kuitenkin tarraamaan leipätyöhön täysillä ja nöyrästi. Tosiasiallisen kysynnän mittaaminen järkiinnyttää myös monen muusikon, runoilijan ja muun haaveiljan aiheuttamasta tragediaa itselleen ja lähipiirilleen.
Sama pätee hulluihin bisnesideoihin. Olin markka-aikaan kuulemassa konsulttia, jonka toimenkuvaan kuului yllyttää yrittäjyyteen. Hän puhui pitkään maksajansa suulla, mutta paalutti silti lopuksi mittakaavan ja varoitti starttirahanäpertelystä. Hän julisti sanasta sanaan: "Katsokaa nyt edes, että joku on miljoonan tai pari valmis sijoittamaan teidän ideaanne". Lepsut puheet ja vastuuton kannustavuus taitavat aiheuttaa enemmän murhetta kuin totuuksien laukominen suoraan päin naamaa.
Rahassa mittaaminen tervehdyttää myös työpaikan ilmapiiriä. Kun firman pitää tuottaa voittoa, pätevyys ratkaisee uralla etenemisen, ei esimerkiksi pärstäkerroin, sukulaisuussuhde, arvomaailma tai seksuaalinen suuntautuminen. On aina surullista, kun joku saa potkut, mutta vielä surullisempaa, kun saneerataan pätevin.
Neuvostoliitto voidaan tosin rakentaa pörssiyhtiönkin sisälle. Yhdettoista yyteet kymmeneen vuoteen kokenut, ja lopulta potkut saanut, tuttuni kertoi irtisanomisten jatkuneen hänen jälkeensäkin. Viheliäisessä ilmapiirissä onnistuneimmin ovat sinnitelleet ovelimmat nuoleskelijat ja toisten töiden sabotoijat. Vaan silti, jos raha saisi tietää, se oikaisisi vääryyden jämäkämmin kuin Kekkonen.
Lapsuus ja kaupallisuus on erityisen arka aihe. Onko esimerkiksi joulupukki viaton satuolento, vai levittääkö hän jälkikasvuumme vaarallista kertakäyttöajattelun virusta? Ukossa lienee vaaransa, mutta jään silti miettimään vaihtoehtoja. Ja omaa lapsuuttani 1970-luvulla.
Olin naiivin viaton kaupallisen kulttuurin ihailija. Erityinen suosikkini oli Pätkis-lastenohjelma, jossa seikkailivat lennokkaasti animoidut, anarkistiset piirrossankarit. Tom ja Jerry, Repe Sorsa, Maantiekiitäjät. Ajan ammattikasvattajat saivat päähänsä, että toisiaan mäiskivät hahmot veisivät lapsen empatian ja kyvyn ymmärtää väkivallan seurauksia. Yhdysvaltalainen väkivaltaviihde korvattiin kasvattavilla, verkkaan nykivillä itäblokin pala-animaatioilla. Unettavaa sosialistista festivaalipalkintoviihdettä ahdistavammaksi koin silti puolelta toiselle vaivalloisesti vaappuvan Babar-norsun tartuntakyvyttömät raajat. Onneksi minulle jäi Aku Ankan tarjoama kulttuuri-imperialismi.
Nykyään en ole yhtä jyrkkä. On todella lapsia, ja aikuisiakin, joille valmiiksi pureskeltu turva on tarpeen. Oma lapsuuteni oli tylsyyteen asti turvallinen, joten janosin tarinoilta vauhtia ja vaarallisia tilanteita. Kasvattavuuden sen sijaan vaistosin, ja kavahdin sitä jo pienenä. Ei kaupallinen massatuotantokaan yleensä ollut kummoista, mutta se kopeloi sentään vain säästöpossua ja jätti sielun rauhaan. Kasvattajien minulle, ja todellisuudelle, vieraat ideologiset tarkoitusperät sen sijaan pelottivat ihan oikeasti.
Bisnes on tunteettoman objektiivista. Raaka rahastaja ei ole sovinisti eikä rasisti. Hän ei erottele meitä hyviin eikä huonoihin (esim. terveisiin ja (mieli)sairaisiin) kuten ammattikasvattaja, vaan kyselee ainoastaan bisnesmahdollisuuksien perään.
Rahan rakastaja on reilu, mutta toisaalta kauhistuttava hahmo. Periaatteellisimmillaan hän tuhoaa vaikka itsensä, jos sen voi tehdä voitolla. Seuraavan dekkari-idean saa vapaasti varastaa, sillä mediamahona en saisi sitä kuitenkaan itse julki.
Tarinassa juorulehden toimittaja toisensa jälkeen murhataan salaperäisesti. Syylliseksi paljastuu (jos halutaan poliittisuutta) ekologisesti valveutunut terroristi tai (viihteellisessä versiossa) kirjottelusta suivaantunut julkkisblondi. Grande finalessa sarjamurhaaja iskee lehden toimitukseen surmaten hurjissa verikekkereissä kaikki muut paitsi pääomistajan. Viimeisillä voimillaan tämä räpsii graafisesti huikeita kuvia tapetuista kollegoistaan ja julkaisee ne suuressa muistonumerossa. Julkaisu myy kuin häkä, ja loppukohtauksessa pääomistaja itkee koko matkan hautajaisista pankkiin.
Bisneksen huonoin puoli on kylmyyden sijasta kuitenkin sen lyhytjänteisyys. Ilman julkista sääntelyä bisnes ei piitaa rahattomista. Lapset, vanhukset, sairaat, vammaiset, syrjäisten sähköverkkojen käyttäjät saavat pärjätä ominensa. Kakkein vähiten bisnes piittaa luonnosta tai tulevista sukupolvista.
Sananvapaus on ylimpiä arvojani, ja vastustan kovasti muun muassa nimimerkkien kieltoa nettikeskustelussa. Olen silti leikitellyt ajatuksella, josko iltapäivälehtien tai vaikka Seiskan painamisen voisi kieltää ekologisin syin. Puuta säästyisi, mutta mielipiteenvapaus säilyisi, jos juoruja saisi vain netistä. Ellei maksajaa löydy, juorutoimittaminen palaisi sähköisessä maailmankylässä siksi ämmien talkootyöksi, jota se oli agraaritaloudessakin.
Sitten on tietysti vielä se bisneksen viimeinen huono puoli. Raha itsessään on puhdas fiktio, enemmän uskontoa kuin tosiolevaa. Toivotan Ismo Leikolan myötä kaikille onnellista uutta vuotta!
Julistan minäkin inhoavani shoppailua, ja iloitsin, kun tänä vuonna selvisin yhdellä lyhyellä tavaratalokeikalla. Suurimman osan lahjoista ostin netin kautta.
Hehkulamppuhuijaus (Light Bulb Conspiracy). Tuotanto: Mediapro, 2010. Eurooppalainen yhteistuotanto
Näen kaupallisuudessa silti enemmän hyvää kuin huonoa. Se synnyttää parhaimmillaan aitoa riippuvuutta, kun sekä myyjä että ostaja hyötyvät. Kun riiputaan, ei sodita. Edellyttäen reilua riippuvuutta. Näkisi vielä sen.
Kaupallisuuden hyvät puolet korostuvat myös venäläisen huippudokumentaristin Andrei Nekrasovin sosialismin ajan lopusta kertovassa Hyvästi toverit -sarjassa. Angry Birds -ärtymykseni helpottaa, kun näen miten tavara elähdyttää ihmisiä ihan oikeasti, kun se puuttuu. Viisaan kuusiosaisen sarjan kolme viimeistä jaksoa näkyvät vielä hetken YLE:n Areenassa.
Raha on monen asian hyvä mittari. Se muun muassa kohtuullistaa itsetunnon. Omanikin. Kavereiden (tai äidin) kehujen jälkeen saattaisin minäkin jättää työni ja ryhtyä rustaamaan sarjakuvia. Myyntiluvut kehottavat kuitenkin tarraamaan leipätyöhön täysillä ja nöyrästi. Tosiasiallisen kysynnän mittaaminen järkiinnyttää myös monen muusikon, runoilijan ja muun haaveiljan aiheuttamasta tragediaa itselleen ja lähipiirilleen.
Sama pätee hulluihin bisnesideoihin. Olin markka-aikaan kuulemassa konsulttia, jonka toimenkuvaan kuului yllyttää yrittäjyyteen. Hän puhui pitkään maksajansa suulla, mutta paalutti silti lopuksi mittakaavan ja varoitti starttirahanäpertelystä. Hän julisti sanasta sanaan: "Katsokaa nyt edes, että joku on miljoonan tai pari valmis sijoittamaan teidän ideaanne". Lepsut puheet ja vastuuton kannustavuus taitavat aiheuttaa enemmän murhetta kuin totuuksien laukominen suoraan päin naamaa.
Rahassa mittaaminen tervehdyttää myös työpaikan ilmapiiriä. Kun firman pitää tuottaa voittoa, pätevyys ratkaisee uralla etenemisen, ei esimerkiksi pärstäkerroin, sukulaisuussuhde, arvomaailma tai seksuaalinen suuntautuminen. On aina surullista, kun joku saa potkut, mutta vielä surullisempaa, kun saneerataan pätevin.
Neuvostoliitto voidaan tosin rakentaa pörssiyhtiönkin sisälle. Yhdettoista yyteet kymmeneen vuoteen kokenut, ja lopulta potkut saanut, tuttuni kertoi irtisanomisten jatkuneen hänen jälkeensäkin. Viheliäisessä ilmapiirissä onnistuneimmin ovat sinnitelleet ovelimmat nuoleskelijat ja toisten töiden sabotoijat. Vaan silti, jos raha saisi tietää, se oikaisisi vääryyden jämäkämmin kuin Kekkonen.
Lapsuus ja kaupallisuus on erityisen arka aihe. Onko esimerkiksi joulupukki viaton satuolento, vai levittääkö hän jälkikasvuumme vaarallista kertakäyttöajattelun virusta? Ukossa lienee vaaransa, mutta jään silti miettimään vaihtoehtoja. Ja omaa lapsuuttani 1970-luvulla.
Olin naiivin viaton kaupallisen kulttuurin ihailija. Erityinen suosikkini oli Pätkis-lastenohjelma, jossa seikkailivat lennokkaasti animoidut, anarkistiset piirrossankarit. Tom ja Jerry, Repe Sorsa, Maantiekiitäjät. Ajan ammattikasvattajat saivat päähänsä, että toisiaan mäiskivät hahmot veisivät lapsen empatian ja kyvyn ymmärtää väkivallan seurauksia. Yhdysvaltalainen väkivaltaviihde korvattiin kasvattavilla, verkkaan nykivillä itäblokin pala-animaatioilla. Unettavaa sosialistista festivaalipalkintoviihdettä ahdistavammaksi koin silti puolelta toiselle vaivalloisesti vaappuvan Babar-norsun tartuntakyvyttömät raajat. Onneksi minulle jäi Aku Ankan tarjoama kulttuuri-imperialismi.
Nykyään en ole yhtä jyrkkä. On todella lapsia, ja aikuisiakin, joille valmiiksi pureskeltu turva on tarpeen. Oma lapsuuteni oli tylsyyteen asti turvallinen, joten janosin tarinoilta vauhtia ja vaarallisia tilanteita. Kasvattavuuden sen sijaan vaistosin, ja kavahdin sitä jo pienenä. Ei kaupallinen massatuotantokaan yleensä ollut kummoista, mutta se kopeloi sentään vain säästöpossua ja jätti sielun rauhaan. Kasvattajien minulle, ja todellisuudelle, vieraat ideologiset tarkoitusperät sen sijaan pelottivat ihan oikeasti.
Bisnes on tunteettoman objektiivista. Raaka rahastaja ei ole sovinisti eikä rasisti. Hän ei erottele meitä hyviin eikä huonoihin (esim. terveisiin ja (mieli)sairaisiin) kuten ammattikasvattaja, vaan kyselee ainoastaan bisnesmahdollisuuksien perään.
Rahan rakastaja on reilu, mutta toisaalta kauhistuttava hahmo. Periaatteellisimmillaan hän tuhoaa vaikka itsensä, jos sen voi tehdä voitolla. Seuraavan dekkari-idean saa vapaasti varastaa, sillä mediamahona en saisi sitä kuitenkaan itse julki.
Tarinassa juorulehden toimittaja toisensa jälkeen murhataan salaperäisesti. Syylliseksi paljastuu (jos halutaan poliittisuutta) ekologisesti valveutunut terroristi tai (viihteellisessä versiossa) kirjottelusta suivaantunut julkkisblondi. Grande finalessa sarjamurhaaja iskee lehden toimitukseen surmaten hurjissa verikekkereissä kaikki muut paitsi pääomistajan. Viimeisillä voimillaan tämä räpsii graafisesti huikeita kuvia tapetuista kollegoistaan ja julkaisee ne suuressa muistonumerossa. Julkaisu myy kuin häkä, ja loppukohtauksessa pääomistaja itkee koko matkan hautajaisista pankkiin.
Bisneksen huonoin puoli on kylmyyden sijasta kuitenkin sen lyhytjänteisyys. Ilman julkista sääntelyä bisnes ei piitaa rahattomista. Lapset, vanhukset, sairaat, vammaiset, syrjäisten sähköverkkojen käyttäjät saavat pärjätä ominensa. Kakkein vähiten bisnes piittaa luonnosta tai tulevista sukupolvista.
Sananvapaus on ylimpiä arvojani, ja vastustan kovasti muun muassa nimimerkkien kieltoa nettikeskustelussa. Olen silti leikitellyt ajatuksella, josko iltapäivälehtien tai vaikka Seiskan painamisen voisi kieltää ekologisin syin. Puuta säästyisi, mutta mielipiteenvapaus säilyisi, jos juoruja saisi vain netistä. Ellei maksajaa löydy, juorutoimittaminen palaisi sähköisessä maailmankylässä siksi ämmien talkootyöksi, jota se oli agraaritaloudessakin.
Sitten on tietysti vielä se bisneksen viimeinen huono puoli. Raha itsessään on puhdas fiktio, enemmän uskontoa kuin tosiolevaa. Toivotan Ismo Leikolan myötä kaikille onnellista uutta vuotta!
lauantai 1. lokakuuta 2011
Työ ja ikääntyvät vanhempamme
Pari kokemusta lähipiiristäni.
Juhannusaattona, muutama vuosi sitten, tuttuni äiti liukastuu suihkussa. Ensiavun keikkalääkäri kysyy kivusta, mutta osin puhekyvytön vanhus ei kykene valittamaan. Vasta viikonlopun jälkeen tehdään tarkempi tutkimus. Toisen jalan luiden huomataan olevan täysin katki. Jalka kipsataan ja nainen jää osastolle toipumaan. Kun kipsi säädetyn ajan kuluttua avattaan, luutumisen huomataan tapahtuneen väärässä kulmassa. Seuraa korjaavia leikkauksia. Sairaalassa nainen välillä toipuu, mutta avohoidon puolella kunto heikkenee nopeasti uudelleen. Hoito ei herätä luottamusta. Olen itse paikalla, kun hoitaja iltatoimien yhteydessä peittää kipsiin hengittämisen takia tehdyn reiän. Kun huomautamme asiasta, hoitaja alkaa olkapäitään kohautellen vielä sovitella irroitettua kipsinpalaakin reikään. Jalka joka tapauksessa tulehtuu, diabetesta sairastava nainen heikkee, vaipuu koomaan, saa vielä sairaalabakteerinkin ennen kuin syyskuun lopussa kuolee. Juttua puidaan oikeudessa, joka huomauttaa alkuperäisen väärän diagnoosin tehnyttä keikkalääkäriä, muttei havaitse kuukausien hutilointipotpurissa muuta moitittavaa.
Toinen tuttuni, idealisti, kouluttautuu auttaman vanhuksia ja pestautuu töihin kivaan perheyritykseen. Pieni hyvähenkinen porukka tekee työtä terveellä järjellä, huolella ja antaumuksella. Muutaman vuoden kuluttua suuri kotimainen hoivapalveluyritys ostaa perheyrityksen, ja meininki muutuu. Alkaa hiostus ja inhimillinen meininki korvautuu liukuhihnamaisella suorittamisella. Viime kesälomalla tuttuni saa sitten lomallaan tekstiviestin, jossa kerrotaan se, mikä kohta on lehdissäkin; kansainvälinen sijoittajataho ostaa yrityksen osake-enemmistön. Jo yhtiön nimestä päättelemme tarkoituksen olevan jauhaa omistajille maksimaalista voittoa taylorisoimalla toimintaa entisestään.
Väestön vanheneminen ei ole eläkepommi vaan ennen kaikkea iloinen asia. Se tarkoittaa sitä, että olemme terveempiä ja elämme vanhemmiksi kuin ennen. Jopa kalastaja Pentti Linkola, joka muuten poistaisi ihmiset koko maapallolta, ylistää vanhenemisen (ja viisastumisen) mahdollistavaa lääketiedettä. Se, etteivät vanhukset "vanhoina hyvinä aikoina" lojuneet vaipoissaan laitosten käytävillä, johtuu vain siitä, että tuolloin kuoltiin aikaisemmin.
Ikääntyminen aiheuttaa kuitenkin kuvitellun eläkepommin lisäksi todellisen ongelman, josta en juuri ole huomannut julkisesti puhuttavan.
Meille keski-ikäisille väestön vanheneminen tarkoittaa omien vanhempiemme konkreettista vanhenemista. Meidän on ihan käytännössä ratkaistava se, miten toimimme, kun he eivät enää pysty tulemaan toimeen omillaan. Luotammeko siihen, että he saavat laitoksissa ammattilaisten järjestämää laadukasta ja inhimillistä hoitoa? Vai haluammeko vastata hoivasta itsekin, mahdollisesti työuramme kustannuksella?
Juhannusaattona, muutama vuosi sitten, tuttuni äiti liukastuu suihkussa. Ensiavun keikkalääkäri kysyy kivusta, mutta osin puhekyvytön vanhus ei kykene valittamaan. Vasta viikonlopun jälkeen tehdään tarkempi tutkimus. Toisen jalan luiden huomataan olevan täysin katki. Jalka kipsataan ja nainen jää osastolle toipumaan. Kun kipsi säädetyn ajan kuluttua avattaan, luutumisen huomataan tapahtuneen väärässä kulmassa. Seuraa korjaavia leikkauksia. Sairaalassa nainen välillä toipuu, mutta avohoidon puolella kunto heikkenee nopeasti uudelleen. Hoito ei herätä luottamusta. Olen itse paikalla, kun hoitaja iltatoimien yhteydessä peittää kipsiin hengittämisen takia tehdyn reiän. Kun huomautamme asiasta, hoitaja alkaa olkapäitään kohautellen vielä sovitella irroitettua kipsinpalaakin reikään. Jalka joka tapauksessa tulehtuu, diabetesta sairastava nainen heikkee, vaipuu koomaan, saa vielä sairaalabakteerinkin ennen kuin syyskuun lopussa kuolee. Juttua puidaan oikeudessa, joka huomauttaa alkuperäisen väärän diagnoosin tehnyttä keikkalääkäriä, muttei havaitse kuukausien hutilointipotpurissa muuta moitittavaa.
Toinen tuttuni, idealisti, kouluttautuu auttaman vanhuksia ja pestautuu töihin kivaan perheyritykseen. Pieni hyvähenkinen porukka tekee työtä terveellä järjellä, huolella ja antaumuksella. Muutaman vuoden kuluttua suuri kotimainen hoivapalveluyritys ostaa perheyrityksen, ja meininki muutuu. Alkaa hiostus ja inhimillinen meininki korvautuu liukuhihnamaisella suorittamisella. Viime kesälomalla tuttuni saa sitten lomallaan tekstiviestin, jossa kerrotaan se, mikä kohta on lehdissäkin; kansainvälinen sijoittajataho ostaa yrityksen osake-enemmistön. Jo yhtiön nimestä päättelemme tarkoituksen olevan jauhaa omistajille maksimaalista voittoa taylorisoimalla toimintaa entisestään.
Väestön vanheneminen ei ole eläkepommi vaan ennen kaikkea iloinen asia. Se tarkoittaa sitä, että olemme terveempiä ja elämme vanhemmiksi kuin ennen. Jopa kalastaja Pentti Linkola, joka muuten poistaisi ihmiset koko maapallolta, ylistää vanhenemisen (ja viisastumisen) mahdollistavaa lääketiedettä. Se, etteivät vanhukset "vanhoina hyvinä aikoina" lojuneet vaipoissaan laitosten käytävillä, johtuu vain siitä, että tuolloin kuoltiin aikaisemmin.
Ikääntyminen aiheuttaa kuitenkin kuvitellun eläkepommin lisäksi todellisen ongelman, josta en juuri ole huomannut julkisesti puhuttavan.
Meille keski-ikäisille väestön vanheneminen tarkoittaa omien vanhempiemme konkreettista vanhenemista. Meidän on ihan käytännössä ratkaistava se, miten toimimme, kun he eivät enää pysty tulemaan toimeen omillaan. Luotammeko siihen, että he saavat laitoksissa ammattilaisten järjestämää laadukasta ja inhimillistä hoitoa? Vai haluammeko vastata hoivasta itsekin, mahdollisesti työuramme kustannuksella?
keskiviikko 17. elokuuta 2011
Supermies ja minä
Elämänkumppanini löysi supermiehen Hesarin sunnuntailiitteestä.
Supermies työskentelee 70 tuntia viikossa. Hän menestyy kiinteistöalan nettiyrittäjänä piinkovassa Kaliforniassa. Hänen yrityksensä työllistää 300 ihmistä, ja sen verkkopalvelua käyttää viikottain 16 miljoonaa ihmistä. Jos kaikki sujuu suunnitellusti, supermies on ensi vuonna ensimmäinen suomalainen pörssiyhtiön johtaja Yhdysvalloissa. Työ ei estä häntä olemasta 35-vuotiaana ikäluokkansa toisiksi paras amatööritriatlonisti maailmassa. Sosiaalisessa mediassakin hän ehtii brändäämään itseään ja yritystään.
Elämänkumppanini näyttää minulle kokosivun kuvaa supermiehestä. Panen merkille Hollywood-tähden kasvot ja hiukset, valkaistut hampaat, timmit lihakset. Elämänkumppanin mielestä noin sietämättömän hyvännäköisen tyypin on pakko olla epäaito.
Syvennyn juttuun. Taikavoimia supermiehellä ei ole. Sen sijaan hän mittaa pakonomaisesti kaikkea mahdollista. Hän tunnustaa rakastavansa dataa. Jos jotain voi mitata, sitä voi parantaa, on hänen mottonsa.
Supermies työskentelee 70 tuntia viikossa. Hän menestyy kiinteistöalan nettiyrittäjänä piinkovassa Kaliforniassa. Hänen yrityksensä työllistää 300 ihmistä, ja sen verkkopalvelua käyttää viikottain 16 miljoonaa ihmistä. Jos kaikki sujuu suunnitellusti, supermies on ensi vuonna ensimmäinen suomalainen pörssiyhtiön johtaja Yhdysvalloissa. Työ ei estä häntä olemasta 35-vuotiaana ikäluokkansa toisiksi paras amatööritriatlonisti maailmassa. Sosiaalisessa mediassakin hän ehtii brändäämään itseään ja yritystään.
Elämänkumppanini näyttää minulle kokosivun kuvaa supermiehestä. Panen merkille Hollywood-tähden kasvot ja hiukset, valkaistut hampaat, timmit lihakset. Elämänkumppanin mielestä noin sietämättömän hyvännäköisen tyypin on pakko olla epäaito.
Syvennyn juttuun. Taikavoimia supermiehellä ei ole. Sen sijaan hän mittaa pakonomaisesti kaikkea mahdollista. Hän tunnustaa rakastavansa dataa. Jos jotain voi mitata, sitä voi parantaa, on hänen mottonsa.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)