Pari kokemusta lähipiiristäni.
Juhannusaattona, muutama vuosi sitten, tuttuni äiti liukastuu suihkussa. Ensiavun keikkalääkäri kysyy kivusta, mutta osin puhekyvytön vanhus ei kykene valittamaan. Vasta viikonlopun jälkeen tehdään tarkempi tutkimus. Toisen jalan luiden huomataan olevan täysin katki. Jalka kipsataan ja nainen jää osastolle toipumaan. Kun kipsi säädetyn ajan kuluttua avattaan, luutumisen huomataan tapahtuneen väärässä kulmassa. Seuraa korjaavia leikkauksia. Sairaalassa nainen välillä toipuu, mutta avohoidon puolella kunto heikkenee nopeasti uudelleen. Hoito ei herätä luottamusta. Olen itse paikalla, kun hoitaja iltatoimien yhteydessä peittää kipsiin hengittämisen takia tehdyn reiän. Kun huomautamme asiasta, hoitaja alkaa olkapäitään kohautellen vielä sovitella irroitettua kipsinpalaakin reikään. Jalka joka tapauksessa tulehtuu, diabetesta sairastava nainen heikkee, vaipuu koomaan, saa vielä sairaalabakteerinkin ennen kuin syyskuun lopussa kuolee. Juttua puidaan oikeudessa, joka huomauttaa alkuperäisen väärän diagnoosin tehnyttä keikkalääkäriä, muttei havaitse kuukausien hutilointipotpurissa muuta moitittavaa.
Toinen tuttuni, idealisti, kouluttautuu auttaman vanhuksia ja pestautuu töihin kivaan perheyritykseen. Pieni hyvähenkinen porukka tekee työtä terveellä järjellä, huolella ja antaumuksella. Muutaman vuoden kuluttua suuri kotimainen hoivapalveluyritys ostaa perheyrityksen, ja meininki muutuu. Alkaa hiostus ja inhimillinen meininki korvautuu liukuhihnamaisella suorittamisella. Viime kesälomalla tuttuni saa sitten lomallaan tekstiviestin, jossa kerrotaan se, mikä kohta on lehdissäkin; kansainvälinen sijoittajataho ostaa yrityksen osake-enemmistön. Jo yhtiön nimestä päättelemme tarkoituksen olevan jauhaa omistajille maksimaalista voittoa taylorisoimalla toimintaa entisestään.
Väestön vanheneminen ei ole eläkepommi vaan ennen kaikkea iloinen asia. Se tarkoittaa sitä, että olemme terveempiä ja elämme vanhemmiksi kuin ennen. Jopa kalastaja Pentti Linkola, joka muuten poistaisi ihmiset koko maapallolta, ylistää vanhenemisen (ja viisastumisen) mahdollistavaa lääketiedettä. Se, etteivät vanhukset "vanhoina hyvinä aikoina" lojuneet vaipoissaan laitosten käytävillä, johtuu vain siitä, että tuolloin kuoltiin aikaisemmin.
Ikääntyminen aiheuttaa kuitenkin kuvitellun eläkepommin lisäksi todellisen ongelman, josta en juuri ole huomannut julkisesti puhuttavan.
Meille keski-ikäisille väestön vanheneminen tarkoittaa omien vanhempiemme konkreettista vanhenemista. Meidän on ihan käytännössä ratkaistava se, miten toimimme, kun he eivät enää pysty tulemaan toimeen omillaan. Luotammeko siihen, että he saavat laitoksissa ammattilaisten järjestämää laadukasta ja inhimillistä hoitoa? Vai haluammeko vastata hoivasta itsekin, mahdollisesti työuramme kustannuksella?
Valistunut työn ostaja on jo tottunut joustamaan lasten takia. Mutta onko hän jatkossa valmis antamaan aikaa myös vanhemmista huolehtimiseen? Kun syntyvyys pienenee ja suuret ikäluokat vanhenevat, julkinen keskustelu voi hyvinkin siirtyä työn ja lasten yhdistämisestä työn ja omien vanhempien hoitamisen yhdistämiseen. Kysymys on keskeinen myös työurien pidentämisen kannalta. Siinä missä veloissa sinnittelevät pienten lasten vanhemmat paiskovat pitkää päivää ihan pakosta, me keskiluokkaiset keski-ikäiset voimme monesti jo valita. Opinto- ja asuntolainat on maksettu, ja tilille on saattanut kertyä jo säästöjäkin. Voi olla, ettei europarlaamentaarikko Sirpa Pietikäinen ole meistä hyväosaisista ainoa, joka asettaa vanhemmistaan huolehtimisen rahan haalimisen edelle. Etenkin kun kyse voi olla muustakin kuin vilpittömästä hyväntahtoisuudesta. Kallis laitospaikka uhkaa ulosmitata perintömme nopeammin kuin ainakaan pienipalkkaisessa työssä pystymme vaurauttamme kasvattamaan.
Työn ja hoivan yhdistäminen voi etenkin parisuhteessa eläville olla haastavaa. Anoppia tai appiukkoa ei ole helppo tuoda yhteiseen kotiin, eivätkä vanhukset välttämättä suostu siihen itsekään. Omaa reissaamista vanhempien luo voi olla yhtä vaikea järjestää. He saattavat elää eri paikkakunnilla kuin lapsensa. Ja jos he ovat eronneet, vielä keskenäänkin eri paikkakunnilla. Parisuhteen, lapsiin yhteydenpidon, työn ja muun elämän ohessa on selvitettävänä pahimmillaan viiden asunnon ja paikkakunnan loukku.
Minun ei onneksi vielä ole tarvinnut tehdä valintaa. Monien tuttujen tilanteet mietityttävät kuitenkin jo. Tällä hetkellä haluaisin ajatella olevani ainakin jollain tavalla käytettävissä, jos vanhempani joskus tarvitsevat apuani käydessään kohti elämän todellisinta taistelua. Ajatus siitä, että he, joilta aikanaan itse olen saanut turvaa, lojuisivat sairaalan käytävillä ventovieraiden ihmisten keskellä samalla, kun minä omistaudun bruttokansantuotteen kasvattamiseen, tuntuu epämiellyttävältä. Helsingin Sanomissa esitettiin arvio, että peräti 1 700 ihmistä kuolee Suomessa vuosittain hoitovirheeseen. (Vertailun vuoksi tieliikenteessä kuolee 300 ihmistä ja työtapaturmissa 50.) (ks. Rask) Se, miksei näistä virheistä puhuta enempää, saa sisäisen salaliittoteoreetikkoni valloilleen. Ainakin tuttuni äidin tapauksessa oikeus nimenomaisesti kielsi omaisilta asian revittelyn julkisuudessa. Vanhempani ovat ansainneet parempaa.
Kysyn enemmän kuin vastaan. Eteenpäin urallaan pyrkiville poliitikoille uskallan kuitenkin antaa vinkin. Tartu tähän sukupolvikokemukseen! Fiksut ideat työn ja vanhemmista huolehtimisen yhdistämiseksi saattavat lähivuosien vaaleissa viedä sinut heittämällä vallan kammareihin.
Lähteitä:
Rask A. (5.9.2011) Hoitovirheiden takia kuolee jopa 1 700 suomalaista vuodessa. Helsingin Sanomat. ( http://www.hs.fi/kotimaa/artikkeli/Hoitovirheiden+takia+kuolee+jopa+1%C2%A0700+suomalaista+vuodessa/1135269105706 )
Tiededokumentti: Alzheimer perheessä. 28.9.2011. Yle Teema. http://areena.yle.fi/video/1317130019324
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti