maanantai 11. heinäkuuta 2011

Luonnostani

Vanhempani pakenivat remonttiaan ja viettivät viikon luonani. Saateltuani heidät bussiin poikkesin Taidemuseo Tennispalatsiin, jonka kaksi komeaa valokuvanäyttelyä, Hannes Heikuran Dark Zone ja Ritva Kovalaisen ja Sanni Sepon Kultainen metsä ovat avoinna 4.9. asti.

Helsingin Sanomien maailmaa kiertänyt ja palkittu uutiskuvaaja Heikura katsoo yksityisnäyttelyssään lähelle, paikkoja ja ihmisiä, joiden ohi hän on vuosikymmenet kiiruhtanut. Teemana komeissa mustavalkoisissa kuvissa on yksinäisyys, ja ymmärrän kaupungin tapahtumapaikkana toissijaiseksi. Kovalaisen ja Sepon runsautta pursuvien metsäkuvien rinnalla korostuu kuitenkin vanha ahdistavan kaupungin ja aidon luonnon vastakohta.

Kärjistykseni ei aivan tee oikeutta kummallekaan näyttelylle. Kovalainen ja Seppo ylentävät kyllä luontoa, mutteivat häiritsevän sentimentaalisella tavalla. He näyttävät "hoidon" jäljiltä raiskatut metsät, ja tehotalouden monotoniset puupellot, mutta antavat kuitenkin äänen myös meille ei-puunhalaajille. Videoteoksen ääni tivaa, pitääkö ennemmin suojella hyvinvoivien romatikkojen, ainakin osin kuviteltuja, arvoja vai vaihtaa laitosten vanhuksilta säännöllisesti vaipat. Vastakkainasettelu kärjistää, mutta yleisemmin joudumme toki tekemään vaikeita valintoja.

Minun kaupunkilaistunut luontosuhteeni ei ole erityisen sentimentaalinen. Viimeisiin satoihin vuosiin saakka luonto on ollut mahtava vastustaja, jolta olemme parhaamme mukaan suojautuneet ja jota huijaamalla olemme yrittäneet kohentaa elinolojamme. Luontoa on kunnioitettu, muttei ensi sijassa sen kauneuden tai viisauden takia, vaan vain koska sen voimaa on oikeasti pelätty. Oikeasti luonnossa elävät ihmiset eivät harrasta maisemamaalausta eivätkä ymmärrä haluamme palata luontoon. Keskuslämmitys ja K-kaupan lihatiski kelpaisivat heille oikein hyvin.

Esteettisesti alamme ihailla vasta, kun olemme alistaneet kohteen. Tämä pätee niin suhteessa luontoon kuin toisiimmekin. Vallassa olevaa, Kekkosta tai ukkosta, "rakastamme" aina pyyteettä, ja toivomme, ettei hän järjestä meille ikävyyksiä. Kauneus taas on valtaa vaille jääneen viimeinen strategia. Työelämässä monet miehet ovat jo ymmärtäneet ryhtyä kohentamaan ulkonäköään kompensoidakseen naisia alempaa koulutustaan. Vastaavasti valtaan nousseen naisen estetisoinnin viisas lopettaa alkuunsa. Kun Keskon pääjohtaja Matti Halmesmäki kutsui pääministeri Mari Kiviniemeä kokovartaloministeriksi, hänelle muistutettiin nopeasti hänen asemastaan.

sunnuntai 3. heinäkuuta 2011

Forssan tiellä

En kirjoita vuoden 1903 Forssan puoluekokouksesta, jossa sosiaalidemokraatit hyväksyivät tavoitteekseen mm. kahdeksan tunnin työpäivän ja vähimmäispalkan.

Sen sijaan kirjoitan taas juoksemista. Filosofoinut olen jo aiemmin, joten kesän kunniaksi sukellan nyt äärimmäiseen konkretiaan. Kuvaan mahdollisimman tarkasti erään maratonini ja siihen valmistautumisen.

Osallistuin lauantaina 18.6. ensi kertaa Forssan suvi-iltaan. Yritin saavuttaa tämän vuoden tavoitteeni jo alkukesästä. Vaikka pääosin nautin juoksemisesta, ja vaikka oloni on yleensä viimeistään lenkin jälkeen mitä mainioin, oikea treenaaminen on kuitenkin etenkin helteellä rankkaa. Eritoten ikämiehelle, joka haluaisi säilyttää tulostasonsa. Aikaakin kuluu, vaikka juoksija säästyykin esimerkiksi harjoituspaikoille reissaamisesta. Halusin myös tarjota elämänkumppanilleni hikisistä treenivaatteista vapaamman kesän. Pitkästä aikaa ensimmäisen "laillisen" vuosilomani kunniaksi.

Jollen onnistuisi, kesä kuluisi edellisten tapaan harjoitellen. Seuraava kisa olisi vasta syksyllä Kuopiossa tai Vantaalla. Kesäkisoihin en hellevaaran vuoksi osallistu.


Onnistuminen oli kaikkea muuta kuin varmaa. Olen juossut parisenkymmentä maratonia, mutten koskaan alkukesästä, jolloin kärsin siitepölyallergiasta. Luminen ja kylmä talvi olivat myös hankaloittaneet treenaamista epätavallisen pitkään. Lumessa lyllertäminen oli lisännyt lihaskestävyyttä ja suojannut vammoilta, mutta hapottamaan olin päässyt vain satunnaisesti hallissa. Testien mukaan lyhyet matkat sujuivatkin roimasti aiempaa hitaammin.

Ihan epärealistista tavoitteen saavuttaminen ei silti ollut. Olin helmikuun flunssan jälkeen ollut täysin terve. Talven iskiasoireetkin olivat hellittäneet. Harjoituskilometrejä oli kertynyt kuukausittain kolmisensataa, minulle kelpo määrä. Takana oli jo puolisen tusinaa täystehoista kuuden treenin viikkoa. Niihin sisältyy yleensä ainakin yksi kova vetotreeni, esimerkiksi kilometri parin minuutin palautuksella kahdeksaan kertaan, yksi pitkä, miltei tai yli kahden tunnin fiilistely, ja yksi kovahko muutamankymmenen minuutin tasavauhtinen rutistus. Kiitos Harri Hännisen ja Jaakko Honkasen maratonkoulun opin kymmenisen vuotta sitten vaihtelemaan matkaa, vauhtia ja tempoa lenkistä toiseen. Juokseminen on kaikkea muuta kuin tylsää, ellei siitä itselleen sellaista tee.