Sen sijaan kirjoitan taas juoksemista. Filosofoinut olen jo aiemmin, joten kesän kunniaksi sukellan nyt äärimmäiseen konkretiaan. Kuvaan mahdollisimman tarkasti erään maratonini ja siihen valmistautumisen.
Osallistuin lauantaina 18.6. ensi kertaa Forssan suvi-iltaan. Yritin saavuttaa tämän vuoden tavoitteeni jo alkukesästä. Vaikka pääosin nautin juoksemisesta, ja vaikka oloni on yleensä viimeistään lenkin jälkeen mitä mainioin, oikea treenaaminen on kuitenkin etenkin helteellä rankkaa. Eritoten ikämiehelle, joka haluaisi säilyttää tulostasonsa. Aikaakin kuluu, vaikka juoksija säästyykin esimerkiksi harjoituspaikoille reissaamisesta. Halusin myös tarjota elämänkumppanilleni hikisistä treenivaatteista vapaamman kesän. Pitkästä aikaa ensimmäisen "laillisen" vuosilomani kunniaksi.
Jollen onnistuisi, kesä kuluisi edellisten tapaan harjoitellen. Seuraava kisa olisi vasta syksyllä Kuopiossa tai Vantaalla. Kesäkisoihin en hellevaaran vuoksi osallistu.
Onnistuminen oli kaikkea muuta kuin varmaa. Olen juossut parisenkymmentä maratonia, mutten koskaan alkukesästä, jolloin kärsin siitepölyallergiasta. Luminen ja kylmä talvi olivat myös hankaloittaneet treenaamista epätavallisen pitkään. Lumessa lyllertäminen oli lisännyt lihaskestävyyttä ja suojannut vammoilta, mutta hapottamaan olin päässyt vain satunnaisesti hallissa. Testien mukaan lyhyet matkat sujuivatkin roimasti aiempaa hitaammin.
Ihan epärealistista tavoitteen saavuttaminen ei silti ollut. Olin helmikuun flunssan jälkeen ollut täysin terve. Talven iskiasoireetkin olivat hellittäneet. Harjoituskilometrejä oli kertynyt kuukausittain kolmisensataa, minulle kelpo määrä. Takana oli jo puolisen tusinaa täystehoista kuuden treenin viikkoa. Niihin sisältyy yleensä ainakin yksi kova vetotreeni, esimerkiksi kilometri parin minuutin palautuksella kahdeksaan kertaan, yksi pitkä, miltei tai yli kahden tunnin fiilistely, ja yksi kovahko muutamankymmenen minuutin tasavauhtinen rutistus. Kiitos Harri Hännisen ja Jaakko Honkasen maratonkoulun opin kymmenisen vuotta sitten vaihtelemaan matkaa, vauhtia ja tempoa lenkistä toiseen. Juokseminen on kaikkea muuta kuin tylsää, ellei siitä itselleen sellaista tee.
Tiesin Forssan reitistä ja järjestelyistä vain virallisen informaation ja kuulopuheiden verran. Ainakin ajankohta tuntui oivalliselta, koska helteet antavat alkukesästä yleensä vielä odottaa. Reitti vaikutti varsin nopealta; suoralta ja tasaiselta.
Hioin kisakuntoani tällä kertaa hiukan poikkeavasti. Olen tavallisesti juossut viimeisen pitkän lenkin jo noin kymmenen päivää ennen maratonia. Maltillisen hiilihydraattipaaston olen aloittanut vasta myöhemmin. Nyt tein vajaan parin tunnin perinteisen tyhjennysharjoituksen viikkoa ennen starttia, minkä jälkeen vähensin välittömästi hiilihydraattien syömistä. Maanantaina juoksin vähän maratonvauhtia rivakamman kahdeksan kilometriä. Hiilihydraattitankkauksen aloitti keskiviikkoaamuna ennen töihin lähtöä radalla juostu kevyt vetoharjoitus, 6 x 2 minuuttia. Sen jälkeen ahmin pastaa, perunaa, riisiä, leipää ja puuroa yli kaiken tavanomaisen tarpeen parin päivän ajan. Päälle join Dexal Heavya, ja muutenkin yritin nauttia nestettä tavanomaista enemmän. Rasvan minimoin.
Elimistö alkoi panna hanttiin. Valvoin miltei koko keskiviikon ja torstain välisen yön, koska mahassa kiersi. Torstaina kaikki mikä tuli ulos oli yhtä löysää kuin väsynyt työntekoni.
Ajatukset alkoivat siirtyä lauantain urakkaan. Huomasin googlaavani taivaan merkkejä tihenevään tahtiin. Luvattu sade ei aiheuttaisi ongelmaa, ellei ilma kylmenisi alle 15 asteen. Navakaksi ennakoidun tuulen ja Forssan pitkien suorien yhdistelmää kavahdin enemmän. Juoksun kannalta tyyni sää olisi paras, mutta oloissamme aika tavoittamaton unelma. Ainakaan omaan otokseeni sellaista ei ole vielä osunut.
Torstaina iltakahdeksalta lopetin tankkauksen. Seuraavaan kahteentoista tuntiin en syönyt mitään. 35 tunnin säännöllä yritän varmistaa, että kaikki ulos haluava kiinteä todella joko ehtii ulos ennen maratonin starttia tai pysyy sisällä maaliin asti. Paskajutuista ei treenioppaissa juuri puhuta, mutta niiden tärkeyttä voi vain korostaa. Jos juoksija joutuu matkalla puskiin, kunnianhimoiselle tavoitteelle voi saman tien heittää hyvästit. Jokaisen kannattaakin testata yksilöllinen ruoan kiertoaikansa suusta vessanpönttöön hyvissä ajoin ennen juoksua. Minun (ulosteen punaiseksi värjäävällä) punajuurisalaatilla testattu kiertoni kestää 35 tuntia.
Juoksua edeltävänä päivänä söin taas tavalliseen tapaan. Töiden jälkeen jaloittelin kevyesti puolisen tuntia pitääkseni yllä vireyttä. Mahassa oli edelleen liikaa tavaraa, mutta jalat tuntuivat jo vahvoilta. Tankkaus näytti onnistuneen. Illalla pakkasin rinkan ennalta laatimani listan mukaan. Turvasin taas tuttuun välineistöön. Juoksujuhlan kunniaksi hankitut uudet kengät ja vaatteetkin saattavat aiheuttaa ilkeitä hiertymiä.
Nukahdin hieman liian myöhään, mutta nukuin kuitenkin sikeästi. Tosin unessa viimeisiin kilometreihin asti hyvin sujunut maraton kohtaa lopussa yllättäviä ongelmia. Heräsin hiukan ennen kahdeksaa preesensiin ennen kuin minulle selvisi mitä ne olivat.
Jätän erillisen aamiaisen väliin ja syön suoraan jauhelihapasta-aterian noin yhdeksältä. Tämän jälkeen lepäilen ja siemailen vettä.
16 asteen lämpötila, luvatut, rankatkin sadekuurot ja päivän mittaan yltyväksi ennakoitu tuuli aiheuttavat pukeutumisongelman. Liika vaatetus hidastaa, mutta saman tekee hypotermia. Otan mukaan vaihtoehtoisia asuyhdistelmiä ja varasukatkin siltä varalta, että sade kastelee minut jo ennen starttia. Juoksukengät pakkaan vielä tässä vaiheessa rinkkaan. Otan mukaan myös kunnon teippirullan. Varaudun kiinnittämään rinkkaani numerolapun niin, ettei se irtoa tavarasäilytyksessä, kuten kerran aiemmin.
Forssaan on Helsingistä parin tunnin bussimatka. Samaan autoon nousee peräti kolme koiraa, mikä uhkaa pilata suoritukseni heti alkuunsa. Tuskailen taas kerran sitä, etteivät bussiyhtiöt tarjoa erillisiä eläinvuoroja, tai edes eläimistä vapaita allergiavuoroja meille pihisijöille. Yritän sijoittautua mahdollisimman etäälle koirista, joista kaksi poistuu onneksi Karkkilassa. Syön matkalla pari banaania ja hörpin maltillisesti vettä. Sää vaihtelee kovasti. Välillä on pilvipoutaa, välillä vesipisarat piiskaavat bussin tuulilasia ihan kunnolla.
Saavumme Forssaan yhdeltä, kolme tuntia ennen juoksun alkua. Onneksi poutasäässä. Asemalaiturilla juon viimeisen kerran kahteen ja puoleen tuntiin. Löydän kisakeskukseen netistä tulostamani kartan avulla, mutta vasta valittuani pariin otteeseen väärän suunnan. Lähtöpaikka sijaitsee lopulta vain muutaman sadan metrin päässä linja-autoasemasta. Samana viikonloppuna juostaan Jukolan viesti. Lienee hyvä, etten kilpaile siellä.
Kisapaikalla kiiruhdan ensin Bajamajaan. Sieltä siirryn kisakeskukseksi muutettuun jäähalliin jälki-ilmoittautumaan. Ilmoittautuminen sujuu joutuisasti. Kisakeskus vaikuttaa muutenkin selkeältä. Uudenkin tulijan on helppo hahmottaa missä ilmoittautua, minne voi jättää tavarat, missä voi vaihtaa vaatteet ja missä voi käydä vessassa.
Kiinnitän huomiota siihen, että osallistujille jaettava t-paita on puuvillaa, kuten valitettavan usein muissakin tapahtumissa. Toivosin, että järjestäjät varottaisivat erikseen pukeutumasta tähän paitaan itse kisassa. Vesisateessa kangas kerää painoa ja tekee iholle kylmänä liimautuessaan muutenkin varsinkin loppumatkasta ensikertalaiselle tarpeettoman epämiellyttävän.
Ilmoittautumisen jälkeen tutkin rinkka selässä hallia ja sen ympäristöä. Varmistan erikseen, että todella tiedän mistä lähtö tapahtuu. Myös vessojen sijainnin painan mieleeni. Niistä tulee idioottivarmasti aina pulaa, kun kaikki haluavat juuri ennen starttia yhtaikaisesti helpottaa oloaan. Tutuissa tapahtumissa en tosin laske vessojen varaan, vaan minulla on etukäteen katsottu paikka pienelle hädälle. Forssan umpiasvaltoidulla urheilualueella suojan löytäminen on kuitenkin vaikeaa.
Lähtöön on edelleen aikaa, joten istahdan hallin katsomoon seuraamaan hajamielisesti kisaohjelmaa. Juontaja haastattelee kaikkiin aiempiin tapahtumiin osallistuneita ja sitten sponsoreiden edustajia. Järjestelyistä jollain tavoin vastaava paikallinen liikuntavaikuttaja lausuu muutaman sanan. Selaan mukaan ottamaani kirjaa. Kiinnitän numerolapun rinkkaani.
Lopulta siirryn pukuhuoneen puolelle sonnustautumaan lopulliseen kisa-asuun. Optimistisesti valitsen niukimman ja nopeimman vaihtoehdon. Varmistan pariin kertaan, että olen sitonut kengännauhat kunnolla.
Käväisen ulkona katsomassa rullaluistelijoiden lähdön. Panen merkille ilman synkistymisen. On satanut ja kohta näyttää satavan taas.
Kaivan esiin vesipullon ja sykemittarin vyön, minkä jälkeen vien rinkan valvottuun säilytykseen. Pääsen tännekin jonottamatta. Säilytys on lisäksi maksuton.
Kiinnitän sykemittarin vyön. Vedellä kastelemalla varmistan, että se saa kosketuksen heti alusta lähtien.
Se huoli osoittautuu turhaksi, sillä puoli tuntia ennen starttia alkaa tihuttaa. Kisa-alueella on edelleen lämmintä. Se on tuulelta suojassa ja ihmisetkin lämmittävät. Alan silti epäillä vaatetukseni riittävyyttä pitkillä tuulisilla suorilla.
Puoli tuntia ennen lähtöä hörppään pari desilitraa vettä juomapullostani. Verryttelen kevyesti kenkiäni varoen.
Vierailen vessassa viimeisen kerran. Kuten aina, nytkin jonotetaan. Hallin vessoihin en yritäkään, mutta pariinkymmeneen Bajamajaan muodostuu yksi, selkeä, jono, joka etenee varsin nopeasti. Vesisade yltyy, mutta tunnelma pysyy hilpeänä. Nainen takanani naureskelee joidenkin urheilutoimittajien uutusoinnille helteiden hellimistä maratoneista. Nämä toimittajat ovat varmasti osallistuneet vain katsomosta käsin. Juon jonossa vielä pari desilitraa vettä.
Vessassa istun pitkään ja hartaasti. Puristan kaikien mikä suinkin tulee ulos kaasuna, nesteenä tai kiinteässä olomuodossa.
Noin 10 minuuttia ennen lähtöä kiiruhdan lähtöpaikalle. Ehdin tehdä vain muutaman verryttelypyrähdyksen. Olo on kuitenkin varsin vireä.
Eturiviin asettuneita juoksijoita paimennetaan lähtövaatteelta taaemmaksi. Joukko pakkautuu turhankin tiiviiksi. Miksei lähtövaatetta ole alunperin asetettu oikealle paikalle? Ennakoin ahtautumisen aiheuttavan tönimistä lähtöruuhkassa. Väylä on kapeahko, mutta onneksi sentään suora. Loiva ylämäki hidastaa rynnäkköä.
Puheet naisten miehiä vähemmästä kilpailuhenkisyydestä eivät toteudu ainakaan maratonin lähtöviivalla. Kiireisimpien lähtijöiden joukkoon änkeytyy aina paljon naisia, jotka sitten aiheuttavat alkuruuhkassa vaarallisen tukoksen, kun nopeammat rynnivät ohi vasemmalta ja oikealta. Eturivin naiset sortuvat myös helposti liialliseen alkuvauhtiin, minkä vuoksi he kerta toisensa jälkeen uupuvat loppumatkalla. Kuka tahansa erehtyy kerran, mutta sinnikkään toistamisen logiikka ylittää ymmärrykseni.
En itse asetu ihan eturiviin, vaan otan realistisen paikkani hiukan kärjen takana. Minuutit matavat. Sade yltyy. Kovaäänisen hehkutusta säestää sykemittareiden piipitys. Ihmisjoukossa vallitsee kasvihuoneilmasto ja pieni hiki pukkaa pintaan. Tarkistan vielä kerran kengännauhat ja sykemittarin toiminnan.
Lähtö sujuu lopulta suuremmitta törmäilyittä. Yritän valita juoksulinjani niin, että voin edetä nykimättä ja väistelemättä. Välttelen myös melko onnistuneesti katu-uriin kerääneet lätäköt. Märät kengät keräävät painoa ja altistavat hiertymille. Yritän olla provosoitumatta siitä, että kärki menee menojaan. Realistinen vauhti löytyy yksinäisellä lenkillä paljon helpommin kuin massatapahtumassa, jossa muiden vauhti helposti sokaisee. Monen alkuvauhti on liian kova, mikä tuhlaa lopussa tarvittavat energiavarat. Mutta voi varovainen alkukin harmittaa. Jäin kerran viidellä ensimmäisellä kilometrillä tavoitteestani kaksi minuuttia, minkä jälkeen seuraavat 37 kilometria olivatkin enää maaliin lönkyttelyä.
Tällä kertaa pääsen oikeaan vauhtiin varsin helposti. Ensimmäisellä kilometrilla jään tavoitteesta kymmenisen sekuntia, mikä selittyy alkuruuhkalla. Kuittaan sekunnit korkojen kera jo seuraavalla kilometrilla, hiukan liian rivakasti. Tämän jälkeen rauhoitun ja etenen letkan mukana. Päästyämme kaupungista mutkat vaihtuvat pitkään suoraan. Myötätuuli tekee etenemisestä petollisenkin helppoa. Vesisade lakkaa, mikä sekin parantaa mielialaa. Siellä täällä saamme reitin varrelta kannustusta. Etenkin innokkaat pikkupojat ilahduttavat. Olo tuntuu vahvalta. Myötätuulen takia nipistän kilometrivauhdista tarkoituksella muutaman sekunnin. Toinen ja viimeinen kymppi juostaan vastatuuleen, ja niitä varten on hyvä olla hiukan pelivaraa. Tarkkailen kuitenkin, ettei syke nouse paljoa yli minulle sopivan 150:n.
Juomapaikkoja on reitillä muutaman kilometrin välein. Nesteen imeytyminen ei reilusti alle 20 asteen lämpötilassa yleensä aiheuta ongelmaa, mutta juon kuitenkin ainakin hiukan urheilujuomaa jokaisella huoltopisteellä. Varon silti juomasta liikaa. Tunnen pientä virtsaamisen tarvetta, joka usein menee ohi matkan edetessä.
Tavan mukaan vauhtisokeimmat alkavat nytkin hiipua jo muutaman kilometrin jälkeen.
Ensimmäisen kympin tavoitteeni alitan parillakymmenellä sekunnilla. Välittömästi tämän jälkeen olosuhteet muuttuvat. Poikkeamme päätieltä ja käännymme takaisin Forssaan suuntaan. Myötätuuli vaihtuu vastaiseksi ja alkaa uudelleen sataa. Myös mäet lisääntyvät. Ne sopivat minulle hyvin, sillä juoksen paljon mäkisessä maastossa, usein ylämäkeen kiristäen. Siinä missä "heinäsirkat" ohittavat minut kevyesti laskussa, saavutan heidät patukkakoivillani yleensä jo seuraavassa nousussa. Ajallisesti mäet silti hidatavat meitä kaikkia, eikä varasekunteja myötätuuliosuudella lopulta kertynyt kovinkaan monia. Jalat kantavat nyt, mutta samaa reittiä juostava viimeinen kymppi alkaa epäilyttää. Vetoapua ei tuolloin ole tarjolla.
Vielä peesaan kuitenkin häpeilemättä. Tavoitan vakaasti etenevän pitkän kaverin ja annan hänen halkoa tuulta puolestani. Seuraan kilometriaikoja satunnaisesti. En panikoi vauhdin pienestä hidastumisesta. Nyt on tärkeämpää säästää voimia.
Etenen noin puolen tusinan juoksijan ryhmässä joitain kilometrejä. Teemme tuttavuutta muutaman sanan verran. Yhtä lukuun ottamatta muut ovat puolikkaan miehiä. Vetoapua loppuu vähän ennen aikojaan. Oma meno ei enää tunnu ihan kevyeltä, vaikka syke pysyykin vakaana. Kahdenkymmenen kilometrin kohdalla olen 10 sekuntia tavoitettani edellä.
Välittömästi tämän jälkeen pääjoukko ohjataan maaliin vievälle reitille. Täysmaratonia kanssani juokseva pisamanaamainen kaveri puolestaan vetää minuun muutaman kymmenen metrin kaulan. Pyrin jatkamaan tasaista vauhtia, nyt yksin.
21 kilometriä ohittuu yllättävän nopeasti. Järjestäjät eivät ole merkinneet erikseen puolimatkaa, mikä harmittaa minua kovasti. Lasken kuitenkin olevani yllättävästi edellä aikataulustani. Joku huuttaa tien varresta sijoituksia. Omani on odottamaani parempi. Myötätuulessa, suoralla ja tasaisella tuntuu sateen lakattua taas vaivattomalta edetä. Nykäisseen kaverin selkä ei enää etäänny. Hänen edellään näen selkiä muutaman kymmenen tai sadan metrin välein. Ne pikemminkin lähenevät.
Kilometrivauhdin arviointi tuottaa minulle vaikeuksia. Mielestäni etenen edelleen tasaisesti. Vain vastaan polkevia pyöräilijöitä joudun välillä varomaan. Kilometrimerkinnät kertovat kuitenkin nykimisestä. Välillä tavoite alittuu 15 sekunnilla, toisilla kilometreillä aikaa kuluu peräti puoli minuuttia liian kauan. Päätän jatkaa tuntemusten ja sykkeen mukaan, ja huolehtia ajasta vasta kolmenkympin kohdalla. Ainakin pisamanaamaan verrattuna vauhtini kestää vertailun. Juostessani hänen rinnalleen kummastelemme molemmat kilometrien merkitsemistä. Hän jää taakse, mutta kuulen hänen askeleensa märällä asvaltilla vielä pitkään.
Saan kiinni lisää selkiä. Ohitan yhden kaverin, sitten kaksi yhdessä juoksevaa. Syke säilyy tasaisena.
Kolmenkympin väliaika hämmentää. Olen miltei kaksi minuuttia tavoitettani edellä. Olenko huomaamattani vetämässä itseni piippuun? Olen jo pitkään juossut käytännössä yksin.
Juoksu ei vastatuuleen tunnu kevyeltä, muttei sen tässä vaiheessa enää kuulu tuntuakaan. Reisissä alkaa painaa ja elastisuus on muualtakin katoamassa. Tehollisesti olen harjoitellut liian vähän, mutta kestävyyden pitäisi säännöllisten pitkien lenkkien ansiosta riittää. Totaalisen väsähtämisen, tai energian loppumisen tunnetta ei ainakaan vielä ole. Joskus "tankki" on yllättäen tyhjentynyt ja juoksu muuttunut saman tien kävelyksi.
Nyt mennään voimien mukaan. Yritetään säilyttää rytmi. Syke nousee ja saakin nousta. Kilometrimerkinnät ovat välillä ihan mitä sattuu, enkä enää piittaa niistä. Vertaan kokonaisaikaani jäljellä olevien kilometrien vaatimaan aikaan. Lasken, että vauhtia maltillisesti hidastamallakin yltäisin reilusti tavoitteeseeni.
Todelliset ongelmani alkavat yleensä noin 33 kilometrin kohdalla, kun fyysinen väsymys saa seurakseen henkisen turtumisen. Mihinkään tällaiseen seinään en tällä kertaa koe törmääväni, vaikka sade ja tuuli yltyvätkin. Pariin otteeseen vilkuilen taakse näkemättä ketään. Päinvastoin sivuutan tasaiseen tahtiin hidastuvia selkiä. Punaisen ristin liiveillä varustettu pyöräilijä ajaa toisen juoksijan vieressä ja toteaa "yhden menevän heittämällä ohi". Juoksuasento alkaa silti minullakin painua kumaraan, tunnen myös pientä pistosta. Välillä kaipaan reitinvalvojilta selkeämpää ja ajoissa esitettyä opastusta. Eksyminen voisi vielä pilata koko juoksun.
Hengitys kulkee hyvin. Krampeista ei ole tietoakaan. Kaupungin ja maalin lähestyessä alan saada tuulensuojaakin. Sade taukoaa. Pystyn pitämään tahdin, mutten juuri kiristämään. En sanottavammin yritäkään, sillä muistan uneni lisäksi Harri Hännisen kertomuksen juoksijasta, jonka taival päättyi 200 metriä ennen maalia turhamaisen loppukirin aiheuttamaan revähdykseen. Turha enää riskeerata toteutumassa olevaa tavoitetta.
Pieni hulluus iskee kuitenkin ihan lopussa, kun huomaan tavoittavani vielä yhtä selkää. Viimeiset sadat metrit juoksemme radalla ja pääsen miltei iskuetäisyydelle. Kuuluttaja alkaa kuitenkin hehkuttaa loppukirikamppailua ja saaliini huomaa lähestymiseni. Hän pystyy kiristämään vauhtiaan, ja matka loppuu kannaltani kesken.
Maalissa olen silti enemmän kuin tyytyväinen. Olen alittanut tavoitteeni miltei viidellä minuutilla, josta ajasta suurin osa on kertynyt yksin juostulla matkan jälkipuoliskolla. Voiko tämä edes olla totta? Paremmin olen juossut viimeksi seitsemän vuotta nuorempana.
Seuraan hetken maaliin tulijoita ja juon pari mukia järjestäjän tarjoamaa urheilujuomaa. Sitten katkokävelen hallille. Portaiden nouseminen ja ennen kaikkea laskeutuminen on tuttuun tapaan vaivalloista, mutta tällä hetkellä se ei haittaa ollenkaan. Tavarasäilytyksessä valpas nuorimies ojentaa rinkkani jo ennen kuin ehdin sitä pyytää. Suihkussa sanailen hetken ensimmäisen puolimaratoninsa taivaltaneen tukevahkon kaverin kanssa. Yleensä jään ainakin hetkeksi radan varteen kannustamaan viimeisiä satoja metrejään taivaltavia kollegoja, mutta nyt minun on kiiruhdettava bussille. Ehdin häthätää haukkaamaan jäätelön. Juoksijoiden virta kulkee aseman ohi. Hoipertelevat alan miehet tarjoavat heille äänekkäästi janojuomaansa, mutta pysyvät onneksi poissa juoksulinjalta. Bussissa annan kotijoukoille tiedotteen terveydentilastani.
Yksi juoksemisen viehätys liittyy epäilemättä illuusioon edes jokin olemisesta itsestä kiinni. Toisin kuin muussa elämässä, kaikki lähtevät oikeasti samalta viivalta ja parhaille jaetaan mitalit. Aina välillä tapahtuu kuitenkin kummallisia. Ennätysjuoksussani vuosia sitten järjestäjät sotkivat numeroni toisen juoksijan kanssa, minkä seurauksena minulle mitattiin puolitoista tuntia todellista hitaampi loppuaika. Sotkua setvittiin pari viikkoa.
Valitettavasti euforiaa kestää tälläkin kertaa vain sen hetken, että ehdin vahvistaa elämänkumppanille lupaukseni vapaasta kesästä. Jo seuraavana päivänä luen juoksufoorumista reilut 400 metriä alimittaisesta reitistä. Tapahtuman omat sivut vahvistavat epäilyn. Kaikkien maratoonarien tulos on siis tilastokelvoton. Tavallaan kaikkien taivallus on keskeytynyt reilua kierrosta ennen maalia. Kummalliset kilometriajat ja toisen puoliskon nopeus saavat selityksen.
Miten kertoa elämänkumppanille uudesta käänteestä, homman alkamisesta taas alusta?
Päätän etten kerro, enkä ala. Ankarasti arvioidenkin olisin saavuttanut tavoitteeni myös täysimittaisella reitillä, vaikka aivan viimeisillä kilometreilla jo väsyinkin. Päätän olla vastaamatta mittaajien mokailuista.
Pidän lupaukseni lomasta, joka muuten alkoi juuri.
Lomailen todennäköisesti myös bloggaamisesta, mutta palailen taas syksymmällä.
Rentouttavaa kesää kaikille!
PS. Sain Forssasta kohteliaan kirjeen. Järjestäjät pahoittelevat virhettään ja tarjoavat meille ensi vuoden reissusta merkittävää alennusta. Täydellinen ilmaisuus olisi mielestäni sopinut paremmin tapahtuneen henkeen, mutta hyväksyn kuitenkin anteeksipyynnön. Tapahtuma oli muuten niin mukavasti järjestetty, että siihen on ilo osallistua uudelleen.
PPS. Pari nuorta tuttua taivalsi eilen helteisessä Turussa ensimmäisen puolikkaansa. Aika oli karmea, mutta molemmat sinnittelivät maaliin. Siitä se lähtee. Minua ilahduttaa, että nuoretkin löytävät maailman terveellisimmän hulluuden.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti