maanantai 5. maaliskuuta 2012

Tottelin vain käskyä

Milloin on oikein noudattaa esimiehen ohjeita? Milloin pitää kyseenalaistaa?

Pari dokumenttielokuvaa sai minut taas kerran pohtimaan näitä asioita.

Eyal Sivanin Specialist, Portrait of a Modern Criminal käsittelee 1960-luvun alussa Jerusalemissa käytyä Adolf Eichmannin tunnettua oikeudenkäyntiä. Eichmann organisoi natsi-Saksan vankikuljetukset keskitysleireille, ja häntä syytettiin myöhemmin mm. rikoksista ihmiskuntaa vastaan. Eichmann kiisti syytteet ja korosti vain totelleensa käskyä, pyrkineensä kunnon ammattilaisen asenteella tekemään hommat mahdollisimman hyvin. Kuolemantuomio pätkähti, kuten sodassa hävinneille tapaa käydä.
Vastaavia kysymyksiä pohtii kambodžalainen Thet Sambath dokumentissa Enemies of the People. Sabath, jonka vanhemmat Pol Potin punakhmerit telottivat 1980-luvulla, lähtee selvittämään miksi ja keiden toimesta kahden miljoonan ihmisen verikekkerit järjestettiin. Pol Pot kuoli jo vuonna 1998, mutta Sabath ujuttautuu "veli numero kakkosen", Nuon Cheanin, perheystäväksi, ja onnistuu haastattelemaan tätä kymmenen vuoden ajan. Kiinnostavampia ovat kuitenkin Sabathin maaseudun rauhaan tekemät haastattelumatkat. Riisipeltojen laidalla hän onnistuu jututtamaan verilöylyn käytännön toimeenpanijoita. Nämä nyt jo vanhat miehet kertovat varsin avoimesti tekemisistään. Sen, millä otteella kurkku katkesi parhaimmin. Sen, mihin riisipeltoon ruumiita on kätketty. Monia vaivaa syyllisyys, mutta samaan hengenvetoon vanhat soturit sysäävät vastuuta komentoketjussa ylöspäin.

Kenet sinä tuomitsisit? Käskijät vai tottelijat?

Johtaja korostaa kurittomuutta. Hän väittää, ettei tiennyt käskyjensä käytännön tulkinnoista, eikä siksi voi kantaa vastuutakaan. Tottelijat vetoavat vastentahtoisuuteen tai jopa suoranaiseen pelkoon. Jollet tappanut, tulit perheinesi tapetuksi. Voiko silloin keneltäkään enää edellyttää rohkeutta?

Ellei selkeää syyllistä voida osoittaa, pitäisikö koko komentoketju jättää tuomitsematta? Antaa ajan parantaa haavat? Jättää ottamatta kantaa toisessa ajassa ja tilanteessa tehtyihin valintoihin? Etenkin, kun tuomiolle saadaan yleensä vain hävinneen puolen syylliset. Ja valamiehistöön voittaneen puolen syylliset.

Ovatko kerran massahulluutteen langenneet pysyvästi "pahoja", vai oppivatko he kokemuksistaan? Tietävätkö he itse asiassa ihmisyydestä meitä viisastelijoita enemmän? Pitäisikö heitä pikemmin hyödyntää kuin rangaista? Kansanmurhan kokoisissa hirmuteoissa anteeksiantaminen tuntuu vaikealta, mutta pienemmissä tyhmyyksissä se voisi olla mahdollista. Konkurssiin tehneellä yrittäjällä tai pankkikriisin kokeneella pankinjohtajalla saattaisi hyvinkin olla yhteisölleen annettavaa.

Ja, ennen kaikkea, emmehän me itse paraikaa "tottele käskyjä", joista myöhemmät moralistit vaativat meidät tilille?

Mitkä ovat oman aikamme sokeat pisteet?

Ainakin talouskasvu yleensä ja kaupankäynnin moraali erityisesti?

Tiedämmehän varmasti, että ihmisenä ja taloutena kasvaminen ovat saman hyvän asian eri puolia, kuten tuore presidentti Sauli Niinistö virkaanastujaispuheessaan vakuutti? Eihän talouskasvujärjestelmä missään tapauksessa ole pelkkään uskoomme perustuva pyramidihuijaus? Onhan väestönkasvun ja kulutuksen kasvun eksponentiaalinen superkasvu oikeasti mahdollista, eikä syöpäkasvaimen logiikkaa, joka jatkuu vain niin kauan kuin jaksamme siihen uskoa. Eihän meille lopulta käy kuin Maantiekiitäjien Kelju K. Kojootille, joka voittoa aikansa touhukkaasti maksimoituaan huomaa maan jalkojensa alta kadonneen?

Sen me ainakin tiedämme, että YYA-sopimus ja idänkauppa olivat häpeällistä rähmällään oloa Neuvostoliiton suuntaan. Häpeästä oppineena olemmekin nykyään toista maata. Jättämällä tapaamatta Tiibetin hengellisen johtajan suoraselkäiset päättäjämme osoittavat visionääristä realismia. Meillä ei ole varaa ärsyttää kasvavaa kauppakumppaniamme Kiinaa. Olemmehan tänään paljon köyhempiä kuin Kekkosen ajan ahneet suomettujat. Omat valtiomiehemme voivat myös vedota tuhannen kilometrin yhteisen maarajan aiheuttamaan konkreettiseen uhkaan. Ja samoinhan tekevät muutkin sivistyneet valtiot. Takapuolta kuuluu jakaa eniten maksavalle asiakkaalle.

Miten puolustautua tulevien sukupolvien syytöksiltä?

Olen omassa tulevassa "sotasyyllisyysoikeudenkäynnissäni" ajatellut vedota pienuuten (jos haluat tehdä saman, voit tulostaa puolustuspuheeni myös itsellesi). Mitä muuta olisin yksittäisenä ihmisenä muka voinut tehdä kuin työni? Heiluttaa Free Tibet -plakaattia Kiinan suurlähetystön edustalla? Jakaa feissarina ilmastonmuutosläpysköjä Helsingin rautatieaseman ohi kulkeville meteorologeille?

Katsoinhan minä sentään dokumentteja itseäni rohkeammista ihmisistä ja yritin olla asioista perillä. Vältin turhaa kuluttamista. Kirjoitin vihaisen blogikirjoituksen. Tosin nimimerkillä. En potkujen pelossa, mutta kun tulevasta ei koskaan tiennyt. Jos olisin joutunut hakemaan uutta työtä, mahdollinen seuraava haastattelija ei välttämättä olisi tykännyt googlaamastaan. Enkä minä työttömänä olisi pystynyt auttamaan edes itseäni. Putkiremonttikin oli tulossa.

Tottelin siis minäkin vain käskyä. Käskyä, jota tosin koskaan ei tullut. Mutta samoinhan tekivät muutkin.

Olisiko minusta toisissa olosuhteissa voinut tulla mitättömyyden sijasta ihan oikea paskiainen? Adolf Eichmann tai Pol Potin moitteetta käskyjä noudattava sotilas? Pelkään, että tällä asenteella olisi hyvinkin. Kun isot asiat ottavat ikävän suunnan, pienet ihmiset tempaudumme mukaan lippua liehuttaen tai vain nahkamme pelastamiseksi.

Uskon, että voimme välttää mainitun kaltaiset murhenäytelmät vain estämällä niihin johtavien olosuhteiden syntymisen.

Puheet moraalista eivät auta. Eivät etukäteen, eivätkä varsinkaan jälkikäteen. Juridiikkaa enemmän tarvitsemme psykologiaa. Ymmärrystä siitä, miten ihmiset oikeasti käyttäytyvät.

Porukan paine korostuu ääriolosuhteissa, mutta on aikamoinen arjessakin. Työttömästä, toivottomasta nuoresta tahtoo kaikesta kansainvälisyyskasvatuksesta huolimatta tulla maahanmuuttokriitikko, vaikkei hän tuota pitkää sanaa oppisikaan kirjoittamaan oikein. Rikkaampien vanhempien vesa puolestaan etenee työssään esimieheksi ja liittyy ikiaikaiseen puppugeneraattorien ketjuun suoltamaan yhtaikaa tuotannon tehostamista ja kulujen leikkausta. Jos karsisimme uutisista kaikki mekaanisesti roolinsa mukaan käyttäytyjät, kuten lisää liksaa vaativat duunarit, kulujen kasvua siunailevat yritysjohtajat, tukiaisia huutavat maanviljelijät, apurahaa ruikuttavat taiteilijat, lisätutkimusta suosittavat tieteentekijät, huomiota itselleen tai jumalalleen kerjäävät pommi-iskijät, uusia pyssyjä hamuavat kenraalit ja pääoman vapaata liikkuvuutta vaativat liituraitamiehet, jäisikö tarvetta koko uutisille? Harva ymmärtää tai uskaltaa päästää suustaan muuta kuin laumansa ääntä. Aina joku omahyväinen tosin leuhkii oravanpyörästä hyppäämisellään. Hän kuitenkin pelastaa vain itsensä, ja ehkä esimerkillään muutaman riittävän vauraan tuttunsa. Eikö velvollisuudentuntoinen yrityksen johtaja, joka jakaa välttämättömiksi kokemansa potkut, toimi monin verroin sankarillisemmin kuin katsomoon itsensä downshiftannut huutelija?

Yleisesti ottaen laumasieluisuudesta on toki enemmän hyötyä kuin haittaa. Muun muassa juuri yhteistyökykynsä avulla karvaton nisäkäslajimme on menestynyt lajien välisessä kilpailussa. Historijoitsijat J.R. ja W.H. McNeill selittävät myös esimerkiksi syrjäisen Euroopan voittokulkua poikkeuksellisella kyvyllämme yhteistyöhön muidenkin kuin sukulaistemme kanssa. Kirjoituksessa Työnteon varhaista historiaa esittelen McNeillien teosta Verkottunut ihmiskunta hieman tarkemmin.

Intenetin ja sosiaalisen median aikana juuri kukaan ei enää kiistä verkostoitumisen merkitystä. Myös oman onnensa sepät, jotka julistavat kaiken olevan itsestä kiinni, ovat meidän muiden tavoin täysin riippuvaisia yhteisön tarjoamista palveluista. Emme synny, lääkitse tai kouluttaudu ilman toisten ihmisten apua. Emme valmista vaatteitamme, työkalujamme, talojamme tai autojamme itse, emme pumppaa öljyämme emmekä louhi tarvitsemiamme metalleja. Viime kädessä myös kieli, jonka avulla viestimme yksilöllisyydestämme, on kokoelma yhdessä sovittuja sääntöjä.

Yhteisön menestyminen voi ajoittain edellyttää myös suoranaista laumasieluisuutta, äärimmäistä yhdenmukaisuutta.

Sana ajoittain on kuitenkin tärkeä. Vallanpitäjän mielestä yhdenmukaisuutta vaativa poikkeustila vallitsee nimittäin ihan aina. Ja koska vallitsee poikkeustila, alamaisen pitää uhrimielellä ja turhia kyselemättä posottaa vallanpitäjän viittomaan ainoaan oikeaan suuntaan.

Ellei todellista kriisiä ole, sellainen keksitään. Moni tyranni on masinoinut sodan voidakseen esiintyä yhteisönsä pelastajana. Kansainvälinen talouskriisi, energiakriisi, työttömyys, rikollisuus, ilmastonmuutos, pandemia tai vaikka maahanmuutto ovat tutumpia uhkia meille hienovaraisempaan vallankäyttöön tottuneille. Kestävyysvajekin käy, ellei kerta kaikkiaan muuta tule mieleen.

Tuorein menestystarinamme liittyy jääkiekkoon, ja yritysvalmentamisesta onkin tullut monelle jääkiekkovalmentajalle tuottoisa sivubisnes. En ole koskaan päässyt näihin valmennuksiin, joten en tarkkaan tiedä niiden sisällöstä. Olettaisin kuitenkin, että maailmanmestaruus esitetään fantastisena esimerkkinä siitä, mitä keskenään erilaiset yksilöt voivat saavuttaa yhdistämällä voimansa. Päädyttäneen analogiaan jääkiekkomaajoukkueen ja oman firman toiminnan välillä. Opimme, että sitoutumalla johdon strategiaan ja "laittamalla kroppaa peliin" mekin voimme saavuttaa kaikki unelmamme. Lopuksi coctail terästetään ripauksella kansallisuusaatetta, vaikka monikansallisessa yrityksessä ehkä työskennelläänkin.

Haluaisin kovasti tietää, korostetaanko yritysvalmennuksissa pelaajan kuuliaisuuden lisäksi myös hänen aktiivisuuttaan. Jääkiekko on varsin yksinkertainen peli, mutta huipulla kiekkoilijatkin tottelevat sokeasti vain, kun peli on käynnissä, eli kun vallitsee se ihan oikea "kriisi". Tuolloin ei taktiikkaa kyseenalaisteta eikä neuvotella siitä, kuka seuraavaksi luistelee kentälle. Pelin aikana valmentaja on diktaattori, jolla on sekä valta että vastuu.

Mutta siihen sen pitää jäädä. Ainoastaan neuvostovalmisteinen valmentajan irvikuva jatkaa pauhaamista pelin jälkeen. Moderni kollega kuulostelee pelaajien tunnelmia. Huipputiimissä muillakin kuin johdolla on osaamista, kokeneella pelaajalla usein valmentajaa enemmän. Kaiken ymmärryksen saaminen joukkueen käyttöön on menestyksen edellytys, ja se onnistuu vain tasavertaisessa vuorovaikutuksessa. Myös pelaajien motivaatio, "työssä jaksaminen", paranee järjenkäytön sallimisen myötä. Matsit ratkeavat usein motivaatioon. Vittuuntunut pelaaja jättää ilmaveivit tekemättä.

Työelämä ei ole jääkiekkoa, eikä varsinkaan sotaa. Siinä ei koskaan ole kyse elämästä ja kuolemasta, joten sokeaa tottelua ei mielestäni tarvita koskaan. Hyvinä aikoina organisaation tulisi päinvastoin mataluudellaan kannustaa vuorovaikutukseen. Tulevaisuuden kannalta keskeiset innovaatiot jäävät syntymättä, jos hätäinen muutosjohtaja pyörittää koko ajan samaa levyä toiminnan tehostamisesta ja kustannusten leikkaamisesta. Oikeitakin kriisejä on, ja niiden aikana valtaa pitää keskittää. Parhaiten tiukoissakin paikoissa pärjää silti yleensä se, joka siirtyy järjen käytöstä totteluun viimeisenä ja palaa järjen käyttöön ensimmäisenä. Ei Ruotsi sattumalta mätä niitä viimeisten minuuttien maaleja.

Työelämään eksyneet hullut sotapäälliköt luovat historiattoman työyhteisön. Ellei mikään koskaan riitä, vaan edellisen kvartaalin ennätykset sanellaan aina automaattisesti seuraavan kvartaalin vähimmäistavoitteiksi, parhaimmisto etsiytyy hiljaisesti uusiin haasteisiin. Nekin saattavat tuottaa pettymyksen, mutta ainakin hiostaminen alkaa alusta lähtötason nollaamisen myötä. Paradoksaalisesti työtä taajaan vaihtamalla työntekijä saavuttaa elämäänsä suhteellista pysyvyyttä (ja usein myös lisäliksaa). Kaltaiseni ikääntyvät, sairaat, lihavat, rumat ja muut markkinoiden kannalta epäkurantit työntekijät eivät sen sijaan pysty pakenemaan puppupuhujaansa. Kohtalomme on nääntyä korkoa korolle kasvaviin odotuksiin, kunnes sairauseläke tai kuolo meidät korjaa. Yrityksen tuloksen kanssakin on niin ja näin. Kukaan ei sitoudu, koska kukaan ei viihdy. Lopulta sotapäällikkökin joutuu hermolomalle.

Mutta lopuksi vielä hetkeksi Jerusalemiin ja Kambodžan viidakkoon. Leffoja ei juuri kannata katsoa, ellei näkemäänsä yritä soveltaa omiin olosuhteisiinsa. Jos ulkoistamme pahuuden vain natseille ja punakhmereille, emmekä havaitse saman pahuuden ituja itsessämme, emme ole oikestaan oppineet mitään kovin tärkeää.

Olennaista on mielestäni kysyä, miten itse voimme varmistaa, etteivät vastaavat olosuhteet, joissa yksilö ei enää tosiasiallisesti voi ottaa vastuuta tekemisistään, milloinkaan toteutuisi meillä.

Sokeaa tottelua tavataan yleensä etsiä sotakoneiston suunnalta. Onneksi Puolustusvoimat ei kuitenkaan enää ole entisensä. Johtamisopit ovat modernisoituneet muun yhteiskunnan mukana, eikä se enää tuota pää punaisena huutavia kyykyttäjiä eikä heidän tahtoonsa mukautuvaa passiivista tykinruokaa. Suorastaan riemastuttavaa oli löytää Puolustusvoimien veppisivulta palautelomake, jota kautta vaikkapa varusmies voi kommentoida saamaansa sulkeispalvelua.

Yleinen asevelvollisuus ei siis enää tuota käskyjä kyselemättä toteuttavia ihmishirviöitä. Ja on toki hyvä, etteivät aseita käytä vain sotahullut, kuten Mauno Koivisto on viisaasti todennut. On myös hyvä, että nuoret riuhtaistaan tietokonepelien äärestä tutustumaan toisiinsa ja reippaaseen ulkoilmaelämään.

Yksi periaatteellinen ongelma on kuitenkin korjaamatta. Se on sotilasvala, joka edustaa edelleen vanhaa sokean tottelun maailmaa. Kumpujen yöstä käsin se vaatii yhä ehdotonta kuuliaisuutta ei vain kriisin, eli sodan, vaan myös rauhan aikana. Tämä vaatimus sopii mielestäni dramaattisen huonosti yhteen yksilön vastuun korostamisen kanssa.

Vuoteen 1987 asti Suomessa vaikutti erityinen asevelvollisten tutkintalautakunta, joka arvioi siviilipalvelukseen haluavien vakaumukset. Se halusi tietää muun muassa sen, mitä sivarikokelas tekisi, jos hänen isänsä tai äitinsä kimppuun hyökättäisiin pimeällä kadulla. “Mitä itse tekisit, jos sinut käskettäisiin ampumaan oma lapsesi esimerkiksi mielenosoituksen yhteydessä”, kuuluu pätevä vastakysymys tänäkin päivänä. Esivalta säätää lait. Sekopäinenkin esivalta on siis käskiessään aina laillinen.

Minusta sokean tottelun vaatimus pitäisi rajata ääritilanteisiin myös sotilasvalassa. Muunlaiset vaatimukset ovat ansa. Ne raottavat ovea kaikille niille hirmuteoille, jotka toteutuivat natsi-Saksassa ja Pol Potin Kambodžassa. Ihminen on kaikkialla sama. Vain olosuhteita voimme muuttaa. Ongelma pitäisikin hoitaa pois, kun se on hoidettavissa.

Lähteet:

Lemkin, R. & Sabath, T. (2010). Enemies of the People. Elokuva.

McNeill, J.R. & McNeill, W.H. (2005). Verkottunut ihmiskunta. Yleiskatsaus maailmanhistoriaan. Jyväskylä. Vastapaino.
(Alkuteos: The Human Web. A Bird's-Eye View of Worls History. 2003).

Sivan, E. & Brauman, R. (1999). The Specialist, Portrait of a Modern Criminal. Elokuva.
(Alkuperäinen nimi: Un Specialiste, portrait d'un criminel moderne)

Tasavallan presidentti Sauli Niinistön virkaanastujaispuhe eduskunnassa (pdf)

5 kommenttia:

  1. Hei,

    Olen aina silloin tällöin lukenut blogiasi koska jokin aihevalinnoissasi aina välillä tuntuu itsellekin läheiseltä. Monta kertaa olen kokenut kirjoitukseksi aika mielenkiinnottomiksi enkä ole kokenut löytäväni niistä mitään.

    Tämä oli mielestäni paras kirjoitukseksi ikinä - tulen varmaankin lukemaan sen vielä uudelleenkin.

    Samantapaiseen loppupäätelmään olen itsekin ollut päätymässä vaikken näin perusteellista ajattelua ole tehnytkään.

    VastaaPoista
  2. Mukavaa, jos olet edes välillä saanut vastinetta ajallesi!

    Bloggaaminen on minulle nykyään ennen kaikkea omien ajatusten selkeyttämistä. Usein lähtökohtana on jotain itse koettua, nähtyä, luettua tai katsottua, joka jää vaivaamaan, ja jota sitten lähden kehittelemään välillä vähän vinostikin.

    Kun kirjaan kehitelmäni ylös ja jakelen netissä, tulen nähneeksi edes kokonaisten lauseiden verran vaivaa. Vielä kun oppisin kirjoittamaan lyhyemmin.

    Ehkei rönsyily ja ajoittainen aiheesta eksyminen ole yksinomaan pahaksi. Ehkä joku toinen toisaalla saa satunnaisista sivulauseharhailustani stimulanssia sellaisiin omiin ajatuksiinsa, joista minulla ei voi olla aavistustakaan. Google Analytics kertoo ilokseni, että tätäkin tekstiä on tänään klikattu yhdeksästä maasta.

    Aivan huippua on, kun joku joskus harvoin näkee vaivaa kommentoida. Kehut ovat kivoja, mutta eniten innostun oivaltavista vastaväitteistä, jotka pakottavat tuumaamaan uudelleen vielä kerran. Kun en kerää blogilla rahaa enkä ääniä, voin iloisesti kääntää takkini vaikka tuhat kertaa!

    VastaaPoista
  3. Moi ! Oliskohan että tunnemme toisemme ? 2-82-keuruu /Ekman .No en ole kerennyt kaikkea sinun kirjoittama lukea mutta hyvät ja mielenkiintoiset aatteet.Oletko muuten nähnyt Philip Zimbosan tutkintaa -71 vuodelta joka laittoi vapaehtoisia ihmisiä tyhjiin vankilaselleihin pariks päiväks ja vapaehtoisia normaaleja ihmisiä vartioimaan näitä "vankeja".Siinä tuli esille jo vain lyhyen ajan jälkeen miten ihminen voi muuttua kuin saa valtaa ja vastuun lukitusta ihmisestä (Nazismin "hanttimiehiin "liittyvä aihe )ja Jane Elliot teki jo -69 ? dokumentin rasismiin ja inmisten käytökseen liittyvän testin luokkaopettajana oman luokan lapsille ja jonka uusi aikuisille vain joku vuosi sitten.(Children divided ja Blue eye and Brown eye ) Olen nähnyt nämä jo 70-luvulla ja osan joku vuosi sitten uudestaan että voin suositella jos et ole nähnyt.Palaan tässä kuin olen nyt löytänyt tämän sivun ja sori mun huonosta Suomenkielestä olen asunnut ulkomailla -70 lähtien ha ha.Ave

    VastaaPoista
  4. Hei, valitettavasti tuo Keuruu -82 ei tunnu mitenkään tutulta. Hauska tutustua joka tapauksessa!

    Plus kiitos vinkeistä, jotka ovat vain etäisesti tuttuja! Vastaan linkeillä:
    Zimbardo: http://www.youtube.com/watch?v=FkmQZjZSjk4
    Elliot: http://video.google.com/videoplay?docid=6189991712636113875#

    Ihan vuosi pari sitten näin Suomen televisiosta muistaakseni ranskankielisen dokkarin, jonka idea tuntuu samalta kuin Elliotin kokeessa. Tulokset olivat kieltämättä hätkähdyttäviä. Kun toiselle puolelle luokkaa kerrottiin paremmuudesta ja toista puolta vastaavasti lannistettiin, teinit omaksuivat roolinsa, ja ryhtyivät käyttäytymään sen mukaisesti, yhdessä PÄIVÄSSÄ. Kun osat vaihdettiin, lapsille kerrottiin muistaakseni, että oli tapahtunut erehdys, vei taas vain yhden päivän kääntää roolit ylösalaisin. Helppo arvata miten vuosikausien lannistaminen koulussa tai elämässä ylipäätään voi vaikuttaa. Ja vastaavasti myönteinen palaute kannustaa.

    Suomesi muuten sujuu erinomaisesti :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos ! No väärä äjjä ha ha .Juu nää on mielenkiintoisia asioita oli vain yhteisattuma kuin löysin Elliotin joku viikko sitten kuin oli jotain mielessä mitä en nyt muista, mutta tuli mielenkintoinen dokkari Ranskalaiseta tutkijasta joka oli kiinostunut massamurhaajista ja kävi haaastattelemassa Usassa yhtä joka oli omien sanojen mukaan murhannut noin 80-100 20 vuoden aikana ja kerto että ensimäinen oli 15 vuotiaana jonku miehen joka oli sexuaalisesti käyttänyt hyväksi jotain naapurinpoikaa ja tuli vasta lopussa ilmi niinkuin epäilin että hänelle oli joku läheinen tehnyt saman , vielä hänen äitin läsnäollessa tai tietoisuudessa? Eikö nämä lähtökohdat ole ollut kaikilla massamurhaajilla tietääkseni kun olen näitä vuosien varrella seurannut ja eikö Freud ollut aikoinaan sitämieltä että lapsuuden sexuaaliset traumat pysyy tajunnassa mukana loppuiän ja sillä muuttaa ihmisen luonnetta ja lähtökohtia elämään ? Uskon kyllä kuin nykyään osataan erottaa Adhd ja autismia lapsesta, mutta nämä häiriintyneet lapset jotka ovat joutuneet kodissaan tai tuttavapiirissään hyväksikäytetyksi on vaikeampi "löytää" kuin niistä ei löydy mitään lääkettieteellistä tai helpositlöytyvää vikaa, niin ne on varmaan vaikea erottaa kun nämä justiin tarvitsisivat apua kuin niistä itsestä ymmärtääkseni kasvaa pedofiileja ja huumeitten käyttäjiä jos ei ennen niin myöhemmin elämässä ja pahimassa tapauksissa murhaajia. Niinkuin Hitleristäkin on teoria että kuin hänen äitinsä oli oikeen yli-pedantti joka neuroottisesti kuulema (heidän perhelääkärin mukaan)päivittäin pesi ja siivosi kotiaan ja siinä samassa kun hän itse oli vielä vauva hänen vanhemmat sisaret kuoli joihinki tauteihin, niin hän jäi äitinsä kanssa yksin ja siinävaiheessa jotakin olis tapahtunut heidän välillä joka olis mennyt väärin. Niin nämä asiantuntijat epäilee.No uskon kyllä että mitä kasvuikäisenä tapahtuu indiviidille kuin silloin otetaan niinpaljon informaatiota sisään koulusta ja muualta voi muuttaa ihmistä aika paljon ja kyllä uskon että Freudi oli oikealla tiellä vaikka en ikinä häntä ole lukennut mutta onhan "History channel" hyvä antamaan informaatiota ha ha .No se siittä palataan

      Poista