Kirjoitus numero 150

Vuoden 2009 pimetessä olin masentunut. Kesälomaani vasten saadut yllätyspotkut puskivat syksyn tullen tajuntaan. Tekemistä puuttui. Työttömyysturvan menettämisen uhalla olin joutunut keskeyttämään myös opintoni. En halunnut heittää opinnäytettä varten kokoamaani materiaalia roskiin, joten muokkasin siitä vimmaisesti blogikirjoitusten sarjan. Parhaimmillaan kirjoituksia valmistui päivittäin, joskus kaksikin päivässä. Alkuajan kirjoitukset, jotka epäilemättä ovat blogin arvokkain osa, olen koonnut kronologisesti Työjuttuja -otsikon alle. Työjuttuihin on linkki blogin oikeasta palstasta.

Jouluksi 2010 sain valmiiksi myös opinnäytteen osaksi suunnitellun Oletko valmis -sarjakuva-albumin. Viimeistään tuolloin olisin voinut luontevasti lopettaa bloggaaminen. Paluu työelämään oli jo vähentänyt käytettävissä olevaa aikaa ja harventanut tahtia.

En olisi koskaan uskonut pääseväni tähän tekstiin numero 150. Nämä myöhemmät kirjoitukset ovat olleet pääasiassa kommentointia ajankohtaisiin työelämäasioihin. Luvattoman usein lähtökohtana ovat olleet pelkät Helsingin Sanomien artikkelit. En siis marginaalista käsin ruoki valtamediaa vaan saan siltä oman ravintoni. En liene hetkeen pystynyt tarjoamaan ajatuksia, joita ei olisi muotoiltu paremmin muualla.

Mitkä siis motivoi?

Aluksi taisin tekstien julkituonnin lisäksi ajatella salaa myös omaa työhönpaluutani. Jospa joku huomaisi fiksuuteni, ja siitä huolimatta palkkaisi minut töihin. Ei palkannut. Osaamiseltaan hämärää pseudonyymiä.

Markkinoin myöhemmin sarjakuvaani, missä siinäkin onnistuin vaatimattomasti. Netti tukee, muttei riitä. Kauppa käy vain, kun kontakti on myös ei-virtuaalinen. Niinpä alati ajankohtaisia albumeita löytyy keittiöni pahvilaatikoista edelleen. Jos siis olet joululahjaideaa vailla, ota yhteyttä!


Ydinvoimamyönteinen valtalehti sensuroi 1990-luvulla mm. ehdotukseni käytöstä poistettujen ydinvoimaloiden muuttamisesta kasvutalouspresidenttien näköispatsaaksi.

Kestäväksi motiiviksi on jäänyt oppiminen, omien ajatusten selkiyttäminen. Se luonnistuu minulle parhaiten kirjoittamalla. Kuviteltujen lukijoiden ansiosta jaksan sorvata kokonaisia lauseita ranskalaisten viivojen sijaan. Olisin tietysti voinut myös yleisönosastokirjoitella. En kuitenkaan nuorempana saanut ainuttakaan kirjoitusta läpi, vaikka yritin pysyä hyvien tapojen rajoissa ja tuolloin jopa sallitussa merkkimäärässä. Blogikirjoittamisen valopuolia onkin paitsi sensuurittomuus myös tilan rajattomuus. Netissä on mahdollista ajatella vaikeatkin asiat loppuun kenenkään keskeyttämättä. Yrittäkääpä samaa hilpeässä ravintolaseurueessa. Sielläkin tosin voi viitata olemassa olevaan blogikirjoitukseen, jos illan oma dramaturgia vaatii siirtymistä muihin aiheisiin.

Blogini välityksellä olen saanut käydä muutamia kiinnostavia keskustelua, joista kiitos teille! Keskustellut olisin mielelläni enemmänkin. Vierailijamäärä on pysynyt melko vakiona, kun lukukerrat ovat lisääntyneet kirjoitusten harvetessa. Kommentteja saan silti enää aniharvoin. Syytän ennen kaikkea itseäni. En minäkään ole juuri keskustellut muilla areenoilla, vaikka joitain blogeja aktiivisesti seuraankin.

En myöskään ole markkinoinut. Olen monen pienyrityksen tavoin halutonkin laajentamaan. Lisääntynyt kävijämäärä loisi velvollisuudentuntoa päivittämiseen, eikä aika riitä enempään. Olen pari kertaa kieltäytynyt, kun minulta on toivottu kirjoitusta sinänsä kiinnostavasta aiheesta, johon en ole ehtinyt perehtyä.

Muutamat bloggaajat ovat omatoimisesti linkittäneet sivuilleni. Siitä suuri kiitos! Aivan erityinen kiitos Kohti taloudellista riippumattomuutta -blogin pitäjälle. Vaikka hän itse keskittyy nykyään enemmän perheeseen ja yrittämiseen, saan hänen bloginsa kautta edelleen merkittävän määrän kävijöitä. Tässäkään en ole yltänyt vastavuoroisuuteen. Olen halunnut pitää kiinni työelämäteemasta. Monet erinomaiset bloggarit sivuavat kyllä kirjoituksissaan työelämää, mutta pääteemana en tiedä sen olevan missään (vinkatkaa jos on!) Viran puolesta kirjoitettuja työelämäblogeja, joiden kirjoittaja on vain muodollisesti yksityishenkilö, en toisaalta ole halunnutkaan linkittää.

Yksittäisten kirjoitusten suosiota on edelleenkään vaikeaa ennakoida. Yleisesti ottaen henkilökohtaisuus myy. Raflaava otsikkokin lisää satunnaisia kävijöitä. Kun otsikoin eduskuntavaalikäyttäytymistäni käsitelleen postauksen: Retkahdin nuoreen naiseen, osasin odottaa muutamaa ylimääräistä kävijää. Toisaalta monet suosikeistani ovat kiinnostaneet kovin harvaa. Syntymässä oleva kirjoitukseni nykytaiteen merkityksestä tulee tuskin saamaan ainuttakaan lukijaa. Kirjoitusten elinkaari on myös surullisen lyhyt. Valtaosa lukukerroista ajoittuu ensimmäiseen vuorokauteen julkaisemisesta. Muutamat harvat keräävät Google-hakuja vuodesta toiseen. Epäilen esimerkiksi voivani kävijämääristä päätellä, milloin jossain päin Suomea ahkeroidaan seminaarityötä protestanttisesta työetiikasta. Suoranaista plagiaattia en sentään ole tavannut.

Nyt en tiedä, miten jatkaa. Maratoonarina en osaa lopettaa, vaikka ehkä jo pitäisi. Välillä koen sanoneeni sanottavani, eikä pelkkä vanhojen teesien kielellinen hiominen tunnu teitä kohtaan reilulta. Silloin tällöin iskee silti vieläkin yöt valvottava kuumeinen innostus. En kuitenkaan voi vielä pitkään avautua siitä etnologisesti kiehtovasta organisaatiollisten laatikkoleikkien, toimistoseinien purkamisten, yyteiden, toimenkuvan muuttumisten ja mielikuvituksellisten huhujen villistä pyörteestä, joka rikastuttaa elämääni juuri tällä hetkellä.

Yhä useammin haluaisin kirjoittaa myös ihan muusta. Teen sen ehkä uudessa blogissa. Haaveilen kaunokirjallisemmasta tekemisestä ja paluusta myös sarjakuvan pariin. Jossain joku puuhaa tällaisia, tällaisia ja tällaisia. Miksi minä en? Ehkä alitajuintani on realisti. Valmistaudun jo työuran jälkeiseen aikaan.

Niin tai näin. Mukavaa joulua ja virkistäviä välipäiviä itse kullekin!