Rauman Lukosta, jääkiekosta ja elämästä

Olen näinä päivinä kaivannut isääni.

Olen usein ajatellut, että muistisairaana ja liikuntarajoitteisena kotihoidon asiakkaana isän oli otollinen hetki lähteä ennen koronaeristystä.

Rauman Lukon mestaruuden myötä en enää tiedä. Olisi ollut hienoa, jos isä olisi ehtinyt kokea tämän. Lukko kiertyy monella tavoin isän elämään, ja omaankin, vaikka muutin Raumalta jo 1982.

1960-luvun alussa isä pyysi äitiä ensitreffeille juuri kiekkomatsiin, ja äiti tykästyi karjalaisnuorukaiseen, joka keksi ehdottaa muuta kuin kapakkailtaa. Jo olemassaolostani voi siis syyttää paitsi Josif Stalinia, joka ajoi isän perheen evakkoon, myös Teppo Rastiota, Matti Keinosta ja muuta Lukon jääkiekkojoukkuetta, joka sittemmin voitti Raumalle edellisen mestaruuden, kun olin alle yksivuotias. 

Myöhemmin isä integroitui länsisuomalaisuuteen mm. hankkiutumalla järjestysmieheksi hallin kutsuvieraskatsomoon (joka oli julmetun kylmä betonipenkki, mutta sentään punaviivan kohdalla), millä verukkeella pääsin muutaman vuoden ajan seuraamaan pelejä aitiopaikalta. Ainakin kerran isä vei minut myös pelaajien pukukoppiin kärttämään mailoja. Muutoissani kulkevat yhä mukana mailat mm. Tapani "Tahvo" Koskimäeltä (tosin hän pölli antamansa mailan Juhani Jylhältä).

Muistan yhä ensimmäisen isän kanssa katsomamme matsin. Päivämäärä oli täsmälleen 9.2.1971, ja ottelu Lukko - Hifk. Lukon piti voittaa sarjakärki, tai putoaisimme sarjaa alemmas.

Kävelyretkellä äidin ja siskon
kanssa Rauman jäähallin
rakennustyömaalla n. vuonna 1970.

Olimme myöhässä ja kun vasta nousimme Äijänsuon mäkeä kuulimme hallin räjähtävän huutoon. 2-0 johtomaalin Lukko teki samalla hetkellä kun astuimme huutomyrskyssä sisälle. Ifk-kavensi vielä ennen ensimmäisen erän loppua. Sen jälkeen jokainen minuutti oli lapselle iäisyys. Kaksi erää punaiset paholaiset pyörivät herhiläisinä Lukon päädyssä, ja jos kiekko olisi kerrankaan livahtanut maaliviivan yli, olisi pikkupojan maailma romahtanut. Mutta Hannu Siivonen piti maalinsa puhtaana, ja kun pääsimme kotiin äidin keittämän kaakaon ääreen, ehdimme nähdä selostaja Anssi Kukkosen hämmennyksen Urheiluruudussa: "Lukko - Hifk, voiko tämä olla totta: 2 - 1."

Tai kirjoitin väärin. Olinhan minä tietysti jo nähnyt pelejä, mutta mustavalkotelevisiosta. IRL koettuna värit, valo ja hallin pauhu olivat kuin viesti toisesta, kiinnostavammasta maailmasta! Voisiko jääkiekon suosio monilla loskaisilla rannikkopaikkakunnilla perustua sen terapeuttiseen vaikutukseen? Kontrasti hallia ympäröivään ikuiseen marraskuuhun on joka tapauksessa valtava.

Ikimuistoisia pelejä, pelaajia ja tilanteita on vuosien varrella kertynyt niin paljon, että niitä on turha muistella erikseen. Poikkeuksena tietysti porilaiset, jotka ovat Jumalan lahja, jollei ihmiskunnalle, niin raumalaisille ainakin, sillä paikallispelit Ässiä vastaan olivat ja ovat aina kiihkeitä.

Minulle seisomakatsomo, paikkavaraukseton tungos ja töniminen, kolmannen erän kynnistely kylmettyvissä varpaissa, yleisön (nyttemmin pitkälti someen siirtyneet) epäkorrektit huutelut pelaajille ja tuomareille, ja silloin tällöin miesporukassa kiertävä kossupullokin ovat edelleen sitä oikeaa kiekkokulttuuria nykyisen politbyroossa istumisen sijasta. Makkaraa emme erätauoilla käyneet ostamassa, jottemme menettäisi aikaisin tulemisen ansiosta saamiamme hyviä paikkoja. Sokeriton Sisu-pastilliaski oli silti useimmiten mukana.

Helsinkiin muuton jälkeen olen yleensä vähintään kerran tai kaksi vuodessa käynyt katsomassa, kun Lukko kohtaa Hifkin tai muinoin Jokerit. Usein olen joutunut käymään yksin, sillä niissä taidepiireissä joissa liikuin taipumukseni ei saavuttanut ymmärrystä (ja aivan erityisen huonosti matsiin kutsu toimi iskurepliikkinä).

Suosittelen silti jääkiekon vihaajillekin käyntiä ottelussa ainakin kerran elämässään. Istumakatsomot ja ämyreistä tyrkytetty kovaääninen musiikki ovat laimentaneet spontaania kokonaiselämystä, mutta silti kiekko-ottelussa (pois lukien ehkä venytetyn runkosarjan marras-joulukuun rutiiniottelut) paremmin kuin ehkä missään muualla, voi turvallisesti saada aavistuksen ihmisestä irrationaalisen laumaeläimenä. Uskon että se järkeä kaihtava ydin, joka löytyy somettavasta maahanmuuttokriitikosta kuin luonnostaan, paljastuu pienellä kaivamisella meistä jokaisesta, ja siihen on hyvä tutustua, jos sitä meinaa hallita. Matsi jos mikä tarjoaa myös mahdollisuuden pienimuotoiselle kansalaisrohkeusharjoitukselle: ainakin minusta on vielä myöhäiskeski-iässä riemukasta kajauttaa keskellä Hifkin innokkaita kannattajia: Lukko, Lukko! (ilkeydet jätän tunnustamatta ja ammattisalaisuutena paljastamatta)

Käyntini kotipuolessa synkronoitiin usein Lukon kotipelien kanssa, joita kävimme, me kaksi suurta lasta (isä luonnehti itseään yli-ikäiseksi nuorisohuligaaniksi) katsomassa. Vanhemmiten äitikin saatiin houkuteltua mukaan. Lopulta liikkuminen hallin jyrkissä portaissa tuotti isälle kuitenkin niin suuria hankaluuksia, että luovuimme päätykatsomopaikoista, joista käsin olimme kokeneet voivamme vaikuttaa vastustajan maalivahdin keskittymiseen. Kun hallikäynnit kokonaan jäivät, tarjosivat Risto Leinon häikäisevät radioselostukset meille yhä yhteistä iloa.

Ilman isää pohdin omaa pikkukaupunki-identiteettiäni.

Tajuanhan minä kiekkohulluuden hulluudeksi, monella tavalla (siksikin, että ulkona on kaunis ilma ja istun silti sisätiloissa tällaisia pohtien). On kosmisessa katsannossa tietysti se ja sama montako kertaa kiekko kuhunkin maaliin menee. Fiksumpaa olisi keskittyä maailman todellisten ongelmien pähkäilyyn. Ekologisesti äijien lennättäminen paikkakunnalta toiselle lätkimään kiekkoa keinotekoisesti jäädytettyihin ja lämmitettyihin halleihin on turhuutta turhimmillaan. Kummallinen on myös sarja, jonne kukaan ei voi nousta ja josta kukaan ei voi pudota ilman kabinettipäätöksiä, koska moinen vapaa markkinatalous vahingoittaisi omistajien viihdebisneksiä. Ja diktatuureja pönkittävä laji, jonka kansainvälisessä johdossa Kalervo Kummola vaikuttaa vihervegaanilta, on perversioksikin perverssi valinta. Eikä paljon auta, etten voisi ikinä kuvitella kannattavani isoja, pahoja pääkaupunkilaisseuroja, vaan oman kylän, liigan pienimmän paikkakunnan, muukalaislegioonaa, jota näkyvimmin sponsoroi Olkiluodon ydinvoimala. Paikallisuuden kanssa on muutenkin niin ja näin. Kouluaikainen tuttuni toteaa, että "Nyt viimeistään on kiinnostus Lukkoon loppunut, kun siellä ei pelaakaan oman kotikaupungin pojat, vaan ihan muualta tulleet ”duunarit”."

Ote leikekirjastani 1970-luvun alusta.

Mutta silti. Miksi ihmeessä olisin häviävän hetkenkin nauttimatta menestyvästä kiekkojoukkueesta, kun joka tapauksessa miltei mökkinaapuriini tullaan kippaamaan miljoona vuotta säteilevät ydinjätteet. Sentään pikkupoikana, ennen kuin kieroiluista mitään tiesin, keräsin fanina leikekirjaa. Ja pihaporukalla pelasimme yötä myöten katupalloa askarrellen itse aina syksyisin maalit ja superlonista maalivahdille polvisuojat. Jos lapsuuteni unelmat olisivat toteutuneet, minusta olisi tullut isona jääkiekkomaalivahti (ja jos olisin ollut Lukon maalissa, olisi Tepsistä tullut mestari). Idoleita olivat joka tapauksessa ne, jotka oikeasti pelasivat edustusjoukkueissa ja jotka siksi myöhempinä kipeinä nuoruuden vuosina veivät myös upeimmat naiset, kuten oikein oli.

Yritelmä lämäriksi.

Lukon valmentaja oli liikunnanopettajani, joka läjäytti tulevalle maratoonarille seiskan (ja terveysopista kympin, koska minulla oli rillit). Ja Esko "Killerin" poika Kalle Sahlstedt on Lukon urheilutoimenjohtajana ansiokkaasti parantanut liigajoukkueen kemiaa niin etteivät pelaajat enää päädy motivoitumattomina pikkukaupunkiin, koska eivät muualle päässeet, vaan koska ovat kukin "matkalla jonnekin", ja Lukko, sen pätevä valmennus ja sen menestys ovat uskottava osa tätä kunkin pelaajan omaa tavoitetta. Niinpä, vaikka luokkakaverini puolittain olikin oikeassa puhuessaan oman kylän poikien puuttumisesta (esim. Ässien 1970-luvun mestarijoukkueessa ainoa "ulkopaikkakuntalainen" oli Kari Makkonen, joka oli käynyt syntymässä Harjavallassa), paikalliset ja kotimaiset tähdet ja kaksi slovakkia, kaksi kanadalaista, yksi ruotsalainen ja yksi tsekki onnistuivat muodostamaan harmonisen, yhteen hiileen puhaltavan joukkueen. Päävalmentaja Pekka Virta summasi neljän vuoden projektiaan viitoittaneen asenteen asiaan kuuluvan pateettisesti: "Tämä on vahva kaveriporukka, joka teki töitä toisilleen veljeydestä, ystävyydestä ja rakkaudesta."

Ja vielä kuriositeetti. Kun korona nujersi Virran, valmentajahaastatteluihin ilmestyi melkein tuttu mies, yli 1000 liigaottelun maailmanmestari Erik Hämäläinen (s. 1965) jota minä (s. 1962) yritin opettaa ensimmäisessä opetusharjoittelussani vanhassa koulussani 1980-luvun alussa.

Tämmöisiä juttuja. Ihminen ei ole rationaalinen. Sen urheilu opettaa. Ja se jos mikä on tärkeää ymmärtää.

Eli nyt nautitaan! Ainakin siihen asti, kunnes yritysvalmentajat ja muut ketkulit kaappaavat itsessään neutraalin kiekon lätkimisen uusliberaalin maailmankuvan puffaamiseen ja vyöryvät matalapalkkatyöpaikoille höpisemään hienoista "matkoista" tai "tarinoista".

(Ja vielä. Minuakin riepoo koronaa uhmaava juhliminen. Jos uutta tautipiikkiä ei Raumalla jostain ällistyttävästä syystä juhlimisen jäljiltä ilmaannu, voitaisiin teattereja, kirjastoja ja museoitakin vähitellen ryhtyä avaamaan. Ruumiin ja hengen kulttuurit eivät sulje toisiaan pois. Molempia turhuuksia tarvitaan.)