perjantai 31. joulukuuta 2010

Todellisuus on kulloisenkin kertojan tarina

Ensin juhlin itsenäisyyspäivää. Sitten kävin hautajaisissa. Äsken vietin joulua läheisten seurassa. Nämä seremoniat ja muutama joutilas hetki ovat suistaneet minut murrosikäisiin ajatuksiin. Sellaisiin kuin: keitä olemme, mistä tulemme, minne menemme. Mitä kaikki tarkoittaa?

Useimmat tarvitsevat kukoistaakseen tarkoitusta. Ainakin minä tarvitsen. Iän myötä olen sentään lakannut etsimästä perimmäisiä tarkoituksia. Riittää, että esimerkiksi työssä on edes välillä vähän järkeä.

Uskon silti psykiatri Viktor E Franklin tavoin, että kaipaamme tarkoitusta enemmän kuin mitään muuta. Tarinoimalla viestimme näistä tarkoituksista. Tarina selittää nykyisyyden johdonmukaisen kehityksen lopputuloksena. Tarinoiden avulla haaveillaan myös tulevasta. Oman aikamme suosittuja tarinoita ovat esimerkiksi koti, uskonto ja isänmaa.

Koti. Jo pieni lapsi katsoo vanhempiensa kanssa mielellään perhealbumia, josta hän löytää itsensä osana suurempaa sukukokonaisuutta. Ihan erityisen kiinnostuneesti hän kuuntelee, miten hänen vanhempansa tapasivat toisensa. Tämän tarinan tuloshan on hän itse. Harva vanhempi tarinoi lapselleen inhorealistista siitä, miten humalassa kohdanneet isä ja äiti päätyivät valomerkin jälkeen suojaamattomaan seksiin. Tarina stilisoidaankin tilanteeseen sopivaksi, ja lapsi saa tilaamansa tarkoituksen. Myöhemmin hän tosin kärsii ainakin hitusen syyllisyydestä huomatessaan, ettei hänen oma viettielämänsä täysin vastaa sitä ihanteellista kaavaa, jota hän kuvittelee vanhempiensa "vanhoina kunnon aikoina" noudattaneen.

Uskonto. Joulun tarina opettaa meidät näkemään itsemme kristikunnan, hybriksessä peräti ihmiskunnan, osana. Raamattuhan sinänsä, kuten suurelta osin ihan maallinen historiankirjoituskin, on tositapahtumiin perustuvaa aikuisten satuilua, jonka tarkoitus on torjua tarkoituksettomuutta ja auttaa meitä näkemään nykyinen tilanteemme kertojan tai tulkitsijan mielen mukaisena vääjäämättömänä tuloksena.
(Uskonnollista paatosta kaihtaville joulu tarjoaa nykyään myös kevyemmän, tavarataivaallisen tarinan pukkeineen ja tonttuineen. Tämä tarina julistaa kulutusyhteiskunnan merkittävyyttä. Ainakin mainoksissa joku vielä ilahtuu uusista tavaroista).

Isänmaa. Lipun liehuessa tarinoimme tarkoitustuksestamme kansakuntana. Sodassa rikkunut veteraani kuuntelee väsymättä vakuutteluja siitä, että unissa edelleen jatkuva silmitön tappaminen oli välttämätöntä ja arvokasta. Kirjallisuudesta ja elokuvista lohtua löytyy lisää. Toisaalla keskikaljabaarien pudokkaat ja pilottitakkiset nahkatukat takertuvat kansallisuhoon ja muukalaisvihaan, kun muutakaan ei ole tarjolla. Ja hoilaammehan me tavitsektin välillä olevamme sankareita ihan kaikki, kun oikein silmät suljetaan. Mitättömimmänkin vaihetyön tekijä voi samaistua menestyneeseen kiekkojoukkueeseen, oikaista hetkeksi kipeää selkäänsä rispaantuneella Suomi-soffallaan, ja todeta tippa silmässä: hyvä me.

Tarinoinnin tauottua jää kuitenkin jäljelle hauras yksilö. Ruumiimme vääjäämätöntä heikkenemistä emme voi paeta, mikä latistaa tarinamme lopun ennustettavaksi. Yritämme syödä terveellisesti, hölkätä tai leikellä itseämme lisää käyttöikää, mutta lahjomattomat madot haluavat silti ruokansa ajallaan. Hautajaisissa paketoidaan päivänsankarin lisäksi hänen elämänsä tarkoitus. Syntyi. Kytki muutaman tuhatta sähköjohtoa. Kuoli pois. Eihän sitä näin voi kertoa. Tunteisiin vetoavaa muistelijaa surijat arvostavat enemmän, sillä hän auttaa heitäkin torjumaan tarkoituksettomuutta.

Sinne tänne sinkoilevien atomien todellisuudessa valmiita merkityksiä ei kuitenkaan ole. Yritämme sellaista vähän kai epätoivon vimmallakin hahmottaa, samaan tapaan kuin aivomme pelkistävät kaottisia havaintojamme säännönmukaisiksi muodoiksi. Emme taida muuta voikaan.

Yksi tapa yrittää saada otetta kaaoksesta on työ. Puheissa haaveilemme muka vapautuvamme raadannasta, mutta sen hetkeksikään lakatessa moni on heti vaikeuksissa. Vähänkään pidemmistä juhlapyhistä selvitään vain poliisin ja sosiaaliviranomaisten avulla.

Työ ei ehkä anna tarkoitusta, mutta se auttaa kuitenkin unohtamaan tarkoituksen puuttumisen. Mitäpä muuta ylistetty flow, mielen ja käden ykseys, on lopulta kuin tarkoituksettomuuden onnistunutta pakenemista? Keskitymme johonkin yksityiseen niin tiiviisti, että unohdamme kokonaan elämän ahdistavan monimutkaisuuden.

Nykyaikainen työ on monella tapaa luovaa ja kivaa. Samanlaista myönteistä kehityskertomusta se ei kuitenkaan tarjoa kuin teollisen ajan ikävystyttävä rutiinityö. Päinvastoin se uhkaa vallata kaiken aikamme ja syrjäyttää kaikki muut tarinat, niin kodin, uskonnon kuin isänmaankin. Globaalissa talouskilvassa onkin käynyt yhä haastavammaksi luoda yhteisiä, yleviä merkityksiä. Ylimmäksi arvoksi nostettu talouskasvu ei monien mielestä enää lisää hyvinvointia. Monista se on jopa haitallista, hallitsemattomasti leviävä syöpä, joka tuhoaa luonnon ja lopulta ihmisenkin. Talouskasvu näyttää myös hyödyttävän yhä harvempia. Enemmistön osaksi jää työskennellä alenevilla palkoilla globaalissa hikipajassa, joka siirtyy aina halvimpia kustannuksia ja väljempiä ympäristönormeja tarjoavaan maailmankolkkaan.

Yrityskouluttajat ja monet poliitikotkin yrittävät silti vimmaisesti vakuutella meille, että juuri työtä tekemällä pääsemme mukaan johonkin paljon suurempaan kuin oma mitätön elämämme. Organisaatiollakin on luomiskertomuksensa, jolla yritetään osoittaa sille loisteliasta paikkaa maailmankaikkeudessa. Ahkeroimalla pääsemme mukaan sen suureen tarinaan. Samalla suojelemme tietysti myös hyvinvointivaltiota, puramme eläkepommia. Vakuuttelu on kuitenkin yhä hankalampaa historiattomassa kvartaalikapitalisimissa, jonka ainoa tarkoitus on jauhaa voittoa omistajille. Mitään ei yritetä tehdä hyvin, vaan ainoastaan kustannustehokkaammin. Harva enää oikeasti uskoo tai sitoutuu.

Abiturientti Jessica Ekholm tulkitsee Helsingin Sanomien nuoren palstan kirjoituksessaan mielestäni oivallisesti ajan henkeä:

Vaikuttaa, että tulevaisuudellani on ennalta määrätty yhteiskunnan luoma kaava: lukion jälkeen yliopistoon, yliopiston jälkeen töihin ja siitä seuraavat viisikymmentä vuotta työntekoa. Sitten vanhainkodin kautta hautaan. Toivoisin, että elämälläni olisi jokin muu vaihtoehto kuin se, jonka yhteiskunta on minulle sanellut. Mutta tätä toivetta on hankala ilmaista ääneen. Varsinkin vanhemman polven suomalaiset, joihin vanhempanikin kuuluvat, uskovat vakaasti, että koulu ja työt on hoidettava vastaan haromatta, koska sellaista elämä vain on.
(Ekholm)

Yhdysvaltalainen sosiologi Richard Sennett kertoo työlleen omistautuneesta it-alan menestyjästä, Ricosta, jolla on kauhistuttavan vähän vastauksia Jessican epäilyille:

Rico oli kuin olikin täyttänyt isänsä toiveet sosiaalisesta kohoamisesta, mutta samalla hylännyt isänsä tien. Hän halveksii "ajan vankeja" ja muita byrokratiaan kiinni jääneitä; hän itse haluaa olla avoin muutoksille ja uskoo riskinottoon. Kaikkein eniten Ricoa huolestuttaa, että hänen omassa elämässään ei ole mitään sellaista sisältöä, joka voisi toimia eettisenä ohjenuorana hänen lapsilleen. Hyvän työn määreet eivät ole hyvän ihmisen määreitä. Työelämässä pärjääminen tai edes menestyminen ei siis anna Ricolle juurikaan eväitä toimia vanhemman roolissa. Hän haluaisi päinvastoin suojella omaa perhettään tämän päivän työelämälle ominaisen lyhytjänteisyyden, palaverimaisuuden ja ennen kaikkea heikon lojaaliuden ja sitoutumattomuuden vaikutuksilta. Uuden talouden jatkuvasti muuttuvien arvojen sijaan perheessä pitäisi Ricon mielestä korostaa velvollisuudentuntoa, luotettavuutta, sitoutumista ja määrätietoisuutta, jotka kaikki edellyttävät pitkäjänteisyyttä. Millä tavalla lyhytjänteisessä, nopeatempoisessa yhteiskunnassa voi pyrkiä pitkäjänteisiin päämääriin? Millä tavalla kestäviä sosiaalisia suhteita voi ylläpitää? Millä tavalla ihmiset voivat luoda omaa identiteettiään ja elämänhistoriaansa koskevan kertomuksen näin pirsteleisessa, katkelmallisessa yhteiskunnassa? Ymmärtääkseni Rico tunnistaa itsessään sen, että hän on paitsi elämässään menestynyt myös jossain määrin hämmentynyt. Se joustavuus, jonka ansiosta hän on menestynyt, on samalla heikentänyt hänen luonnettaan, mutta tähän ei ole mitään käytännön parannuskeinoa. (ks. Sennett, 13 - 29)

Miksi ihmeessä me sitten olemme vedätettävissä? Miten työtön saadaan lietsottua paniikkiin heti, kun hän vapautuu työstä, jota on koko ikänsä inhonnut? Miksi eläkkeelle "pääseminen" suistaa monet syvään masennukseen?

Ajattelen, että temppu tehdään, tai se syntyy, kolmella tavalla. Kitisemällä, rutisemalla ja häivyttämällä. Kaikki nämä tavat iskevät kimppuumme luonnollisen ymmärrysmaailmamme ulkopuolelta. Siksi kohtaamme ne niin valmistautumattomana.

Kitiseminen on vähittäistä luisumista. Huomaamme hitaan muutoksen vasta, kun on myöhäistä. Arkista kitisemistä on vaikkapa leivonnaisten ahmimista kävelylenkin sijasta, koska ulkona on ikävä ilma. Kerran laistaminen ei fysiikkaamme romahduta, mutta toistamalla itsepetoksen lihomme, saamme diabeteksen ja sydäntaudin. Monet meistä myös lentävät mielellään jouluksi etelään ajatellen, ettei pieni ympäristörikos ilmastoa hetkauta. Kyllä hetkauttaa, kun lentämisestä tulee meille tapa ja miljardille kiinalaiselle esimerkki.

Harkittua petosta lähestytään, kun joku kitisyttää meitä tarkoituksella. Poliitikko pettää, jos hän kuntien itsenäisyyden lisäämisen tai ympäristönsuojelun verukkeella hivuttaa verotusta progressiivisesta (valtion) verotuksesta tasaveroon (kunnallisvero, ympäristövero). Tuloerojen kasvattaminen ei sinänsä ole petos. Se voidaan hyvin nähdä edellytyksenä yhteisen kakun kasvattamiseksi, josta köyhäkin euroissa hyötyy. Petos syntyy vasta, kun puhutaan muuta kuin oikeasti tarkoitetaan.

Vastaavasti työantaja pettää, jos hän perustelee omista huoneista avokonttoriin siirtymistä tiedonkulun parantamisella, mutta oikeasti haluaakin vain leikata kustannuksia ja lisätä vertaisvalvontaa. Tavoiteltu tuottavuuden kasvu jää saamatta, kun työntekijä vastapettää tuijottamalla näennäisen korrektisti päätettään, mutta ajattelee ihan omiaan.

Rutisemisessa on kyse suurista, yhtäkkisistä muutoksista. Niitäkin ymmärrämme rajoiteutusti. Saatamme vertailla kaupassa keksipakettien hintoja, mutta jo seuraavassa mielijohteessa ostaa velaksi uutuuttaan kiiltelevän urheiluauton hintaa kysymättä.

Yritysjohtajasta tekee gurun ja poliitikosta valtiomiehen kyky ajatella suuria - tai näkökulmasta riippuen valehdella riittävän härskisti. Siinä missä poliitikko "politikoi" vaatiessaan muutamaa miljoonaa euroa terveydenhuoltoon tai koulutukseen, siinä valtiomies innostaa meidät vastalauseitta viskomaan miljardeja konkurssikypsien EU-maiden tukemiseen tai rientämään posket hehkuen pyhään sotaan. Akutteihin kriiseihin pitää tietysti reagoida nopeasti. Tsunamin iskiessä ei saa jäädä jaarittelemaan. Kysynnän vähetessä kylmäpäinen sellutehtaan pomo irtisanoo heti tuhat työntekijää, jottei koko tehdas kaatuisi myöhemmin. Petos tehdään vasta, kun välttämättömyyden nimissä vyörytetään läpi muitakin omia tavoitteita. Tai jos kriisi peräti aiheutetaan itse, jotta sen varjolla voidaan toteuttaa esimerkiksi valmiiksi päätetyt irtisanomiset. Uhataan potkuilla 10 000 työntekijää ja irtisanotaankin yt-teatterin jälkeen "vain" 9 000. Me matoset juhlimme torjuntavoittoa.

Numeroihin ja tilastoihin päädytään, kun halutaan näennäistä neutraalisuutta. Usein tämä esitystapa onkin paikallaan. Siltojen lujuuslaskelmat, rakettien kiertoradat tai vaikkapa kaupunkien liikennejärjestelyt perustukoon jatkossakin tarinoinnin sijaan eksakteille luvuille. Lukuja käytetään kuitenkin myös tarkoitushakuisesti merkitysten häivyttämiseen. Irtisanomisista, köyhyydestä ja sosiaaliturvan leikkauksista ei sattumalta viestitä luvuin ja prosentein. Myös kun halutaan, että televisiouutisten katsoja kohtaa kaukaisen nälänhädän ahdistusta tuntematta, kerrotaan nälkään kuolleiden ihmisten lukumäärä. Kun taas halutaan hänen reagoivan, esimerkiksi osallistuvan avustuskampanjaan, hänelle kerrotaan yhden nälkää näkevän ihmisen sydäntäsärkevä tarina. Yleensä tarinan sankari on yläviistosta kuvattu, meitä vetoavasti isoin silmin tyhjä kulho kädessä tuijottava lapsi, jonka ympärillä surisee kärpäsiä. Tarina päättyy vapauttavaan tietoon siitä, mitä antamallamme rahasummalla voidaan tehdä hänen hyväkseen.

Vedättämisen tekniikan voikin pelkistää kolmeen, usein kronologiseen vaiheeseen:
1. Ensin on ennenaikaista keskustella ongelmasta, koska ratkaisua vasta valmistellaan (kitinä).
2. Sitten on myöhäistä keskustella ongelmasta, koska päätös on meiltä kysymättä jo tehty (rutina).
3. Lopuksi on turha keskustella ongelmasta, koska ainoa oikea ratkaisu voidaan eksaktin luvuin perustella (häivyttäminen).

Tarinoimalla siis otamme haltuun muuten vaikeasti ymmärrettäviä kokonaisuuksia. Olemmekin leirinuotioilta asti tarinoineet toisillemme. Tarinat ovat itse asiassa niin tärkeitä, etteivät ihan kaikki saa niitä kertoa. Tai saavat meillä kyllä nykyään, mutta vain toisten tarinat kuullaan. Muut päädymme marginaaliin bloggaamaan ja omakustantamaan. Päättäjät eivät gallupkysele tai vaalikuuntele mielipiteitämme muuttaakseen maailmaa haluamaksemme, vaan käsikirjoittaakseen toimivimman tarinan taivutella meidät omalle valmiille kannalleen. Nokkimisjärjestyksen huiput nokkivat meidän muiden silmät näkemään tavallaan.

Omat tarinamme joutuvat kamppailemaan viihteen sovinnaisten mallien kanssa. Tuijotamme uutisia, tosi-tv:tä tai selailemme Seiskaa tai iltistä. Niissä muiden kirjoittamat tarinat välittävät valmiita ihanteita, ja antavat vinkkejä niiden saavuttamiseksi. Tokihan meitä kehotetaan osallistumaan omaehtoisestikin, kunhan teemme sen ylhäältä esimääritellyissä, turvallisissa rajoissa. Meitä kehotetaan äänestämään vaaleissa. Ja vaalien jälkeen heiluttamaan pientä Suomen lippua valtiovierailujen yhteydessä, äänestämään Idols-suosikkia, tai ideoimaan keinoja kolmen prosentin talouskasvun saavuttamiseksi.

Omia tarinoitamme meitä estetään kirjoittamasta ennen kaikkea tarjoamalla jatkuvaa arkista touhua. Kulutusluottovelkakierteeseen ajautunut ihminen on oikeastaan aikamme ihannekansalainen. Hän ei ennätä kysellä vaikeita, eikä hänen työmotivaatiotaankaan tarvitse epäillä. Kaltaiseni shoppailuvastahakoiset taas taivutellaan "talkoisiin" luomalla keinotekoista niukkuutta perustarpeista, esimerkiksi asunnoista.

Osaansa sitkeästi tyytyväinen, annettuja tarinoita hylkivä työtön on sen sijaan kasvutalousjärjestelmälle ongelmallinen sosiaalitapaus. Hänet pitää kiireen vilkkaan "kuntouttaa" takaisin yhteiskunnan jäsenyyteen, joka on sama kuin työ. Selailin joulunaikaan kursorisesti verraten tuoretta sosiaalipolitiikan oppikirjaa, "Turvaverkko vai trampoliini. Sosiaaliturvan mahdollisuudet", enkä löytänyt pienintäkään mainintaa mahdollisuudesta, että työkykyinen "asiakas" voisi saavuttaa tasapainon muuten kuin työllistymällä (Ks. Kettunen). Tämä ei merkitse, että risusavottamiesten tai -naisten työpanosta bruttokansantalkoissa oikeasti tarvittaisiin. Yhteiskuntarauhan säilyttämisestä työttömien "aktivoinnissa" oikeasti vain on kyse.

Eliitin 1800-luvulla tyhjästä ja puhtaasti omiin tarkoituksiinsa luoma tarina köyhästä ja yksinkertaisesta, mutta rehellisestä ja työteliäästä rahvaasta elääkin yhä sitkeästi mitä tahansa työtä (itselleen) työttömyyttä parempana pitävien ihmisten hahmossa. Ei sellaista "jaloa villiä" luontiaikanaan missään ollut, mutta tarinaa riittävän monta kertaa toistettuamme olemme muuttuneet ainakin hitusen hänen kaltaisekseen.

Jorma Ollilan johtama maabrändityöryhmä päivittää jalon villin 2000-luvulle, ja tekeekin sen aika taitavasti. Vanhan lailla uusikaan tarina ei ole kuvaus olemisestamme, vaan siitä, millaisia eliitti haluaisi meidän olevan. Nokkelasti työryhmän raportti jakaa myös käytännön tehtäviä itse kullekin. Näitä tehtäviä kunnon kultapossukerholaisina suorittaessamme vapaudumme harhaisesta yksityisajattelusta. Vaikka työryhmä puhuukin brändin kiillottamisesta ulospäin, raportti on luotu täysin sisäiseen käyttöön. Vai tiedämmekö me jotain muiden maiden vastaavista projekteista? Onko pedofiiliskandaalien takavuosina ryvettämä Belgia ryhtynyt vastaavaan kampanjointiin puhtaamman belgikuvan puolesta?

Niille, joita Ollilan tai häntä evästäneen ulkoministeri Alexander Stubbin sliipattu bisneslook ei puhuttele, tarinoi maanläheisempi Timo Soini. Hänen kielensä on ilmaisuvoimaista, mutta tarinan juoni epäilyttävän yksinkertainen. Elinkeinoelämän valtuuskunnan tuore puheenjohtana Matti Apunen kysyy mielestäni osuvasti millaista olisi se aidompi ja suorempi vaikuttaminen, jota populistit lupaavat nykyisen kieroilun sijaan. Hän kehottaa kuvittelemaan todeksi populistin unelman:

Suomi olisi eronnut EU:sta ja palannut jäyhään impivaaralaiseen hallintotapaan. Rajat olisi suljettu maahanmuuttajilta, paitsi jos he ovat jääkiekkoilijoita. Kehitysapu olisi lopetettu. Investointipankkitoiminta olisi kriminalisoitu. Pankinjohtajia nöyryytettäisiin toreilla. Yritysten lopettaminen ja työntekijöiden irtisanominen olisi kielletty. Sosiaali- ja terveyssektori söisi 94 prosenttia julkisista varoista, ja kuntien veroprosentti olisi 28. Eduskunnassa istuisi korkeintaan 20 kansanedustajaa, joilta olisi viety avustajat, virkakännykät, taksisetelit ja torkkupeitot. Julkisiin tiloihin hankittaisiin vain maisematauluja, ja oopperatalossa toimisi jättiläismäinen kirpputori.
(Apunen)

Myös työelämässä on omat populistinsa, luovaa tuhoa kylvävät tähdenlennot, jotka lupaavat paljon mutta vastaavat lopulta vähästä. Näitä karismaattisia johtajia ja valmentajia kutsutaan heidän väistyttyään (mutta vasta sitten) usein myös psykopaateiksi.

Onneksi meidän ei tarvitse valita tarinaamme annetuista vaihtoehdoista. Uskon, että voimme löytää sen kysymättä sen paremmin maabrändityöryhmältä, persuilta kuin yritysvalmentajiltakaan.

Uskon jopa tuon oman tarinan onnelliseen loppuun.

Onnellinen loppu edellyttää kuitenkin valmiiden tarkoituksen puuttumisen täydellistä hyväksymistä. Kun lakkaamme niitä janoamasta, helppojen vastausten kauppamiehet eivät enää voi käyttää meitä hyväkseen.

Omapäisistä ihmisistä on onneksi lukuisia rohkaisevia esimerkkejä. Orvoksi jääneet, siirtolaiseksi lähteneet ja monet muut kovia kokeneet ovat kautta aikojen joutuneet itse luomaan tarinansa. Kun se vaikeuksien kautta onnistuu, se on usein monin verroin loistokkaampi kuin niiden tarina, jotka seuraavat isänsä tai äitinsä jälkiä, eli valmista konseptia. Riittävän erillään projektiaikatauluista, mutta silti elävässä suhteessa ympäristöön, luovassa joutilaisuudessa, syntyvät parhaimmat tarinat, oikeat innovaatiotkin, jos ovat syntyäkseen. Ja vastaavasti, ilman omaa aikaa ei ole omaa tarinaa tai muutakaan omaa.

Vaan mikäpä minä olen neuvomaan, kun itsekin elelen suurimmaksi osaksi muiden määrittämässä todellisuudessa. Tämänkin jutun kirjoittaminen katkesi moneen otteeseen erilaisten arkisten kompromissien takia. Ehkä kuitenkin jo ensi vuonna löydän oman tarinani. Ja ennen kaikkea rohkeuden valita löytämäni. Rohkeaa uutta vuotta.

Lähteet:
Apunen, M (28.12.2010). Populismin monet kasvot. Helsingin Sanomat.
Ekholm, J. (18.12.2010). Elämäni tuntuu ennalta sanellulta. Helsingin Sanomat.
Kettunen, T. & Ihalainen, J. (2007) Turvaverkko vai trampoliini. Sosiaaliturvan mahdollisuudet. WSOY
Sennett, R. (2002). Työn uusi järjestys. Miten kapitalismi kuluttaa ihmisen luonnetta. Tampere. Vastapaino. (Alkuteos: The Corrosion of Character. 1999)
Tehtävä Suomelle. Miten Suomi ratkaisee maailman viheliäisimpiä ongelmia. Maabrändityöryhmän raportti. 2010.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti