Donald Trump, Nigel Farage, Timo Soini. Kansallinen rintama, Kultainen aamunkoitto, Jobbik. Odinin soturit.
Adolf Hitler?
Eipä liioitella. Ei Trump saati Soini ole uusi Hitler. Eivätkä Odinin soturit ainakaan vielä puhuttele juuri muita kuin pilottitakkisia koulupudokkaita.
Mutta eri aikojen populistisissa liikkeissä on yhtäläisyyksiä. Nykyisten liikkeiden kannatus kumpuaa samasta joukosta kuin Hitlerin kannatus, olonsa oikeutetusti epävarmaksi tuntevasta keskiluokasta. Syrjäytyjät eivät enää hetkeen ole olleet kylän baarissa olutta särpivää ja iltapäivälehtiä selaavaa harmitonta luuseriporukkaa, vaan entistä keskiluokkaa, tai niitä, jotka eivät sinne ponnisteluistaan huolimatta yltäneetkään.
Ei epävarmuus uutta ole. Näihin päiviin saakka siitä ovat kuitenkin kärsineet vain alemmat yhteiskuntaluokat. Tämän äänestyskopit kaukaa kiertävän porukan voimattomalla raivolla ei oikeastaan ole ollut väliä, koska se ei ole uhanneet meitä onnekkaampia millään tavoin. Olemme voineet kuitata somen capslock päällä kirjoitetut yhdyssanavirheilyt ylemmyydentuntoisella ironialla. Vasta kun epävarmuus on tavoittanut keskiluokan, meidät itsemme, esimerkiksi toimittajat, se on alkanut näkyä mediassa.
Turvattomuuden lisääntyessä alkaa kaikesta kasvatuksesta riippumaton syntipukin etsintä ja flirttailu vahvojen johtajien ja helppojen ratkaisujen kanssa. Islamilaisissa maissa ja Venäjällä syyllistä haetaan pahasta Lännestä. Lännen foobikot lietsovat pelkoa molemmista edellisistä, ja tietysti sotkun kaikkein heikoimmista uhreista eli pakolaisista. Tämä on mahdollisimman murheellista. Oli matkaan lähdön syy mikä tahansa, aito hätä, paremman elitason tavoittelu tai puhdas seikkailu, karmean huonosti ovat ihmispolon asiat, jos paras toivo on tunkea loskamme ja vihapuheemme keskelle.
Vielä sentään jaksamme kauhistella silmitöntä someraivoa. Ja vielä meillä on keskuudessamme selväjärkiset tohtorit ja dosentit. Mutta yhä useammin he jo saavat valtamediassakin vastapuolikseen sujuvakielisiä Laura Huhtasaaria ja muita keskustelijoita, joiden itsetunto on argumetaatiota vakuuttavampaa, ja jotka vielä muutama vuosi sitten olisi ohjattu mielenterveyspalvelujen käyttäjiksi tai vaiennettu läheisten hyväntahtoisuudella.
Hitlerin Saksassa koulutetut ihmiset (on tärkeää oivaltaa etteivät saksalaiset vaan ihan tavalliset meikäläiset) ottivat lopulta pähkähullut rotuopit tosissaan. Juuri kukaan ei ihmetellyt kun germaanisten jumalten innoittamat katupartiot kyykyttivät keskellä kirkasta päivää rintaan kiinnitetyllä tähdellä syntipukiksi valittuja kanssaihmisiämme. Ja kaikki olimme jo yhtä suurta peruskansaa ja katsoimme sujuvasti ohi, kun samat tähtiluokitellut kanssaihmisemme nostettiin tavaravaunuihin kohti tuntematonta määränpäätä, jonka perään emme kyselleet.
Mikään monikulttuurinen hempeily ei nyt auta pätkääkään. Ihminen on olosuhteidensa funktio. Jos keskiluokka pystyy palauttamaan elämänsä hallinnan kokemuksen, äärioikeistolaisuus palaa itsestään ilman mitään saarnoja takaisin Pekka Siitoimen naurettavaan hahmoon. Jos taas sietämättömän paha olo kroonisoituu, jos ihmiset kokevat, ettei heillä enää ole menetettävää, mikään hirviömäisyys ei ydinaseiden maailmassa ole rajana eivätkä korkeimmatkaan muurit tai paksuinkaan lompakko suojaa ketään miltään.
Hädänalaisen muisti on pitkä. Joudumme vuosien ja vuosikymmenien päästä vastaamaan kysymykseen, miten toimimme silloin, kun toinen ihminen oli armoillamme. Muistellaanko meitä kiitoksella vai katkeruudella? Annoimmeko mahdollisuuden vai suljimmeko rajamme? Otimmeko ulkopuolisen porukkaan vai jätimmekö yksin? Tarjosimmeko reilua diiliä vai palkattomaksi, kuntouttavaksi työtoiminnaksi naamioitua orjuutta ja muita ahneita perversioitamme? Maksoimmeko veromme vai laadimmeko verosuunnittelulla hyväntekeväisyydellä kuorrutetun maailmanlopun käsikirjoituksen? Vastaammeko, ettemme muista?
Maahantulijat tulisi mahdollisimman nopeasti integroida yhteiskuntaan, työhön ja arvoihimme. Mutta reilua kättä pitää ojentaa myös Odinin angloamerikkalaisille sotureille, Rajat kiinni -reppanoille ja muille olonsa turvattomaksi tunteville peruskansalaisilla. Siilitukan alta löytyvä maailmankuva saattaa kaltaiselleni kukkahattusedälle ja suvakkihuoralle olla yhtä haastava kuin ISISin soturin naiskäsitys, mutta toisen ihmisen oikeudenmukaisen kohtelun ja tosissaan ottamisen tulee koskea ihan kaikkia. Kyse ei ole hyväntekeväisyydestä vaan satsauksesta omaan turvallisuuteen. Mikään ei ole vaarallisempi kuin (rodusta, uskonnosta, sukupuolesta, tulotasosta riippumatta) ihminen, joka kokee ettei hänellä enää ole hävittävää.
Minua pelottaa uusi aika. Maailman päättäjät ovat tähänkin asti olleet kieroja ja korruptoituneita paskiaisia, mutta heillä on kuitenkin ollut yhteinen kokemus maailmanlaajuisesta totaalisesta sodasta ja sen kauhuista. Ei tieto vaan nimenomaan kokemus. Aluksi valtaa pitivät sodan aikuisena itse kokeneet, sitten heidän lapsensa. Uskon yhteisen kokemuksen antaneen päättäjille ehkä osin tiedostamatontakin viisautta pidättäytyä ilmeisimmistä tyhmyyksistä.
Nyt valtaan on astumassa, tai jo astunut, oma sukupolveni, jolle sota on tuttu enää television uutispätkistä, viihde-elokuvista ja tietokonepeleistä. Harva edes tuntee ketään sodassa vammautunutta. Ydinaseen painonappi Trumpin käsissä herättää väistämättä levottomuutta, eikä Putinkaan valitettavasti asetu huonoimpaan päähän Venäjän hallitsijoiden jatkumoa.
Euroopassa Euroopan Unioni on sodan kokeneen porukan suuri saavutus. Se on ollut ytimeltään valtavan ruumisröykkiön päälle rakennettu rauhanprosessi. Saksan ja Ranskan hyvät suhteet ovat historian valossa ihme. Ihme, joka oli suurelta osin mahdollista siksi, ettei luhistunutta Saksaa toisen maailmansodan jälkeen nöyryytetty enempää kuin se oli jo itse itseään nöyryyttänyt.
Minun sukupolvellani ja minua nuoremmilla on kiusaus löytää EUsta vain yksi uusi syntipukki pahalle ololleen. Esimerkiksi monet britit ovat alkaneet pitää EUta rauhan takeen sijasta enää vain byrokraattisena direktiivilinkona, uhkana itsenäisyydelle (mitä fiktio itsenäisyydestä sitten globalisaation maailmassa tarkoittaakaan), josta olisi hyvä päästä kokonaan eroon.
Oheinen video on mielestäni vavahduttava oppitunti siitä, mistä Euroopan Unionissa on oikeasti kyse. Minua harvoin itkettää, kun katson tilastoja, mutta tämän kanssa tekee optimistisesta lopusta huolimetta tiukkaa. Video laskee toisen maailmansodan raadot, erittelee maittain siviilit ja sotilaat, ja myös vertaa uhrien määrää muihin sotiin ja kansanmurhiin. Jokainen animaation ihmishahmo merkitsee tuhatta kuollutta. Siihen nähden miten paljon sota on osa suomalaista identiteettiä, tuntuu miltei loukkaavalta, ettei talvi- ja jatkosotaamme huomioida esityksessä mitenkään. Niin vähällä lopulta selvisimme.
Seuraavasta kahakasta emme enää selviäisi. Onneksi yhteistyöllä, emme rajoja sulkemalla, voimme sen välttää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti