Viisivuotiaana kuulin joka puolelta vasaran pauketta ja sirkkelin surinaa. Seudun muiden miesten tavoin isäni, alle kolmikymppinen työnjohtaja, rakensi perheelleen omakotitalon suojaksi pahalta maailmalta. Tuossa korkean orapihlaja-aidan ympäröimässä talossa asuimme ylioppilaaksi tulooni asti koko keskivertoperhe; äiti, isä, sisko ja minä. Naapurustossa kohtasimme samanlaisia perheitä, koulussa samanlaisia lapsia. Talvi-iltoina talojen ikkunat loimottivat mustavalkoista valoa, kun perheet uppoutuivat Peyton Placeen, John Wayneen tai Archie Bunkeriin. Suvivirren soitua pihoilta alkoi kuulua ruohonleikkurin hurinaa ja kastelusuihkun säksätystä. Kuukaudeksi matkattiin kesämökille. Useimmat omalla autolla, nuoriso enemmän tai vähemmän vapaaehtoisesti. Vuodet kartuttivat vaurautta, öljykriisistä huolimatta. Tulivat Anttilat, väritelevisio, keihäsmatkat ja pizza. Tätä turvallista mutta vähän tylsää idylliä sukupolveni oppi pitämään maailman ääriin jatkuvana, kaikille mahdollisena itsestäänselvyytenä. Erehdyimme tietysti pahasti.
Tosiasiassa maailmantalous kuusinkertaistui vuosina 1950 - 1998, mikä on talouskasvun historiassa poikkeavaa.
Kasvu oli seurausta öljystä ja energiasta, lääketieteestä ja väestönkasvusta, tieteestä ja teknologiasta. Vuosisadan aikana tapahtunutta ihmisten lukumäärän nelinkertaistumista ja energiankäytön 13- tai 15-kertaistumista historioitsijat J.R ja W.H. McNeill luonnehtivat myös hallitsemattomaksi kokeiluksi biosfäärissä. (ks. McNeill, 419) 1900-lukua muokannut viestintä- ja kuljetusteknologia (puhelin, radio, tv, elokuvat, auto, lentokone, internet) laajensi ja yhdenmukaisti miljardien ihmisten kokemuspiiriä ja helpotti heidän tiedonsaantiaan. Noin vuoteen 1975 saakka rikkaiden ja köyhien välinen kuilu maiden sisällä kapenikin, vaikka se maiden välillä samalla leveni. (McNeill, 394)
Työelämän myöhempää kehitystä kritisoinut historioitsija Juha Siltala esittää, että kommunismin uhka loi toisen maailmansoden jälkeen työntekijän kannalta otollisen markkinatalouden ja demokratian yhdistelmän. Työehdot, lomat, työsuhteen pysyvyys tilapäisen työkyvyttömyyden yli ja palkkataso muuttuivat hyvinvointivaltion yhteiskuntasopimuksessa sosiaalisiksi oikeuksiksi eivätkä olleet enää kiinni yksilöllisestä tinkimisvoimasta. Pääomaliikkeiden säätelyllä ja investointeihin rohkaisevalla verotuksella varmistettiin, etteivät palkkatyöläisten uhraukset häipyneet ulkomaille eivätkä osinkoihin. Vastaavasti omistajat uskalsivat investoida, kun työntekijät eivät yrittäneet ulosmitata kaikkea. (ks. Siltala, 58 - 60)
Suurin harppaus tapahtui Suomessa kuusikymmenluvulla, kun kansa lähti joukolla kouluihin ja kaupunkeihin. Naiset hankkivat vähemmän lapsia ja menivät sankoin joukoin palkkatyöhön, vaikka kirjoittamattomaan sukupuolisopimukseen 1970-luvulle saakka kuuluikin se, että mies kohtasi vihamielisen maailman, nainen hoiti omaa suojattua sisämaailmaa. Vuosina 1960-1970 toimihenkilöiden määrä lisääntyi viidenneksestä puoleen. "Suuresta muutoksesta" tuli samalla "luokkaretki". (ks. McNeill, 454, Siltala, 25, 55, Hellman)
Kokopäivätyöstä tuli moraalin ja identiteetin mitta, ja leipätaistelun lakkaamista alettiin pitää syrjäytymisenä. Lasten hoivaaminen kotona tai täyttä työviikkoa lyhyempi osallistuminen työelämään olivat anteeksipyydeltäviä poikkeustiloja eivätkä tasaveroista, hyödyllistä toimintaa. (ks. Siltala, 25, 58) Yhteiskuntaa hallitsi ajatus, että yksilö sai kerran koulutuksen johonkin työhön, jossa hän sitten työskenteli loppuelämänsä yhdeksästä viiteen (ks. Himanen, 104). Kouluttauduttiin ammattiin, oltiin sen jälkeen neljäkymmentä vuotta samassa turvallisessa työpaikassa (tehden usein samoja toistuvia asioita) kasvavin eduin ja jäätiin lopulta eläkkeelle. Työhönmenon jälkeen perustettiin perhe ja edettiin asumisuralla vuokrakämpästä kohti tasakattoista tiiliomakotitaloa. (Molemmat) lapset koulutettiin astetta parempaan asemaan kuin mihin itse oltiin ylletty. Mahdolliset katkokset selitettiin poikkeuksiksi, joiden yli kantoi hyvinvointivaltio. (ks. Siltala, 68) Elämä saattoi tuntua tylsältä ja yksitoikkoiselta, mutta samalla ihminen saattoi kokea kirjottavansa oman elämänsä käsikirjoitusta, mikä vahvisti hänen itsekunnioitustaan. (Sennett, 11)
Siinä missä sodan ja jälleenrakennuksen sukupolvelle turvallisuus ja elintaso olivat olleet itseisarvoja, sodan jälkeen syntyneet suuret ikäluokat ottivat ne jo itsestään selvinä. He eivät enää halunneet olla persoonattoman koneiston osia vaan ainutkertaisia persoonia. Ihmisen ylimmäksi imperatiiviksi tulivat oman minän laajentaminen ja ilmaiseminen. (Siltala, 70-75)
1970-luvun hitaampi kasvu, korkeampi työttömyys ja inflaatio saivat mielipiteet ennen kaikkea Yhdysvalloissa ja Britanniassa kääntymään pääomavirtoja koskevien sääntöjen liberalisoimisen kannalle. Uusliberalistisessa talousajattelussa politiikan ja talouden sekoittuminen selitettiin sotatalouden tuottamaksi poikkeusilmiöksi. Markkinatalous katsottiin itseään korjaavaksi järjestelmäksi, jonka piti antaa toimia esteettä. Valtiota alettiin pitää ongelmien syynä eikä ratkaisijana. Julkisen vallan tuli keskittyä vain yksityisen omistuksen takaamiseen. Myös ay-liikettä piti estää hinnoittelemasta työtä väärin. Paras tulos saataisiin, kun jokaista yksilöä tarkastellaan omaa etuaan ajavana sijoittajana riippumatta siitä, myikö hän työtään vai sijoittiko hän rahaa. (ks. Siltala, 82-89)
Ennen kaikkea kansainvälisten valuuttamarkkinoiden sääntelyn purkaminen ja informaatioteknologian kehitys ovat osin yhdessä, osin toisistaan riippumatta muuttaneet yhteiskuntia, taloutta ja työtä kohti niiden nykyisiä muotoja. Niistä lisää seuraavassa kirjoituksessa.
Lähteet:
Hellman, H. (7.1.2007). Valkoinen kaulus kiristää. Helsingin Sanomat.
Himanen, P (2001). Hakkerietiikka ja informaatioajan henki.. Helsinki. WSOY.
McNeill, J.R. & McNeill, W.H. (2005). Verkottunut ihmiskunta. Yleiskatsaus maailmanhistoriaan. Jyväskylä. Vastapaino.
(Alkuteos: The Human Web. A Bird's-Eye View of Worls History. 2003).
Sennett, R. (2002). Työn uusi järjestys. Miten kapitalismi kuluttaa ihmisen luonnetta. Tampere. Vastapaino.
(Alkuteos: The Corrosion of Character. 1999)
Siltala, J (2004) Työelämän huonontumisen lyhyt historia. Muutokset hyvinvointivaltioiden ajasta globaaliin hyperkilpailuun. Helsinki. Otava.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti