Miehen koko kuva?

Tervemenoa tänne!

Valokuvaaja Jari Koski käsittelee hienossa näyttelyssään miehenä olemista. Kuvatut miehet ovat useimmat toisilleen tuntemattomia, mutta kaikki kuvaajalle jollain tavalla tuttuja; sukulaisia, opiskelukavereita, ystäviä, työkavereita. Heidät on kuvattu heidän vapaasti valitsemissaan paikoissa.

Nimenomaan miehenä. Mies perheensä keskellä, mies harrastamassa, mies mielenmaisemassaan, mies roolinsa haastajana, mies sanojensa takana.

Lisäksi kuvatut ovat kirjoittaneet lyhyesti miehenä olemisestaan. Jatkossa Jari Koski aikoo yhdistää kuvat ja tekstit kirjaksi.

Avajaisten jatkoilla pohdimme, voisiko näyttelyn miehiä kuvata yhteisillä määreillä. Ikä, perhe, ammatti, harrastukset, poliittinen vakaumus? Jokin muu?

Ammatti keskustelutti vilkkaasti.

Redusoituuko ihminen, tai edes mies, työhönsä? Onko mies ensi sijassa insinööri, taiteilija tai verotarkastaja? Miten hänen käy työn loppuessa potkuihin tai eläkkeelle jäämiseen? Pitäisikö työn oikeasti olla vain keino muun elämän rahoittamiseen?

Nuorimmat kuvien miehistä ovat alle kaksikymppisiä, vanhin yli 70-vuotias. Panin merkille, että hyvin harva oli kuvauttanut itseään työssä.

En suoraan uskalla ennustaa ajan muuttuneen. Ehkä kuvatut miehet vain kokivat työnsä liian hektiseksi ylimääräisille projekteille. Tai ehkei Jarin boheemiuteen taipuva tuttavapiiri edusta keskimääräistä, työhullua miehuutta. Tai sitten toimisto- tai ajattelutyötä tekevät miehet vain arvoivat työnsä visuaalisesti mielenkiinnottomaksi.

Mutta voihan kyse olla oikeasta asennemuutoksestakin. Ehkeivät enää edes uraputki-ikäiset sitoudu työhönsä ihan täysillä. Tai sitten he häpeävät sitoutumistaan. Eivät halua paljastaa ainakaan muille, että heillä on vain työnsä.

Seuraavan aamun työt pakottivat poistumaan keskustelusta. Kotiin kävellessämme pohdimme elämänkumppanini kanssa, onko hyödylliseen ja kiinnostavaan työhön sitoutuminen lopulta sen typerämpää kuin mihinkään muuhunkaan sitoutuminen.

Olisiko perhe ollut korrektimpi miehuuden määre? Tunnen puolisen tusinaa näyttelyn miehistä. Miltei kaikki ovat eronneet ainakin kerran. Tuskin ainutkaan työlle omistautumisen takia. Ovatko rakkaudessa pettyneet onnellisempia kuin työssä pettyneet?

Pitäisikö olla varmuuden vuoksi kokonaan sitoutumatta? Elämänkumppanini tokaisee, ettei missään nimessä. Sitoutumaton välttyy kivulta, mutta myös muilta merkityksiltä. Sitoutumattoman elämä jää elämättä.

Elämänkumppanini väittää, että minä olen juuri tällainen sitoutumaton. En hänen mielestään ota vastuuta edes äänestämisestäni. Hän on tietysti väärässä. Hän ei sano, mutta tarkoittaa, ettei mikään olen niin tärkeää kuin puutarhanhoito. Eikä mikään puutarha niin tärkeä kuin hänen puutarhansa. Höystettynä muilla arjen askareilla, kodin pikku- ja vähän isommillakin remonteilla. Kokkikursseillekin saisin mennä, jos haluaisin. Vink vink.

Minä sitoudun toisin. Työajalla työhön. Vapaalla oleskeluun, lueskeluun, blogin kirjoittamiseen, kuvien tekemiseen, lenkkeilyyn. Ihmettelyyn. Nyt kiekkokisojen aikana häpeämättömään penkkiurheiluunkin.

Kumpikaan ei tietysti ole täysin väärässä tai oikeassa. Emme kukaan voi säästää aikaa, emmekä ainakaan kiirehtimällä ehdi mihinkään. Voimme vain valita sen, mitä pidämme tärkeänä, ja toimia sen mukaisesti. Pyrkiä tekemään omia, tietoisia valintoja, jotka eivät kaduta.