Uralla etenemisestä

Esimies kysyi kiinnostuksestani haastavampiin tehtäviin.

Nykyisessä työssäni maksaja tai projektipäällikkö kertovat varsin täsmällisesti mitä minulta kulloinkin odotetaan. Voin periaatteessa odottaa ohjeita, pysyä asiantuntijuus- ja mukavuusalueeni sisällä. Vastata vain kun kysytään.

Uudessa roolissani minulta odotettaisiin kokonaisvaltaisempaa vastuuta. Joutuisin välillä vaikka väkisin jyräämään aikaan päätöksiä. Minun pitäisi myös itsenäisemmin vastata asiantuntemukseni kehittämisestä. Aina ei olisi ketään, jolta kysyä neuvoa. Minulta kysyttäisiin, välillä vieraalla kielellä ja mahdollisesti vieraassa maassa.

Mitä vastaisin?

Itse tarjous tuli yllättäen ja tilaamatta. Ilman muuta lyhyessä ajassa saavuttamani luottamus imartelee. Vuosi sitten olin ikääntyvä pitkäaikaistyötönkandidaatti vailla tulevaisuutta. Tallailin työttömänä pitkin viimaisia katuja ja vain haaveilin tällaisesta tilaisuudesta. Nyt teen vaativaa ja tärkeää työtä kivassa porukassa. Minulle on tarjottu vielä vaativampaa ja tärkeämpää. Ohittaisin pari talossa jo vuosia ollutta. Palkka nousisi. Tukenani olisi fiksu pomo.

Ihan hetkeen en ilmeisesti joudu pelkäämään potkuja. Oikeastaan ensimmäisen kerran, nyt lähes viisikymppisenä, luotan työsuhteen jatkuvan vielä puolen vuoden kuluttuakin. Lasten tekemisen kannalta varmuus tulee liian myöhään, mutta tuntuuhan se hyvältä näinkin.

Oikeastaan on hassua päätyä käytännössä pohtimaan hetki sitten fiktiossa pyörittelemääni. En tosiaan ollut ajatellut asian enää mitenkään koskevan itseäni. Tuo fiktio, sarjakuva, on toinen puoli samaa työttömyyden takia keskeytynyttä opinnäytettäni, jonka faktapuoli sisältyy tähän blogiin, ja on kirjoituskokoelmana luettavissa oikean palkin Kootut työjutut -bannerin kautta.

Faktaosuus summasi muuttuvan työn aikalaiskeskustelua. Pääosassa oli järki. Fiktio täydentää toivoakseni kokonaisuuden. Yritän siinä omia kokemuksiani ja ammattilaisilta keräämääni aineistoa yhdistellen hahmottaa miltä työn tekeminen uusien mahdollisuuksien ja epävarmuuksien keskellä tekijästään tuntuu.

Sarjis on nyt valmis, ja julkaisen sen omakustanteena. Tämän sivun ulkoasusta saa jonkun tolkun tyylistä. Nelivärisivuja tulee olemaan noin 70 ja hinta asettunee hiukan alle 20 euroon. Markkinoisin tekelettäni innolla joululahjaksi kaikille, joita kaupoissa tungeksiminen tympii, jos olisin varma painamisesta ennen joulua. Paino ei tätä kuitenkaan uskalla luvata.

Mutta palaan markkinointiviestintään tuonnempana. Nyt riittää pohdittavaa tuossa uralla etenemisessä.

Periaatteessa minun pitäisi olla innostunut työnkuvan laajentamisesta. Rekrytoinnin palikkatesteissä ruksin rastini mahdollisimman harkitusti esimiesaseman eliminoiviin kohtiin, eikä hallinnollista vastuuta tai alaisia tyrkytetäkään. Olen kuitenkin oppinut nauttimaan duunariuden huolettomuudesta. Riittävän rajattu oma tontti mahdollistaa kehittymisen "yliosaajaksi", jonka ei juuri tarvitsisi tehdä ylipitkää päivää tai nähdä unia työasioista. Kun homman osaisi, aikaa jäisi muullekin elämälle. Hallittava työnkuva vähentää myös työsuhteen jatkumisen kannalta kohtalokkaiden virheiden todennäköisyyttä.

Katsoin sunnuntaina televisiosta kaksi työelämän menestystarinaa. Ensin Stora Enson toimitusjohtaja ja saneeraaja Jouko Karvinen valaisi Maarit Tastulan Seitsemäs taivas -ohjelmassa mikään ei riitä -elämänasennettaan. Heti perään "kohuliikemies" Toivo Sukari kertoi oman peräänantamattoman yrittäjyytensä vaiheista Menestyksen hinta -ohjelmassa.

Karvinen ja Sukari ovat epäilemättä molemmat pystyviä ja sitkeitä ihmisiä. Tavallaan sympaattisiakin. Samalla he tuntuvat kuitenkin myös reppanoilta, joilla on traaginen tarve todistella väsymättömällä suorittamisella olemassaolonsa oikeutusta meille muille. Onko ehyellä ihmisellä tuollaista vimmaa kerätä rahaa ja laiminlyödä perhettään kansainvälisen kilpailukyvyn, työllisyyden tai minkään muunkaan abtraktin tavoitteen saavuttamiseksi? Mammonaa ja parhaita naaraita jahtaavat nuoret kollit ymmärrän, mutta kun viisikymppinen veivaa samaa, kovin onnellisesta ihmisestä tuskin ole kyse. En nostaisi näitä Citizen Kaneja esimerkiksi nuorisolle.

Ainakaan minusta ei ole tuohon esimerkillisyyteen. En pysty, en tahdo. Haluan toki minäkin tehdä työni kunnolla, mutta 40 tunnin viikko riittää ihan hyvin. Tunnistan itsessäni kirjailija Hannu Raittilan luonnosteleman ihmisen, joka ensin syntyy elämänsä ensimmäiset 40 vuotta ja sitten kuolee seuraavat 40 vuotta. Elämänsä keskivaiheilla hän vähitellen vapautuu muiden katseista kasvaakseen aidosti yksilöksi omine tavoitteineen. Minäkin nautin ponnistelusta, mutta ankarimman kilvoittelun jätän kuitenkin mieluummin vapaa-aikaan. En sotke siihen rahantekotavoitteita, business planeja tai muutakaan hosumista. Kokonaispersoonallisuuteni pidän mieluiten omana tietonani.

Ennemmin kuin mainetta tai rahaa, koen tällä hetkellä tarvitsevani aikaa. Itsekkäänä paskiaisena haluan juosta, lueskella muutakin kuin ammattikirjallisuutta, kiertää näyttelyissä, kirjoittaa blogia, tehdä kuvia. Olla raportoimatta kenellekään. Omistautua läheisille. Heräsin hiljan painajaisunesta, jossa pyysin itku kurkussa anteeksi lähelläni varttuneen nuoren laiminlyömistä. Herättyäni en oikein tiennyt miksi.

Voisin siis ilmaista tyytyväisyyteni nykyiseen työnkuvaani. En saisi potkuja. Kunnianhimottomuuteni pantaisiin kuitenkin merkille, eikä tarjousta enää toistettaisi. Ota tai jätä.

Vai kokeilisinko työssä kasvamista? Digitaalista tulevaisuutta tehdään nyt ja olisi ainutlaatuinen tilaisuus päästä muokkaamaan sitä, vaikka pienelläkin panoksella. Fiksun esimiehen alaisuudessa isomman rooliin voi ottaa vähitellen. Lienee myös paluun mahdollisuus, jollei homma jostain syystä pelittäisikään?

Karaokea en kyllä laula.