tiistai 22. maaliskuuta 2011

Kirjastoille kiitos!

Kirjastot ovat ostaneet kolmekymmentä kuusi kappaletta Oletko valmis? -sarjakuvaani. Myymättä on enää noin kolmekymmentä. Omakustantajana olen olemattomasta markkinoinnista huolimatta omillani.

Marginaalista myyntiä enemmän iloitsen luetuksi tulemisesta. Niin vaatimatonta kuin yritän esittää, niin tokihan toivon tekoselleni huomiota. Kirjastojen kappaleet kiertävät vuosia kädestä käteen ja saavuttavat jokainen vähintään kymmeniä lukijoita.

Olen jo nyt saanut albumista enemmän palautetta kuin yleensä taitaa olla tavallista.

Kustantajista oikeastaan vain iso W vaivautui vastaamaan. Ja ainoana moittimaan, kunnolla ja rakentavasti. Pari artistivetoista pientä kustantajaa valoi uskoa, että muualla tärppää. Muuten vastaanotin parin rivin vakiokirjepohjia. Noin puolet kustantajista eivät vastanneet ollenkaan.
Albumissa pääsemme ääneen myös me bisnesmiehet!
Kujanjuoksuun tuhrautui vuosi ja rapiat. Varoitankin virallisesta tiestä ainakin niitä, joiden työt sisältävät ajankohtaista aineistoa. Jollet valmiiksi tunne oikeita ihmisiä tai jollet ole helposti markkinoitava valmis julkkis tai ilmiömäinen verkostoituja, tee suosiolla omakustanne. "Oikea" kirjallisuuskin on monille kustantajille nykyään vain bisnestä. Sarjakuva on ollut sitä aina.

Myöhempi palaute, pääasiassa toki tutuilta tullut, on ollut sitäkin myönteisempää. Välillä niin myönteistä, etten ilkeä siteerata, jottei epäillä oman kehun haisevan.

Kehut saavat toisaalta epäilemään hampaiden tylsyneen. Olisi surullista kuulua sovinnaisia ennakkokäsityksiä toisteleviin "koko kansan" tunteiden tulkkeihin. Voiko hyvä tuotos olla ärsyttämättä ketään? Parhaimmisto tanssii yleensä sopivuuden rajalla. Ainakin parin pöljäkkeen kuuluisi älähtää työtä näkemättä, jos työ on näkemisen arvoinen.

Ehkä haukkujen puute johtuu siitä, että marginaalisena tekijänä tavoitan vain samanmielisiä? Mediapaniikkiakaan ei demokratiassa saavuteta markkinoimatta. Persut ja uskovaiset innostuvat teilaamaan työn vasta, kun se jo muuten on yleinen puheenaihe. Kun kaikki voivat puhua, mutta kenenkään ei tarvitse kuunnella, ankarin tuomio on hiljaisuus.

Japanin bumtsibumin takia iloitsemiseni on kaikkiaan ollut vähän keinotekoista.

Välivuotta pitävänä ylioppilaana, kun olin tilapäisesti vapautunut rahatalouden määrittämistä aikatauluista, jaksoin haaveilla suuria. Kaikkivoivan nuoruuden harhassa uskoin kykeneväni vakuuttamaan lajitoverini ydinvoiman mielipuolisuudesta. Kymmeniä eri organisaatioissa vietettyjä vuosia myöhemmin tiedän nyt paremmin. Nuorena selviämäisillään ollut elämän tarkoutus jää ikuiseksi arvoitukseksi, ja ydinvoimalat pumpsahtelevat maailman niemiin ja notkoihin lapsellisista itkukohtauksistani huolimatta. Tai sitten pumpsahtelevat vielä pahemmat hiilivoimalat, koska kaikkein pyhintä, eli talouskasvua ei nytkään kyseenalaisteta. Kuten ei kyseenalaistettu Harrisburgin tai Tsernobylin jälkeenkään. Kannattaa lukea energiatekniikan insinööri Kaj Luukon erinomainen blogikirjoitus aiheesta.

Näin absraktien asioiden ei pitäisi voida masentaa. Tietämättä, mitä olisi pitänyt tehdä, minua kuitenkin vaivaa tunne henkilökohtaisesta epäonnistumisesta. Siitä, etten ole ponnistellut tarpeeksi. Että olen pettänyt nuoruuteni ihanteet. Jaksan keskittyä työhöni huonosti. Sairauslomaa en voi pyytää toisella puolella maailmaa olevan ydinvoimalaonnettomuuden takia. Erinomaista esimiestänikään en halua hämmentää.

Yritän jaksaa maratonjuoksun viimeisiltä kilometreilta saamallani opilla. Voimien hiipuessa huomio suunnataan vain kulloinkin käsillä olevaan arkiseen tehtävään. Yksi askel, seuraava, ja sitä seuraava. Käy vessassa, syö aamiaista, käynnistä tietokone.

Pieni hupsu asia, johon myös nyt takerrun, on kosmisessa mitassa turhanaikainen sarjakuvani.

Iloitsen sen pääsystä kirjastoihin, todellisiin koko kansan olohuoneisiin. Kirjastoon minut saatteli aikanaan ensimmäisen kerran täysin muuten kulttuuria harrastamaton isäni. Tämä sodassa isättä jäänyt köyhä evakkopoika oli löytänyt kirjastot vuosikymmeniä aikaisemmin ihan itse. Kirjastot tarjoavat hyötyä ja riemua myös tämän päivän osattomille. Työttömyyteni pitkittyessä ehdin minäkin lohduttautua sillä, ettei aikani koskaan kirjastojen ansiosta kävisi pitkäksi. Koko ajan kun kirjoitetaan enemmän loistokkaita kirjoja kuin ehdin lukea. Viime lamassa Sauli Niinistö pohdiskeli kirjastojen saattamista maksulliseksi. Tuskin mikään muu yksittäinen tyhmyys syventäisi luokkajakoa dramaattisemmin: Kirjaston maksullisuus riistäisi kulutusmahdollisuutensa menettäneiltä myös mahdollisuuden sivistää itseään.

Eläkööt siis ilmaiset kirjastot! Ojennan kimpun ruusuja myös valveutuneille kirjastoihmisille, jotka satsaavat sellaiseen aineistoonkin, jonka muuten olisi vaikea päästä luetuksi. Ehkä kirjaston avulla löydän minäkin vielä sielunpersuni, joka pakokauhistelee yritystäni tärvellä nuorisomme (työ)moraali. Tekee minusta staran - ja auttaa vielä purkamaan ne ydinvoimalatkin!

2 kommenttia:

  1. Ystäväpiirissä pidimme sarjakuvastasi kovasti - kiitokset! Modernin työelämän kuvaus oli paikoitellen niin osuvaa, että harkitsin oman kappaleeni jättämistä vaivihkaa työpaikkani kahvihuoneeseen, mutta sitten jänistin: teen sen vasta, kun tämä nykyinen pätkäni loppuu ja vaihdan (taas) maisemaa.

    VastaaPoista
  2. Viisas päätös. Minäkin sekä bloggaan että julkaisen nimimerkillä ollakseni töissä mahdollisimman "harmiton". Vaikka uudessa työssä perätään kokonaispersoonaa ja itseilmaisua, tapaavat rajat kuitenkin olla aika ahtaat. Vähintään seuraavan työantajan asennetta et voi ennakoida.

    Tämän päivän Helsingin Sanomissa Johanna Korhonen kirjoittaa muuten aiheesta mainiosti kolumnissaan Puhumatta Paras. http://www.hs.fi/juttusarja/johannakorhonen/artikkeli/Puhumatta+paras/1135264840066/?cmp=tm_etu_kolumni

    VastaaPoista