maanantai 21. tammikuuta 2013

Jos huominen (työ)päivä olisi viimeinen

Ilman ironian häivää: saan tehdä huippukiinnostavaa työtä huippuhienoissa porukoissa. Viimeksi viikolla sain työstäni rutkasti muutakin kuin rahaa. Olimme kokoontuneet jatkamaan aikanaan keskeytynyttä projektia. Meitä oli neuvotteluhuoneessa puolisen tusinaa. Hyviä tyyppejä, mutta osa vähän vaikeita persoonallisuuksia. Tunnelma oli hermostunut. Palaverin aluksi palauttelimme mieleen vanhoja suunnitelmia. Työkaveri kysyi, muistanko vilautelleeni jotain. Sanoin, etten muista vilautelleeni, ja jos muistaisin, en tunnustaisi. Syntyi hiljaisuus ja epäilin jo arvioineeni huumorintajun väärin. Erityisesti nolostutti esittäytymiseni uusille tuttavuuksille. Sitten seurue purskahti nauruun. Tunnelma vapautui, asiat alkoivat sujua ja etenevät nyt ymmärtääkseni myönteiseen suuntaan. Hieno hetki.

Mikään ei silti nykyään ole ikuista.

Mikä tahansa onnistunut tai epäonnistunut pätkä tai keikka voi jäädä viimeiseksi. Kuka tahansa voi koska tahansa menettää pysyvänkin työnsä. Syystä tai syyttä. Perhosen siivenisku toisella puolella maailmaa voi tärvätä yrittäjän bisnekset, oli liiketoimintasuunnitelma miten realistinen hyvänsä. Turvassa ei ole kukaan.

Kouluttautumalla ja verkostoitumalla voimme varautua muutoksiin. Vanhan loppu voi olla paremman alku.

Ei aina.

Oman työni liikesuhde korostui, kun yt-neuvottelut ahmaisivat monta pätevää työkaveria huolimatta firman voitollisuudesta. Tuskailin tilannetta joulunajan välipäivät. Mitä tekisin, jos saisin potkut?

Olen 50-vuotias, mikä kuulostaa hyvältä enää juhlapuheissa. Jos silti löytyy työnantaja, joka sallii minun esitellä työnäytteitäni, joudun vastaamaan, etten pysty sellaisia esittämään. Vaikka olen työskennellyt miltei 15 vuotta vastuullisessa roolissa monissa suurissa projekteissa, projektit ovat olleet vaitiolovelvollisuuden alaisia. Monen asiakkaan nimikin on salattava. Valitettavasti myös suosittelijat ovat vähissä. Muutaman vuoden takaiset yhteistyökumppanit puuhaavat jo muuta. Nykyiset hallinnolliset esimiehet taas eivät ymmärrä tuon taivaallista tekemisistäni. Työnjohdolliset esimiehet suostuisivat varmaan sanomaan jokusen kauniin sanan, mutta sanat eivät taitaisi riittää, kun tarjolla olisi kymmeniä fiksuja nuoria, joilla kaikilla on kainalossaan toinen toistaan upeammat portfoliot. Ja vaikka riittäisivät, haluaisinko viedä työn perheelliseltä, asuntovelkaiselta nuorelta?

Vaikka työt jatkuisivat kevään, syksyn, vuoden, kaksi tai kolme, on jo selvää, ettei onneni kanna viralliseen eläkeikään asti.

Yrittäjyys tarjoaa hienon uuden alun monelle konkarille. Minulla ei kuitenkaan taida olla riittävän hyvää liikeideaa. Eikä riittävästi pokkaa kaupata puppua, vaikka yritysjohdolle bisnesbullshitia tarjoavan Rasputin Consultingin perustamisesta lounasseurueessa jo vitsailinkin.

Kohtalonani näyttäisi olevan monen muun ikääntyvän tavoin ajautua työuran viimeisiksi vuosiksi viranomaiskannusteisesti matalapalkkaiseen palvelutyöhön.

Ellen sitten ota esimerkkiä työkaverista, joka otti ja lähti jo ennen yyteitä ja paljon ennen virallista eläkeikää. Hyvästellessämme hän kertoi käyneensä vaimonsa kanssa syvällisen keskustelun. Kumpikaan ei enää keksinyt syytä työnteolle. Itselle rahaa oli jo tarpeeksi. Pariskunta oli lapseton, joten perinnön jättämistä ei tarvinnut ajatella. Niinpä he päättivät lähteä kiertämään maailmaa.

Ehkä minunkin on tullut aika hyvästellä kestävyysvaje ja kehittää työelämätaitojen sijasta, tai ainakin rinnalla, jo työelämän jälkeisiä taitoja? Mitä voisin menettää? Eläke tulee joka tapauksessa olemaan pieni, raadan viimeiset työvuoteni pienellä palkalla tai olen työstä vapaa.

Työkaverini pystynee elämään pääomatuloilla, mikä ei minulta onnistu. Minäkin olen silti velaton, ja omistan asuntoni. Ainoaa tiedossa olevaa isoa menoerää, eli putkiremonttia, voin maksaa vastikkeessä vähitellen.

Minullakaan ei ole lapsia, joiden tulevaisuudesta huolehtia. Eronneena en joudu myöskään nolostelemaan köyhyyttäni elämänkumppanille, tämän suvulle tai ystäville. Kulutuskeskeiset omat tutut joutavat myös mennä.

Kun tarkemmin ajattelin, köyhtyminen ei muuttaisi elämääni paljoakaan. Kuluttajuuden kautta sitodun harvaan asiaan. Ruokakauppoja, kirjakauppoja ja kirpputoreja lukuunottamatta koen shoppalun niin vastenmieliseksi, että tarvitsen saattajan selvitäkseni paniikkihäiriöttä. Ekologinen vakaumus kieltää lentomatkailun.

Ensimmäisenä työttömyyspäivänä ilmoittautuisin varmasti silti työnhakijaksi, kuten totuttuihin tapoihin kuuluu. Ihan mielenkiinnosta, koska en halua sulkea ovia. Tarttuisin jatkossakin kiinnostaviin tilaisuuksiin, jos sellaisia tarjoutuisi. Jollei tarjoutuisi, olisin iloisesti ilman. Niihin, jotka ovat aamulla lähtevinään töihin välttääkseen työttömyydestä aiheutuvaa häpeää, en liittyisi. Työttömyysturvaa en ehkä myöskään ehkä hakisi, minkä ansiosta välttäisin paskatöihin pakottamisen.

Mitä sitten jatkossa tekisin?

Kaikkea maksutonta kivaa.

Lainaisin kirjastosta niitä fantastisia kirjoja, joihin en tähän mennessä ole ehtinyt perehtyä, ja joita paraikaakin kirjoitetaan nopeammin kuin ikinä ehdin lukea. Roikkuisin myös netissä, joka käytännössä maksuttomana mahdollistaa paitsi paikkariippumattoman sosiaalisuuden myös esimerkiksi laadukkaan opiskelun. Kuka kohta enää opinahjoihin ehtiikään, kun tarjolla on Googlen ja Wikipedian lisäksi esimerkiksi Codeacademy, Coursera, Edx, Khan Academy, Mitopencourseware, Team Treehouse, Ted ja Udacity.

Lenkkipoluille ja urheilukentille pääsee niillekin taskut tyhjänä. Juoksisin kuten ennenkin, mutta jatkossa aamuisin ja vammojen välttämiseksi vähän hitaammin. Terveenä pysyminen on köyhälle erityisen tärkeää. Julkinen terveydenhoito priorisoi jo nyt hoidettavansa, kuten sairaseläkkeellä oleva ystäväni sai karvaasti kokea.

Kirjoittaisin ja palaisin myös kuvan pariin. Toivoisin taantuvani koulutietä edeltävään lapsuuteen. Heräisin kuhunkin päivään tarpeeksi nukuttuani, ja tekisin omaan tahtiini juuri sitä, mikä kulloinkin kiinnostaa. Silti kunnianhimoisemmin kuin koskaan. Työelämää ankarammalla kurinalaisuudella. Huolella ja valmiiksi. Uudenvuodenlupauksen hengessä olen jo aloittanut.

Aidointa onnea taitavat silti olla itsensä unohtamisen hetket. Olisinkin avoin vapaaehtoistyölle, jos yllättäen osaisin jotain, josta on oikeasti muille hyötyä tai iloa. En kyllä vielä tiedä, mitä tuo vapaaehtoistyö voisi olla. Mieleeni tulee ensimmäiseksi Hurstin leipäjono, jonka lähellä asun. Vaan mahtavatkohan he ruokahuollosta tietämättömäntä ja uskonnotonta huolia? Paremmilla ideoilla saa heittää!

Ennen kaikkea haluaisin kuitenkin huolehtia omien vanhempieni hyvinvoinnista, jos se joskus osoittautuu tarpeelliseksi.

Vielä tänään porskutan kuitenkin rahatalouden suomissa mahdollisuuksissa. Ja jos on itsestäni kiinni, porskuttaisin vielä hetken. Rahalla saa nimittäin kivojakin asiota, joista en millään malttaisi luopua. Kuten leffalippuja. Kylmimmän vuodenajan yli minut auttaa jo perinteisesti Helsingissä järjestettävä Docpoint-dokumenttielokuvafestivaali, joka on lumoavin tietämäni tapa sekoittaa pää, rimpuilla irti omista luutuneista ajattelutavoista. Vuosi toisensa jälkeen paljastuu, että maailmassa vaikuttaa paljon ajattelevia ihmisiä. Niin tekijöissä kuin yleisössäkin. Tieto antaa suurta lohtua.

Tämän vuoden tarjonnasta saksalaisen Carmen Losmanin Work Hard – Play Hard näyttäisi lähes pakolliselta jokaiselle, jota tulevaisuuden työkulttuuri kiinnostaa. Se on nähtävissä perjantaina 25.1.2013 klo 17 Andorrassa ja sunnuntaina 27.1.2013 klo 13 Kinopalatsi 9:ssä.

Oma 18 elokuvaa käsittävä urakkani löytyy kokonaisuudessaan täältä. Aivan toisenlaisenkin hyvän listan ohjelmistosta tosin helposti kokoaa.

4 kommenttia:

  1. Hei hr Kivi, minä olen se napakka naisihminen, joka v 2009 oli äänessä Vanhan tapahtumassa. Sattumalta törmäsin silloiseen postaukseesi ja sen kautta blogiisi. V 2009 olin töissä , nyt en taas ole, long story. Olen siis tilanteessa, jota tässä pohdit: vähän rahaa, paljon vapaa-aikaa. Pohdiskelusi ovat samansuuntaisia kuin minulla nykyisin, sillä erotuksella että ne ovat minulla IRL. Jotenkin tuo IRL muuttaa näkökulmaa, ainakin kuva tarkentuu.
    Ansiokas blogi sinulla, taidanpa tutkia sitä tarkemmin hiukan tuonnempana. Jatka samaan malliin!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hei vaan, ja tervetuloa toistekin! Pelkään, etten suuria viisauksia monipolvisissa kirjoituksissani pysty tarjoamaan, toivottavasti kokemani myötä kanssakulkemista silti. Vanhan tapahtuman aikaan minä olin vaelteleva etsijä, nyt on sinun vuorosi saada ajatella. Huomenna ehkä taas toisinpäin.

      Vastavierailin blogissasi. Erityisen tarkkaan luin Mummot duuniin -kirjoituksen, http://parempipuoli.blogspot.fi/2013/01/mummot-duuniin-grannies-at-work.html , jossa pohdit työurien pidentämistä loppupäästä. Aika yksiin käyvät ajatuksemme. Jos eläkeikää nostetaan samalla kun vanhempaa väkeä potkitaan kortistoon, luodaan tietoisesti vanhusköyhälistö, jolta viedään ensin viimeisten työvuosien palkkatulo ja sitten säällinen eläke. Ehkä se on tarkoituskin. Apua tähän, kuten myös esimerkiksi pätkätyöläisten toimeentuloon, hakisin perustulosta, joka estäisi ketään vaipumasta lohduttomaan köyhytteen. Perustulo myös purkaisi mainitsemiasi tuloloukkuja, kun kaikki työ aina kannattaisi.

      Sinun kurjaan tulevaisuuteesi en tosin usko hetkeäkään. Sen verran napakka on otteesi edelleen, että palannet pikavauhtia palkkatyöhön ja kunnon palkoille. Ellet keksi palkitsevampaa tulevaisuutta esimerkiksi vapaaehtoistyössä tai yrittäjänä. Palkkatyön ulkopuolella alkaa olla yhä fiksumpaa porukkaa, joka pakkotahtisen arjen jätettyään ja turhasta nöyryydestä vapauduttuaan voi luoda yhdessä ihan mitä vaan.

      Poista
  2. Hei,

    Kiitos ajattelemaan laittavasta kirjoituksesta aiheesta, jota olen useasti itsekin pohtinut vaikka ikää on vasta päälle kolmenkymmenen. Toivottavasti jatkossa Suomessakin yleistyisi ja tulisi aidommin hyväksyttäväksi ja mahdolliseksi perinteisen täyden työuran elämän vaihtoehdot ja osa-aikatyö. (vaatinee toimia verotuksessa, tukimuodoissa, asenteissa, jne.)

    Oma alani konsultointi on siinä mielessä silmiä avaavaa työtä, koska näin toimialan "keski-ikäisenä" = päälle kolmikymppisenä pääsee todistamaan jo ylös- tai ulos politiikan lopputuloksia ystäväpiirissään ja miettimään mihin asti oma markkina-arvo mahtaakaan riittää – veikkaan että antaa osittain ennakkoajatusta kuvaamastasi 50v tilanteesta. Itse yritän säännöllisen säästämisen + sijoittamisen kautta tavoitella työkaverisi tilannetta, eli saada kerrytettyä sen verran passiivista tulonlähdettä että mahdollinen vakitöistä tippuminen 50v jälkeen ei kaataisi elämää tai jopa ennen aikainen ”eläköityminen” olisi mahdollista vaikkapa maailmaa kiertäen. Tuosta säästämisestä ”kohti taloudellista riippumattoomuutta” – blogisti on kirjoittanut mielestäni ansiokkaasti.

    Varallisuus antaa luonnollisesti enemmän valinnanvaraa. Mutta arvostan/kuulisin mielelläni erittäin paljon ihmisten kokemuksista ja ajatuksista tällaisissa tilanteissa – Näistä ”poikkeavista” elämänvalinnoista ja –tavoista kun ei paljon kuule puhuttavan. Taloudellisen puolen ohella ehkä suurin mietityttävä asia on mielekkään tekemisen keksiminen & sen tuomat riittävät sosiaaliset kontaktit, vakituista työpaikkaa kun voi pitää jonkinasteisena aikuisten päivähoitopaikkana joka kaikesta monotonisuudestaan huolimatta antaa monelle tarvitsemansa arvostuksen ja ihmiskontaktit eli pakottaa pitämään mielen virkeänä.

    Jatka hyviä kirjoituksiasi, niitä on ilo lukea.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mukavaa, jos olen blogillani pystynyt jotain antamaan!

      Ylös tai ulos, niinhän se menee, usein sattumanvaraisesti. Moni ikäiseni, minä mukaan lukien, vierastaa yhtä lailla excelien pyörittämistä kuin katujen mittailuakin. Niiden väliltä on kuitenkin valittava. Nykytekeminen olisi kivaa, mutta ruttuinen naama pitäisi jo ymmärtää yhdistää kravattiin, jos mielii vaikuttaa dynaamiselta.

      Jako kokopäivätyöhön ja työttömyyteen on minustakin Suomessa liian tiukka. Opiskeloiden, pienten lasten vanhempien, terveydeltään horjuvien ja ikääntyvien on vaikea valita joko tai. Ratkaisu olisi mielestäni jonkinmoinen perustulon (joka helpottaisi työn myyjän paineita) ja säätelyn purkamisen (joka vähentäisi työn ostajan paineita) yhdistelmä. Tällä hetkellä näyttää tosin siltä, etteivät sen paremmin poliitikot kuin työmarkkinajärjestötkään pysty sopimaan pienemmistäkään asioista.

      Varautuminen pahaan päivään osakesäästämisellä on epäilemättä viisasta, erityisesti sinun iässäsi, jolloin korkoa korolle ehtii kertyä. Turvattu talous antaa mahdollisuuden tehdä valintoja elämässään, kuten toteat. Jos se automaattisesti laiskistaisi, kuten erityisesti sosiaaliturvan leikkaajat väittävät, rikkaiden lapset eivät muuta tekisikään kuin hippelisivät Goalla. Tosiasiassa kuitenkin juuri herrantertut kouluttautuvat, verkostoituvat, innovoivat, perustavat firmoja, painavat pitkää työpäivää, hankkivat perheen, harrastavat ruumiin ja hengenkulttuuria ihan eri tavalla kun ne, joiden jokainen päivä on "kannustavaa" arjessa selviytymistä ja pomojen nuoleskelua. Laakereillaan ei lepää Kohti taloudellista riippumattomuutta -blogin pitäjäkään, vaikka tavoite lähestyy.

      Työ ei ole ainoa mielekäs asia elämässä, mutta ei se tosiaan mielettöminkään ole. Ainuttakaan nuorta en päästäisi perustulolle ilman kokemusta työelämästä. Omaakin ennenaikaista eläköitymistä harkitsisin muutamaan kertaan, ellen olisi varannut vaihtoehtoista tekemistä. Kuluttaminen (esimerkiksi maailmanmatkailu) voi olla hauskaa hetken, mutta nuorena jo kolmen kuukauden päämäärätön reppumatkailu synnytti minussa tyhjyyden tunteen. Omistautuminen ihmissuhteille voi sekin osoittautua pettymykseksi. Jos kaverit jatkavat työelämässä, heillä ovat pitkälti omat juttunsa ja kalenteri yhtä täynnä kuin ennenkin. Hyvätkin ystävyssuhteet pakkaavat laimenemaan olosuhteiden muuttuessa.

      Vaan eipä työllekään, joka on liikesuhde ja joka siksi voi loppua koska tahansa, kannata yksinomaisesti omistautua. Kaikki työt eivät ole uhrautumisen arvoisiakaan. "Hylkäsin perheeni, ystäväni, harrastukseni, koska ideoin yökaupalla Angry Birdsien seuraavan version taustagrafiikkaa." Ei tuommoisessa ole tolkkua :)

      Poista