maanantai 6. syyskuuta 2010

Muutosjohtajan kuolema

Aika usein haluan pysäyttää ajan kulun. Elinajastani on millä tahansa kertoimella mitaten kulunut yli puolet, ehkä kaksi kolmannesta. Tuntuu ikävältä.

Vanheneminen ei ole viisastuttanut, mutta kärsimättömäksi se on tehnyt. Turhuuksiin en viitsisi syventyä, kun kaikki tärkeäkin tuntuu tekemättömältä, jopa aloittamattomalta.

En ole käännynnäinen, joka havahtuu rajallisuuteensa vanhenemisen myötä. Jo lapsuuden sairaudet opettivat sitä tavalla, jota terve aikuisuuskaan ei ole pyyhkinyt muistoista. Jokainen juoksulenkki tuntuu edelleen ihmeeltä, vaikka olen tahkonnut maratoneja jo yli 20 vuotta.

Tietoisuus kuolevaisuudesta ei valitettavasti kuitenkaan auta pysäyttämään aikaa. Aikaa ei voi säästää. Se kuluu meistä huolimatta. Ajan suhteen olemme pakosta kuluttajia. Vain kuluttamisen tapaan voimme vaikuttaa.

Kauhein tietämäni ajan kuluttamisen tapa on ajankulu. Ikään kuin aika ei kuluisi liian nopeasti ilmankin. Lomalla syvennyn aikakauslehtiä ja dekkareita mieluummin juuri niihin vaikeisiin kirjoihin, joihin en työn ohessa pysty keskittymään. Shoppailemista, rantalomailua ja hömppäsarjoja kavahdan yli kaiken.

Tärkein elämättä jättämisen tapa on mielestäni kuitenkin elämän ahnehtiminen, eli jatkuva kiire. Kiireellä kun ei oikein ehdi mihinkään. Ei työssä eikä vapaalla. Nuorempana kaikkialla kaiken aikaa olemista vielä jotenkin sieti. Iän myötä poukkoilusta on tullut yhä vastenmielisempää. Ja mitäpä muuta nykyinen työ yleensä on kuin poukkoilua asiasta toiseen?

Moni tuntuu ajattelevan samoin. Jo viime nousukauden aikaan kyselin digitalisoituvan työn tekijöiltä, siis muutoksen ammattilaisilta, mikä heitä työssä eniten häiritsi. Yleisesti ottaen työnteosta pidettiin, mutta jatkuvat muutokset ottivat päähän. Aika moni tuntui tempoilevien hallinnollisten ohjeiden, yhteensopimattomien ohjelmistopäivitysten, organisaatiomuutosten, vaihtuvien pomojen, tyhjänpäiväisten kokousten, sähköpostiviestien, puhelujen ja sermin takaa kantautuvan pälätyksen pyörteessä haaveillen kokonaisista päivistä, jolloin voisi uppoutua ihan vain yhteen asiaan.

Edellisten sukupolvien kaltaisesta urasta, jossa tiedot, taidot ja ansiotaso kehittyivät vuosi vuodelta, harva enää haaveilee. Ura voi katketa milloin tahansa, ja tiedot ja taidot vanhenevat joka tapauksessa muutamassa vuodessa.

Viisastumisenkin kanssa on vähän niin ja näin. Mitäpä kerrottavaa meillä jää lapsillemme vanhentuneiden ohjelmistojen tai ohjelmointikielien hallinnasta? Mitäpä merkitsee C++ ja cobol-guruna oleminen edellisten sukupolvien sota- tai jälleenrakennusjuttujen rinnalla? Viisaus ei enää nosta vanhuuden arvoa, sillä sekin on googlattavissa suoraan netistä.

Levottomuus on ainakin minulla tihkunut vapaa-aikaankin. Kun työpuhelin mökillä muutamaksi tunniksi kesällä vaikeni, aloin epäillä, että työsuhteeni oli koeajalla purettu. Ehkeivät pomot enää lähetä sähköpostiakaan, kun potkut voi hoitaa sulkemalla kännykkä. Viimeisellä kesälomaviikolla rauhoituin, mutta sitten olikin jo aika palata päätteelle ja palavereihin.

Ei siis ihme, että ne joilla on taloudelliset mahdollisuudet valita, pohtivat yhä enemmän sitä, mitä elämästään tosiasiassa haluavat. Eläkeiän nostoaikeet tuskin innostavat nuoriakaan oravanpyöräilemään.

Entäpä jos onnistuisimme pysäyttämään tuon iänikuisen muutoksen?

Eräänä aamuna herätessämme huomaisimme kaiken olevan ennallaan, samoin kuin viikko, kuukausi tai vuosi sitten. Muutosjohtaja olisi tervattu ja höyhennetty saunan takana eikä hänestä sen koommin kuultaisi. Kuuntelisimme hiljaisuutta. Ottaisimme ylimääräisen kupin kahvia tai teetä, sulkisimme hetkeksi silmämme, nojaisimme tuolissamme taaksepäin, ja vasta sitten aloittaisimme päivän työt. Tekisimme hommamme omaan tahtiimme, niin hyvin kuin osaamme, ja kuten olemme aina halunneet. Hosumatta ja vielä vähemmän raportoimatta.

Jatkan ajatusleikkiä. Lakattuamme meuhkaamasta muutoksen välttämättömyydestä voisimme luopua turhasta touhuamisestakin. Puhelinmyyjän, moottoriurheilijan ja iltapäivätoimittajan kaltaiset haitalliset ammatit kieltäisimme kokonaan. Koska useimpia tavaroita ja palvelujakin jo on kyllin, voimme me tarpeellisetkin hellittää tahtia.

Työurien pidentämisen sijaan siirtyisimme asevelvollisuuden kaltaiseen vuoden tai kaksi elämästä vievään yleiseen työvelvollisuuteen. Sen hoitaisimme "alta pois", kun se itsellemme parhaiten sopisi, mieluummin kuitenkin ennen kolmattakymmentä ikävuotta. Kantahenkilökuntaan kuulumattomat muodostaisimme työvoimareservin, joka kutsuttaisiin palvelukseen, jos työn kysyntä syystä tai toisesta yhtäkkisesti kasvaisi. Muuten keskittyisimme taiteiluun, vapaaehtoistyöhön, ystävien kanssa kokkaamiseen, kitaransoittoon, viihteen kuluttamiseen, hölkkään tai puutarhanhoitoon, joista toimista meidät repäistäisiin irti korkeintaan muutaman viikon mittaisten kertausharjoitusten ajaksi. Kertausharjoituksissa palauttaisimme mieleen työelämätaitoja ja tapaisimme tuttuja työvelvollisuutemme ajalta.

Radikaaleimmat vaatisivat yleisestä työvelvollisuudestakin luopumista. Heidän mielestään työnteon voisivat kokonaan hoitaa vapaaehtoiset palkkatyöläiset, jotka valittaisiin tehtäviinsä psykologisin testein. Haluttomien ja lahjattomien työllistäminen olisi heistä käynyt liian kalliiksi, muun muassa koska yhä useammat keskeyttävät työvelvollisuusaikansa joko henkisen paineen tai fyysisen rasituksen takia.

Olisimmeko onnellisia tällaisessa täystyöttömyyden utopiassa, jossa kukin puuhaisimme vapaasti omiamme?

Ainakin minä huomaan pelkääväni tällaista Jehovan todistajien kitch-paratiisia muistuttavaa elämänmuotoa.

Ellemme ollenkaan joutuisi kamppailemaan, meidän ei juurikaan tarvitsisi sitoutua toisiimme. Jos kaikki ponnistelumme olisivat oikeastaan vain leikkiä, urheilukilpailua tai iskelmävisaa, myös suhteemme toisiimme muuttuisivat kevyeksi leikiksi. Koska mikään ei oikeasti olisi tärkeää, kaikki muuttuisi lopulta yhdentekeväksi.

Muuttumattomuus saattasi itsessäänkin pidemmän päälle käydä ahdistavaksi. Norjalainen kulttuuriantropologi Thomas Hylland Eriksen kertoo tehneensä kenttätöitä pienessä kylässä tropiikissa. Elämä soljui rauhallisesti eteenpäin, mikä aluksi tuntui kovinkin mukavalta. Jo parin kuukauden oleskelun jälkeen Eriksen oli kuitenkin jo pitkästyä järjiltään. Hän huomasi monien kylän nuorten tuntevan samaa levottomuutta. Koska he joka tapauksessa jo elivät modernin kulttuurin tuntumassa, nopeiden elokuvien ja isoista kaupungeista kertovien tarinoiden ulottuvilla, oli kuin he olisivat odottaneet elämän nopeutumista syntymästään asti. (ks. Eriksen, 224)

Taidan lopulta itsekin olla muutosaddikti. Kun kymmenisen vuotta sitten sain päätökseen erään vuosia kestäneen ponnistukseni, päätin viettää kokonaan velvoitteista vapaan kesän. Päätin, että vain istuskelisin joutilaana aurinkoisilla terasseilla ja tarkkailisin huolettomana ohi kiiruhtavia työn orjia. Ensimmäisenä vapaapäivänä riensinkin toteuttamaan haavettani. Ostin oluen ja asetuin mukavasti sitä nautiskelemaan. Viidentoista minuutin kuluttua ikävystyin ja aloin kaivata uutta tekemistä.

Epäilenkin unelmiemme toteutumisen olevan pientä stressiä vaarallisempi olotila.

Hetkellinen vapautuminen työstä voi kyllä joskus olla tarpeen, jotta voimme kysyä itseltämme keitä oikeasti olemme. Tauot ovat sitä tärkeämpiä mitä tylsempää työtä teemme ja mitä alistetumpia koemme olevamme.

Täydellinen vapautuminen on kuitenkin hankalampi juttu. Epäilen, että opimme itsestämme tuskin mitään omaan napaamme tuijottamalla; passiivisesti kuluttamalla, rinkkamatkailemalla Intiassa tai valitsemalla vain mieluisia työtehtäviä. Ehkä tärkeämpää kuin kuka minä olen olisi kysyä missä minä olen, kuten kulttuurin ja bisneksen moniottelija Raoul Grünstein 50-vuotishaastattelussaan esittää (ks. Luukka). Uskon, että saamme vastauksen kuka-kysymykseen vain vastattuamme missä-kysymykseen. Se taas onnistuu vain uskaltautumalla avoimeen suhteeseen ympäristön kanssa, tässä ja nyt.

Työ, vaikkei tietysti ihan mikä tahansa työ millä tahansa ehdoin, on yksi tärkeä suhteen luomisen tapa.

Opiskelu on toinen. Eräs yt-neuvotteluissa uupunut tuttuni ryhtyi juuri miltei viisikymppisenä kouluttautumaan uuteen ammattiin ja on elämästään innostuneempi kuin ehkä koskaan.

Eläköön siis muutos! Omalla rytmillä, rytminvaihdoksia unohtamatta.

Aina samana toistuvasta muutospuheesta meidän sen sijaan pitää luopua. Se vaarantaa muutoksen.

Lähteet:
Eriksen, T H (2003) Hetken tyrannia. Helsinki. Johnny Kniga.
Luukka, T. (23.8.2010). Lehtimies, turkismies, taidemies. Helsingin Sanomat.

2 kommenttia:

  1. Ajatus muutoksesta on yhdelle punainen vaate, toiselle vapauden tuoja, mahdollisuuksien kenttä. Kun nämä kaksi ryhmää yrittävät elää saman organisaation tai ryhmän sisällä, on konfliktin mahdollisuus aina olemassa. Kuinka silloin ohjata organisaatiota eteenpäin jonkun määritelly vision mukaisesti? Kuinka ja miten kannustaa erilaisilla muutosasenteille varustettuja yksilöitä kohti visiota jostain paremmasta?

    Kirjoituksesi aiheutti hymyä ja pään nyökkäyksiä, sillä allekirjoitan siinä esille tuomasi epäkohdat, varsinkin tuon vimeisen - lopetetaan höpötys muutoksesta. Jo muutos-sanan ottaminen keskusteluun tuntuu jäykistävän tunnelman. Mutta kuinka sitten viedä asioita eteenpäin? Johtajillemme on nyt muutama vuosikymmen jauhettu muutoksen välttämättömyyttä ja sitä, että heidän pitää johtaa sitä. Monelle tämä ei ole edes tahtotila. Kerran saavutetut edut ja hyvinvointi estävät sen jo lähtökohtaisesti: "Antaa tuon seuraavan sukupolven sitten touhuta niitä uusia asioita". Törmään tähän päivittäin työstäessäni yritysten markkinoinnin ja viestinnän työkaluja (yritysidentiteettejä ja brändimielikuvia), joiden pitäisi olla voimanlähteenä yritysten kohdatessa ympäristön muutoksia tai ennakoidessa niitä. Meillä eletään vielä muutokseen reagoivaa elämää - muutokseen taivutaan vasta kun siihen on pakko.

    Haluaisin niin heittää sen muutos-sanan romukoppaan, mutta vielä en ole parempaankaan keksinyt kuvatessani yritykselle tulevaa prosessia, jossa heidän tilanteensa, olosuhteensa ja toimintatapansa tulevat, - niin, muuttumaan / vaihtumaan / kehittymään / kääntymään / kokemaan evoluution, jne. Viestintäihmisenä haastan itseni tähän kehitystyöhön - eli miten puhua muutoksesta ilman, että se kangistamaan nopeammin kuin heikkoihin jäihin tippuminen.

    Haluaisin, että se muutos-sana tällaisessä yhteydessä menettäisi merkityksensä ja maineensa nykyisessä ahdistavuudessaan, ja muuttuisi olotilaksi, jossa kohtaamme sen mainitsemasi avoimen ympäristön ja muodostamme sen kanssa kehittyvän, elävän suhteen.

    Eli eläköön muutos, kunhan siitä puhuminen nykymuodossa vain loppuisi.

    VastaaPoista
  2. Muutoksesta on sanana tainnut tuolla työelämän uuskieltä samaan tapaan kuin saneerauksesta, tervehdyttämisestä, uudelleenjärjestelystä, yhteistoimintaneuvotteluista, päällekkäisyyksien purkamisesta jne.

    Muutokseen liittyy toinenkin armoton sivumerkitys: mikään ei koskaan riitä. Oravanpyöräile itsesi loppuun, ja kun väsyt, sinut korvataan surutta toisella.

    Kaukaa viisaasti työntekijä ei muutospuhetta kuullessaan kysykään: "Mitä voin tehdä muutoksen eteen?" vaan "Ketkä joutuvat lähtemään?"

    Veikkaan, että paljosta muutosvastarinnasta vältyttäisiin, jos työnantaja muutoksesta puhuessaan muistaisi jo ensimmäisessä lauseessa korosttaa, ettei ketään olla potkimassa pellolle. Ja että muuntumisleikissäkin kahdeksan tunnin päivittäinen työpanos riittää.

    Uskon, että useimmat meistä oppivat mielellään uutta, kunhan emme joudu tekemään sitä kokonaan omalla ajallamme ja kustannuksellamme. Onhan kivempi tulla työpaikalle, jossa järjen käyttö on sallittua kuin työhön, jossa vain toistetaan samaa ja vältellään virheiden tekemistä. Tajuaahan toki duunarikin, ettei maailma ympärillä pysy samana, emmekä mekään voi haikailla menneeseen.

    Hyytävämpää kuin muutos olisi nähdä maailman ympärillä muuttuvan ilman, että oman organisaation johto reagoi millään tavalla. Organisattio on lirissä, elleivät mainitsemasi haastajat, se seuraava sukupolvi, haasta vanhaa valtaa uusilla ajatuksilla. Joko muutumme tänään tai itkemme ja muutumme huomenna.

    Vaan onhan muutostakin välillä liikaa. Luovaa tuhoa kylvävät ADHD-visionäärit, yleensä nuoret miehet, pyöräyttävät tempoilevan "muutoksen" alulle ja siirtyvät itse seuraavaan, yleensä parempipalkkaiseen hommaan, ennen kuin heidän epäpätevyytensä ennättää paljastua ja ennen kuin seuraukset kaatuvat perusraatajien niskaan.

    Tasapaino, kohtuus, taitaa muutoksessakin olla tärkeintä. Mistä löytäisimme kustannuksia karsivan ja raportointia lisäävän muutosjohtajan sijaan johtajan, joka uskaltaisi julistaa luovaa joutilaisuutta ja virheiden tekemisen tärkeyttä?

    VastaaPoista