Miehenä oleminen

Ystäväni pyysi projektiinsa ajatuksia miehuudesta ja miehenä olemisesta. Arvelin helposti tuottavani muutaman sata sanaa ja lupauduin mukaan. Homma osoittautui kuitenkin yllättävän vaikeaksi. Olin kuvitellut kirjoittavani pitkistä päivistä, velvollisuudentunnosta ja sen sellaisesta. Edes jotakin. Yllätyin, että tuskin sivusinkaan itsensä elättämisen eetosta. Työ tuntuu aivan liian häilyvältä ja epävarmalta, jotta enää sisimmässäni laskisin mitään sen varaan, vaikka mielelläni työskentelenkin. Työn mahdollistama kuluttaminenkin tuntuu vain hetken huumalta. Lääkäreitä ilahduttanee, että naiset sentään edes kävivät mielessä. Ennen kaikkea huomasin kuitenkin kirjoittavani - juoksemisesta.

Kosken sarjikseni markkinoinnin, lumitöiden ja muiden verukkeiden vuoksi ole ehtinyt päivittämään blogiani, läiskäisen kirjoittamani tekstin tähänkin, vaikkei se teemaan oikein sovikaan:

Aloitin hullutuksen murrosiässä. Siihen asti olin kivulloinen, epäurheilullisena poikien nokkimisjärjestyksen alin, ja niin muodoin myös tyttöjen hylkimä.

Aluksi juoksu merkitsi kai ennen kaikkea heikkoudesta vapautumista. Hiukan ajoi kilpailuviettikin. Varvasin väsymättä Cooper-testissä kavereita, joiden kantapäitä olin tuohon asti katsellut.

Hitaaseen opiskelijaan juoksu valoi uskoa. Edes jalat toimivat.

Juokseminen muuttui elämäntavaksi. Vaikken aina halua sukeltaa märkään, kylmään ja pimeään, lenkin jälkeen olo on aina mainio. Juoksulehtien lupaamaa valaistumista en kyllä ole kokenut, edes niillä maratonin kuuluilla viimeisillä kilometreillä. Yleensä kuitenkin nautin. Hitailla, pitkillä lenkeillä havainnoin vastaantulijoita, luontoa ja vuodenaikojen vaihtelua. Kovassa treenissä havainnoitava tulee sisältäpäin.

Istumatyöläisen juoksu sitoo fyysiseen todellisuuteen, määrittää rajat, nöyräksi tekevän vauhdin. Kunnolla treenaava ei jaksa olla täysin paha.

Täydellinen tyhjyys, valmiiden merkitysten puute, kiehtoo juoksussa myös. Urheilu on tosiaan vain urheilua. Bisnes, johtamisopit, yli-ihmisyys ja nationalistinen paatos ovat ulkoa annettuja. En ymmärrä mihin pönäköitä urheilujohtajia tarvitaan. Miksemme vain voi kirmata metsään?

Monet naiset erehtyvät pitämään metsään karkaavia miehiään kommunikaatiokyvyttöminä. Heiltä jää huomaamatta, että urheilulliset siteet ovat kielellisiä voimakkaampia. Siinä missä mies joko penkki- tai aitourheilee, ja säästää sanat ääritilanteisiin, sortuu nainen puhkikeskusteluun pienessäkin pulmassa. Tämä kostautuu palkassa, johon suhteutettuna miehen lausuman sanan hyötysuhde on suorastaan ylivertainen.

Pääasiassa juokseminen on merkinnyt minulle kai kuitenkin sellaista pysyvyyttä ja elämänhallinnan illuusiota, jota esimerkiksi työ enää harvoin antaa. Kun nainen on jättänyt tai pomo potkinut pellolle, olen omaksunut miehen perinnekohtalosta vain alkukirjaimet - juo - ja muuttanut sitten tarinaa.

En halua ripustautua asioihin, joista en pysyisi luopumaan. Työn, perheen tai kaverit voi oikeastaan menettää koska tahansa. Aina voi kuitenkin juosta. Sen paremmin lahjattomuus, köyhyys, yksinäisyys, asuinpaikan vaihtaminen kuin kiirekään eivät estä juoksemista.

Minua on mielestäni aiheetta arvosteltu ihmisiin sitoutumattomuudestakin. Pikkuremontointiin, kokkaamiseen tai auton korjaamiseen sitoutumattomuuden myönnän. Mieluummin pohdin lenkkien välissä miksi- kuin miten-kysymyksiä. Jos sitoutuminen mitataan oikeina tekoina, ymmärrän ristiriidan.

Enkä esimerkiksi tehnyt lapsia. Parisuhteitteni siivellä olen onneksi päässyt seuraamaan niin naiseksi kuin mieheksi varttumista. Vastuullinen isyys olisi pelottanut, mutta anarkistinen "setyys" on ollut hurjan kivaa.

Elämän kipeimpiä hetkiä lukuunottamatta en juuri ole vaivannut päätäni miehenä olemisella. Olisin halutessani saanut leikkiä nukeilla tai vaikka pukeutua leninkiin. Ei isänsä sodassa menettäneillä vanhemmillani edes ollut mallia, jota olisivat tuputtaneet. Tylsänä normiheterona halusin kuitenkin mieluummin olla Lasse Virén. Tyttöjen ja minun välillä vallitsi Suomen ja Nepalin välinen rauha, ja viimeistään isät olisivat palkinneet rajarikkeet hauleilla takapuoleen. Tulotason kohennuttuakin olen saavuttanut helpommin onnettomia kuin täyttyneitä rakkauksia. Toisaalta asemani yritysten hallitusten ulkopuolella on vapauttanut katumasta koko miessukukunnan rikoksia.

Jos ne nyt niin suuria ovat. Ne, jotka uskovat vääryyden loppuvan naisten syrjäyttäessä miehet, pettynevät karvaasti. "Miehisen kulttuurin" sijaan taitaa kyse olla ihan vallan itsensä juovuttavuudesta. Ikävää jälkeä syntyy, jos mikä tahansa poppoo, miehet, naiset, nuoret, vanhat, humanistit, teknokraatit tai vaikka postimerkkien keräilijät kaappaavat vallan. Olkoonkin, että nuorten miesten ylivalta lienee aivan erityisen turmiollinen. Parasta mitä meillä mielestäni voi olla, on sivistynyt kaikkien "sota" kaikkia vastaan. Tietotekniikka auttaa meitä oikein hyödynnettynä kokoamaan ja ottamaan huomioon mahdollisimman monet näkökannat. Onnetonta tietysti, ettemme sosiaalisessa mediassakaan voi kuulla tulevia sukupolvia.

Naisetkin juoksevat, joten en tiedä, onko juoksu miehistä tai kasvattaako se mieskuntoa. Kuntoa ja terveyttä se kuitenkin varmuudella parantaa. Kun liikkumattomat ja nivelrikkolajeja harrastavat tuttuni vertailevat kolotuksiaan, jään suosiolla kuulijaksi.

Loppuu se minunkin juoksuni tietysti joskus. Joko äkisti vammaan tai vähitellen vanhenemiseen. Joudun kunnon ylläpitämiseksi harjoittelemaan vuosi vuodelta enemmän. Juoksu valmentaakin myös luopumaan. Millä muulla tavalla kuolevaisuutensa voisi todeta reaaliaikaisemmin kuin tarkkaamalla mittarista alenevaa maksimisykettään?

Miehuutta enemmän kiinnostaa ihmisyys - se mitä on olla karvaton nisäkäs syrjäisellä planeetalla. Aina kun eloonjäämistaistelu hiukan hellittää, minulla on paha tapa harhautua pohtimaan kysymystä tarkoituksesta. Niin perimmäinen kuin nuorena sen ei enää tarvitsisi olla. Oikeasta jumalasta tai ihmisestä en sitä etsi. Enkä sentään juoksemisesta.

Kai juoksemalla pelaan perimmiltään aikaa. Olisi ihan kauheaa oivaltaa tarkoituksensa liian myöhään. Tiedän, ettei mikään ole itsestä kiinni, että syöpä tai ydinvoimaonnettomuus voi hetkessä musertaa kenet tahansa. Silti vain oma tyriminen oikeasti puistattaisi. Yritän siis odottaessani edes peruskuntoilla.

Todennäköisesti odotan turhaan - mitään tarkoitusta ei ikinä löydy. Pappanylkyttäessäni auringonlaskuun sauvakävelijät tepastelevat ohitseni. Onneksi laumasta vapautunut vanhus ei enää välitä koomisuudestaan.