torstai 7. maaliskuuta 2013

Mitä paljastui Pekka Himasen luennolla?



Pitkittynyt flunssa ja tuore tutkimuskohu johdattivat minut lukemaan uudelleen vuonna 2005 Pekka Himaselle kirjoittamani harjoitustyön. Luova elämä - luovuuden filosofia ja luova talous -luentosarja käsitti neljä luentokertaa, joiden päätteeksi kirjoitimme lyhyen esseen omasta luovuuden filosofiastamme. Suhtauduin suureelliseeen lähtökohtaan varautuneesti, mutta sain kuitenkin tekstin punnerretuksi, vaikken lyhyttä tietenkään.

Jo luentosarjan aikana pommitin Himasta kysymyksillä ja huomioilla. Yllättäen hän vastasi taviksen vuodatukseen parin sadan sanan mittaisella kannustavalla sähköpostilla, jossa hän pohti muun muassa vakavasti kärsimyksen ongelmaa.

Löysin omassa tekstissäni Himasen sujuvasta yltiömyönteisyydestä paljon hyvää. Itsensä voittamisen perushömpästä en kokenut olevan kysymys. Maailman rakenteelliset ongelmat tunnustettiin, mutta niissä ei suostuttu rypemään. Silti realisti minussa epäili todellisuutta Himasen maailmaa karummaksi paikaksi.

Seuraavassa hieman karsittuna siis se, mitä julistin huippufilosofille marraskuussa 2005. Mukaan näyttää mahtuneen monia tässä blogissa myöhemmin jatkuneita teemoja.

----------

Luovuudesta, rohkeudesta ja epäilystä

Yleisesti

”Menestystarinastani” ei riittäne luovuuden filosofiaa yleisempään käyttöön. Tyydyn luentosarjan innoittamiin hajamietteisiin.

Näen monet perusasiat samoin. Globaali verkostoituminen on uudessa taloudessa olennaisinta. Nimenomaan paikallisten, toisistaan riippumattomien toimijoiden toisiinsa linkittymisen realistisessa muodossa. On myös viisasta jakaa vastuuta luovuudesta IT-, kulttuuri- tai hyvinvointialaa laajemmalle. Uskoa Nokian, Marimekon ja HIMin lisäksi myös itseemme.

Yksinäisen sankarin, protestanttisen puurtajan aika on ohi, jos sitä koskaan on aidosti ollutkaan. Tilalle tulevat sosiaalisempi mielenlaatu ja rikastavat yhteisöt, joissa yksilöiden ideat ja saavutukset ruokkivat toisiaan ja auttavat kaikkia parempiin saavutuksiin kuin mihin he yksin yltäisivät. Verkostoutuvassa maailmassa voi oikeastaan pohtia koko yksilön käsitettä uudestaan. Eikö yksilöä aidompi orgaaninen kokonaisuus ole juuri tuo laajempi verkosto, johon kaikki vaikutamme omana solunamme? Runollisesti voimme pohtia onko perinteisessä mielessä yksilön kuolemaakaan, kun hänen toimintansa jää verkostossa elämään fyysisen kuoleman jälkeen.

Yksilön ei silti pidä sulautua massaan. Muiden kloonina hän ei enää rikastuttaisi yhteisöä ideoillaan ja näkökulmillaan. Menestyvä keskus, vaikkapa Piilaakso, tarvitsee hyvin erilaista taitoja ja tapoja katsoa maailmaa. Toimiva roolimiehitys on aikakaudetkin ylittävä vakio. Kaikkia meitä tarvitaan sopivassa suhteessa; viisaita, tyhmiä, pitkiä, pätkiä, tummia ja vaaleita. Ongelmia syntyy jos suhde järkkyy ja jokin ihmisryhmä, vaikkapa teknokraatit, saavat liikaa valtaa. Homogeeniset yhteisöt ovat outoja kuin istutusmetsä. Samankaltaisten tarhaamista omiin laitoksiinsa voisikin vähentää.

1 Luovuudesta, rohkeudesta ja unelmista

Olennaista ei kuitenkaan ole luovuus. Keskiolutkuppilat ovat loistavia ajatuksia tulvillaan. Rohkeus panna toimeksi on harvinaisempaa. Välihuudot naapuripöydistä lannistavat useimmat. Tavallaan onnellinen on se, jolle pelon voittamiseen riittää optiotuottojen kasvattaminen tai kolmen prosentin talouskasvun ideaali. Ollakseen aidosti rohkeita useimmat tarvitsevat narsisminsa ylittävää tarkoitusta. (Mukava, että tässä yhteydessä otit puheeksi Viktor E. Franklin, jonka maailmankuva on raskaimman mukaan testattu, mutta silti hyvin humaani.)

2 Sisyfos Kiven luovuudesta ja rohkeudesta

Itse en liene kovin luova tai rohkeakaan. 43 vuotta kestäneen elämäni alkupuolen kuuntelin kapinoimatta viisaampien neuvoja. Ehjä, vaatimattoman keskiluokkainen koti, moitteeton koulumenestys, järkevä mutta innoton opiskelu opettajan kunnialliseen ammattiin. Lopulta jouduin kuitenkin onneksi tilanteisiin, jotka vaativat tietoista ja selkeää henkilökohtaista ratkaisua.

2.1 Ensimmäinen rohkea teko

(Tästä olen karsinut muutaman blogin teemaan kuulumattoman tekstikappaleen)

... (Lopulta) olin (vaikeuksin kohtaamisen kautta) saanut paljon luotettuja ja pysyviä ystäviä. Pateettinen valmius ”tuhoutua” on vuosien saatossa osoittautunut mitä onnellisimmaksi ratkaisuksi. Itsekunnioitus säilyi. Ketään tai mitään todella tärkeää en kadottanut, ja vielä nykyisestäkin tuttavapiiristäni suuri osa on perua tuolta lyhyeltä ajanjaksolta.

Toisaalta, vaikka osoittaisi ymmärryksen puutetta puhua kohdallani varsinaisen kärsimyksen kokemisesta, niin toki sain kosolti tuta myös käytännön kafkalaisuutta. Elämys on varmasti tehnyt ”luovuuden filosofiastanikin” varauksellisempaa kuin se muuten olisi.

2.2 Toinen rohkea teko

Valmistuin vihdoin ja piti päättää jatkosta. Kutsumus opettajan hienoon ammattiin antoi häpeäkseni odottaa. Taloudelliselta ennusteeltaan onneton, lapsuudesta asti kytenyt haave "omasta" isosta projektista innosti sen sijaan palavammin kuin koskaan. Kriisin päätteeksi etsin rahoittajan siivousfirmasta ja ryhdyin työhön. Toteuttaminen kesti viisi vuotta. Tulos lienee aikanaan ollut lajissaan Suomen laajin, mielestäni hyväkin, mutta silti kävi kuten monelle muullekin omaehtoiselle työlle; taloudellinen menestys jäi tulematta. Toisaalta sain tehdä juuri sitä mitä halusin. Perhettäni ei uhkailu enkä saanut kutsua öisiin kuulusteluihin. Kaikki oli lopulta hyvin. Se, että palaute jäi miltei kokonaan puuttumaan, teki jälkikäteen ajatellen vain hyvää narsismille. Ja ulkoisenkin hyvän ääreen työ lopulta johdatti, kun se poiki kiinnostavia työtilaisuuksia animaattorina ja kuvittajana.

3 Valinnan mahdollisuudesta

Olemme tässä oppilaitoksessa elitististä joukkoa, kun voimme pohtia luovuuteen ja rohkeuteen liittyviä kysymyksiä. Keppiä on historian saatossa käytetty motivointiin paljon porkkanaa useammin, erityisesti sosioekonomisen hierarkian alapäässä. Miten rikastavan yhteisön ideaali olisi soveltunut Aleksandr Solszenitsynin kuvaamaan työleirijärjestelmään, joka eräiden arvioiden mukaan vaati 66 miljoonaa uhria vuosina 1918 - 1959 (ks. Solzhenitsyn 1976, Lahtinen 1990)? Tai miten yritysvalmentaja Sarasvuo olisi nostattanut sisäistä sankaruutta kuningas Leopold II:n kumityöläisten keskuudessa Belgian Kongossa (ks. Bate 2003)?

Ajat ovat ehkä toiset ja ihminen paremmaksi muuttunut. Kehitysmaiden köyhiltä ja naisilta mahdollisuus aitoon valintaan puuttuu kuitenkin edelleen. Venäjä ei ole tehnyt tiliä historiansa kanssa, ja Leopoldin patsaat komistavat EU:n keskustaa kuin mitään ei koskaan olisi tapahtunutkaan. Suomalaista viisautta on puolestaan aina ollut vastustaa vain turvallisen kaukana itsestämme olevia vääryyksiä.

Arkinen aherrus on kuitenkin leppeämpää? Kaivamme itsestämme työpaikalla esiin positiivisen poikkeaman ja saamme muut mukaamme? Usein varmaan käy näinkin, molemmat omat kokemukseni rohkeudesta ovat olleet myönteisiä. En silti kehottaisi asuntovelkaista kolmen lapsen yksinhuoltajaa liialliseen rehellisyyteen työpaikkansa kehityskeskustelussa. Siinä missä korvaamattomuus saattaa suojata alansa huippuosaajaa ja julkisuus kansaa rohkaisevaa intellektuellia, käy arkipäivän kasvottomille sankareille ja heidän läheisilleen helposti huonommin. Pelottoman marttyyrin uljasta kamppailua voi olla komea katsella, mutta onko hänelläkään oikeutta valita läheistensä puolesta? Muistan itse olleeni vaikeimpina hetkinäni helpottunut siitä, että olin vailla omaa perhettä. Riittävän raskasta oli jouluaattona lohduttaa puhelimen toisessa päässä itkevää äitiäni.

4 Yhteinen unelma?

Millaisia unelmia on meillä, jotka voimme valita? Voisiko eurooppalainen hyvinvointimalliperustainen uskonsota olla tarvittava kollektiivinen kannustin? Ehkäpä, etenkin jos mukaan sirotellaan ajatuksia kestävästä kehityksestä ja globaalista oikeudenmukaisuudesta.

4.1 Unelman saavuttamisen keinot

Pelkkä stendareiden heiluttaminen rock-konserteissa on nelikymppisestä jo hölmön hommaa. Muiden keinojen pohtiminen taas on politiikkaa. Kehitysavun lisääminen, reilu maailmankauppa, ihmisten ja tiedon vapaampi liikkuminen ovat varmasti oikeita toimia. Verkostoituminen mahdollistaa myös monenlaisia aktivismin muotoja, (jos tosin myös vastaavasti tarjoaa kontrollin keinoja keskusvallalle).

Epäilen toimien riittävyyttä. Jos maailmankauppaa todella haluttaisiin muuttaa oikeudenmukaisemmaksi, pitäisi ensimmäiseksi ajaa alas teollisuusmaiden maataloustuet. Näin voitaisiin rakenteellinen kehitysapu lopettaa ja velkaongelmakin ratkeaisi kehitysmaiden vientitulojen myötä. Merkkejä tällaisesta todellisesta luopumisesta en valitettavasti pysty näkemään.

Ja onko meillä lopulta suurta syytä uskoa siihenkään, että luovasti ja ahkerasti työskennellen todella tuotamme oikeudenmukaisuutta? En kyseenalaista niinkään kehitysyhteistyörahojen perillemenoa vaan sitä, minne raha ylipäätään katoaa. Vaikka olemme monin verroin tuottavampia kuin vaikkapa puoli vuosisataa sitten, miksi yksiön ostaminen Helsingissä vaatii edelleen 20 vuoden säästämisen kuten tuolloinkin? Jollei vauraus siirtynyt kehitysmaihinkaan, niin missä se on? Vuosituhannen vaihteessa maailman päivittäisessä rahataloudessa liikkui 1300 miljardin dollarin päivävaihto, joita vain viisi miljardia käytettiin tavaroiden ja palveluiden maksuun (ihmistyöhön), loput keinotteluun valuutoilla ja osakkeilla (lähde on vepistä ja edelleen tarkistamaton, mutta suunnilleen noin se kai menee). Eikö mainitsemiesi toimien lisäksi, ja ennen niitä, tarvittaisi näiden rahavirtojen suitsimista?

Jos kaikkea oikeasti on jo yllin kyllin, aherrammeko turhaan? Huijataanko meitä vai voisiko työn tekemiselle olla jokin sen tuloksia perustavampi tarkoitus? Tuskinpa maailma kaatuisi vaikka kaikki maailman puhelinmyyjät ja moottoriurheilijat lopettaisivat työnteon heti huomenna. Entäpä jos työ nykyään kuuluukin samaan symbolisten rituaalien sarjaan urheilukilpailujen, historiankirjoituksen, juorulehdistön ja uskontojen kanssa? Huolta kilpailukyvyn säilymisestä tai eläkepommista, koko markkinavoimien arvaamattomuutta ja kvartaalitalouden kuolemanvakavuutta, tarvittaisiinkin pitämään yllä yhteisön kiinteyttä ja vireyttä. Laiskuri kerää niskoilleen muiden vihat, ei vapaamatkustamisensa vuoksi vaan koska hän kyseenalaistaa koko yhteisön tarkoituksen.

5 Rohkeuden käytännön seuraukset

Olettakaamme, että ihmiset voittaisivat pelkonsa ja lakkaisivat elämästä ”uomaelämää”. Mitä muuta tapahtuisi kuin että UPM-Kymmenen paperi-insinöörit rientäisivät kilvan ostamaan vaimoilleen ruusuja? Miksi olettaisimme, että luovat ja rohkeat ihmiset työskentelisivät omien arvojemme suuntaisesti tai edes yhteisön tai ekosysteemin kannalta mielekkäästi? Luultavimmin he omistautuisivat hyvin laajalle kirjolle mitä erilaisempia omia unelmiaan.

Muuttuisiko suhde työhön? Menisivätkö ihmiset enää työpaikalleen? Työ on usein tylsää. Yrityksen alkuaikojen innovoiva henki merkitsee monelle rividuunarille enää vain yrityshistoriallista myyttiä menneestä kulta-ajasta. Silti jatkuvuudeltaan epävarmaan ja huonosti palkattuun työhönkin pitäisi suhtautua sitoutuneen innostuneesti. Kehityskeskustelut ovat helposti lavastettuja työhaastatteluja, joissa osapuolet yrittävät arvata kulloinkin oikeat vuorosanat. Voittamisen massahysteriaa lietsovalle yritysvalmentajalle on myös muistettava antaa raikuvat aplodit. Välttämättä ei ole kyse laiskuudesta. Ajatus hamaan eläkeikään kestävästä huippusuorittamisesta vain salpaa rohkeimmankin sielun suojaamaan itseään. Työntekijälle on edullisempaa salata todelliset kykynsä ja pyrkiä alimpaan hyväksyttävään suoritukseen. Näin hän voi ulkoistaa luovuuttaan vapaa-ajalleen, jossa irrotteleminen on riskittömämpää. Epäonnistumisesta ei rankaista, eikä lähipiirinkään tulevaisuus riipu onnistumisesta.

On kiehtovaa tarkastella erilaisia unelmia Kierkegaardin olemisen tasojen kautta. Fortumilainen rahan ja optioiden hamuaminen edustaisi alinta, esteettistä tasoa. Ne jotka haluavat edistää yhteistä hyvää kasvattamalla bruttokansantuotetta kolmella prosentilla vuodessa, yltävät eettiselle tasolle. Nämä ovat yhteiskunnan kannalta ennustettavuudessaan ”turvallisia” käyttäytymismalleja. Ylimpään, kierkegaardilaisittain uskonnolliseen, olemiseen liittyy sen sijaan pelottavaa irrationaalisuutta.

Kun esimerkiksi saat lähetyskäskyn riivaaman uskonsoturin kimppuusi, sen paremmin kohtelias paratiisipaikan torjunta kuin selkeä helvettiin painumisen kehotuskaan ei saa häntä kohtaloitumaan. Päinvastoin, mikä tahansa tarjoilemani koettelemus vain vahvistaa hänen vakaumustaan tuupata ohi kulkeva piruparka sisään valittujen yhteisöön. Läpi esteiden puskevan valaistuneen typeryksen kohtaaminen saattaa välillä olla piinallista.

Se että ihminen voittaa pelkonsa ei vielä tee hänen tavoitteistaan ihailtavia. Yhtä aidosti kuin Äiti Teresa tai Martin Luther King itseään suuremmista tavoitteista ammentavat myös itsemurhapommi-iskijät, minkkien vapautusliike, George W Bush ja Kim Jong Il.

Lopuksi

Oma tarinani vei kullattuun häkkiin, kun oivalsin voivani soveltaa taitojani palkkatyössä. Arvioin nyt tekeväni hyödyllistä työtä, saan säännöllistä kuukausipalkkaa, konttori on ilmastoitu ja työkavereinani on leppoisia perheautoilevia miesinsinöörejä. Töiden jälkeen nautin uusioperhe-elämästä. Opinahjoni tarjoaa mahdollisuuden osaamisen päivittämiseen ja ajattelun tuulettamiseen, jos aikataulu vain antaa myöten.

Haluaisin tehdä enemmän, mutta kompastelen jalkoihini. En edes tiedä miten äänestää. Jos vasemmisto voittaa vaalit, markkinat pakottavat vallanpitäjät lunastamaan uskottavuutensa oikeistolaisella politiikalla. Jos taas oikeisto selviää voittajaksi, ammattiyhdistysliike pakottaa valtiaat vasemmistolaiseen politiikkaan. Tavatonkaan halu ”hyppyyn” ei riitä niin kauan kuin siihen liittyvät käytännön kysymykset ovat ratkaisematta. Siihen asti jatkan moitteetonta olemistani humanistina insinöörin palkkakuopassa.

Kaikkiaan olen silti optimisti. Vaikka ilmastossa lieneekin meneillään mennen tullen verkostoitumista dramaattisempia prosesseja, verkostoituvassa maailmassa nopeatkin muutokset myös parempaan ovat mahdollisempia kuin koskaan.

Viitteitä:

Bate, P. (2003) Valkoinen kuningas, musta kuolema (Dokumenttielokuva). (Tuotanto Periscope Productions NV) (Alkuteos: White King, Red Rubber, Black Death) (Esitetty YLE:n TV2:lla 9.11.2005 ja uudelleen 31.3.2011 http://arenan.yle.fi/tv/1300850 )

Lahtinen, S. (25.6.1990) Memoriam-liike kertoo Stalinin sorron uhreista ja historiasta. Helsingin Sanomat.

Solzhenitsyn, A. (1976) Vankileirien saaristo. 1918 - 1956. Taiteellisen tutkimuksen kokeilu. Tampere. Kustannuspiste Oy. (Alkuteos: Archipelag GULAG, 1918 - 1956. 1973-1976)

----------

Sain Pekka Himaselta kurssin päätteeksi vielä lyhyen palautteen. Siinä hän lausuu nostamieni eettisten ongelmien olevan todella olennaisia, minkä vuoksi hän itsekin niitä paljon miettii. Yhteydenpitomme päätyi sanoihin: PS: Kurssi on hyväksytysti suoritettu. Lähetän tiedot tästä eteenpäin samantien.

Miettimistä jatkoimme tahoillamme.

1 kommentti: