Vielä teollisuusyhteiskunnassa kodin lämpö tarjosi ainakin ajatuksena vastapainon tylsälle liukuhihnatyölle, vaikka sairaanhoitaja ja autonasentaja keksivätkin työpäivän jälkeen vähemmän puhuttavaa kuin luonnonvoimia vastaan yhdessä kamppailleet pienviljelijävanhempansa.
Uudessa tilanteessa työ näyttäisi ottavan perheen paikan elämän keskiössä.
Globalisaation ajan uusi työ vaatii jatkuvaa kouluttautumista omalla ajalla, valmiutta vaihtaa tehtävää, alaa ja kotipaikkaa, ehkä maatakin, muutaman vuoden välein. Uutta työtä ei voi tehdä kahdeksasta neljään -asenteella, vaan mahdollisuuksia on kartoitettava herkeämättä ja ennakkoluuloista vapaana. Kun seuraavaa keikkaa metsästetään päivin ja öin, harvalla on varaa jäädä kotisohvalle.
Myös yhteiskunta kannustaa palvomaan työtä. Perhearvoja edelleen puheissa korostavat konservatiivit vaativat käytännön tekona työtöntä ottamaan vastaan minkä tahansa työn vaikkapa puolentoista tunnin bussi- tai junamatkan päästä. Se perheestä.
Uusi työ vaatii, mutta se myös antaa. Moni kokee tekevänsä mielenkiintosia asioita mielenkiintoisten ihmisten parissa. Hyötyyn perustuvaan työyhteisöön tulee samankaltainen viha-rakkaussuhde kuin puolisoon ennen Hollywoodin popularisoimia yläluokan rakkausunelmia. Työyhteisö on hetkellinen, mutta mikäpä olisi ikuista. Saattoi se ukkokin etsiä nuoremman ja akka lähteä shemeikkan matkaan. On luontevaa jäädä juhlimaan satoa samalla porukalla, jolla on kynnetty ja kylvetty.
Koti alkaa näyttää tylsältä. Siellä omasta työstään palautuva puoliso kitisee tylsän televisiosarjan ääressä jumittuneita hartioitaan. Vähitellen ventovieraaksi muuttuvan ihmisen kanssa yritetään viettää pari kiusallista viikkoa vuodessa jossakin etelän lomakohteessa. Tai kulutetaan hampaat irvessä jollain muulla tavalla. Perhe ei enää tue työssä jaksamista, vaan siitä tulee voimia kuluttava toinen rintama, suoranainen este työssä menestymiselle. Varsinkin jos perheeseen kuuluu lapsia.
Jälkikasvua hankkivatkin parhaassa lapsentekoiässä paradoksaalisesti mieluiten huono-osaiset. Vauvan avulla kun saa tukia ja pääsee kaupungin vuokra-asuntoon. Menestyjät taas lykkäävät lapsen tekemistä, jotta pystyvät ketterämmin brändäytymään kulloisenkin toimeksiantajan kaipaamaksi tuotteeksi. Lapsiin on varaa vasta, kun asema työmarkkinoilla vakiintuu, eli yhä myöhemmin, jos koskaan.
Herkimpiä pelottaa oma tyhjyyskin. Ainakin minua. Kun maailma on käsittämätön, ja oma paikka kroonisesti epävakaa, elämän eväiden jakaminen toiselle tuntuu sysimustalta huumorilta. Jaettavaa elämänviisautta ei ole. Mahdollinen vähä löytyy netistä.
Vanhuuden turvaksikaan lapsia ei tarvita. Todennäköisemmin vanhemmat päätyvät auttamaan aikuista lastaan kuin toisinpäin. Varminta tuloa kun on eläke.
Kitinöistäni ehti kulua vain runsas kuukausi, kun elin ne todeksi. Elämänkumppani sai sohvafilosofistaan tarpeekseen.
Ero ei ollut kummankaan vika. Meillä oli häkellyttävästi yhteistä, mutta myös työt tahoillamme, ja liikaa muitakin omia sitoumuksia ja kiinnostuksen kohteita. Koska meillä ei ollut jaettuja velkoja, lapsia tai salaisuuksia, yhdessä elämisen perusta katosi ja elämänmittaiseksi uskottu matka vaihtui Facebook-kaveruudeksi.
Nämä parin vuoden takaisen mietteet palasivat, kun katsoin lahjakkaan dokumentaristitulokkaan Mika Mattilan elokuvan: Chimeras, unelmia Kiinasta.
Tämä kauniisti kuvattu, ääniraidaltaan upea, osoittelematon ja älykäs elokuva on nähtävissä YLE Areenassa vielä hetken (ja uusintaesitys la 22.2.2014 klo 13.30 Yle TV1). Suosittelen, katso se ennen kuin jatkat tämän kirjoituksen lukemista, sillä jatkossa seuraa juonipaljastuksia. Pelko pois, vaikka elokuva käsitteleekin taidetta.
Mattila ajattelee taiteesta luullakseni samoin kuin kanadalainen kulttuurifilosofi Marshall McLuhan jo 1960-luvulla. McLuhan tajusi meitä ympäröivien ärsykkeiden valtavan vaikutuksen. Emme hänen mukaansa voi paeta mediaa, mutta voimme sentään tulla siitä tietoiseksi. Taiteella on tässä tietoiseksi tulemisessa erityismerkitys.
"Taide samoin kuin tutka toimii niin sanoakseni 'ennakkovaroitusjärjestelmänä'. Se antaa meille mahdollisuuden havaita sosiaalisia ja psyykkisiä kohteita niin hyvissä ajoin, että ehdimme valmistautumaan selviytymään niistä. Taiteen käsittäminen profetaaliseksi on vastakohta sille laajalle levinneelle käsitykselle, että se on pelkkää itseilmaisua. Jos taide on 'ennakkovaroitusjärjestelmä'... se on äärimmäisen tärkeä paitsi viestintävälineiden tutkimukselle myös näiden välineiden valvonnan kehittymiselle.
(McLuhan 1984, 18 - 19) "
Näin ajatellen on luontevaa, että Mattila luotaa Kiinan kehitystä nimenomaan kahden nykytaiteilijan, jo maineensa vakiinnuttaneen Wang Guangyin ja läpimurtoaan tekevän nuoren Liu Gangin kautta. Pohtiessaan omaa identiteettiään nämä kaksi taiteilijaa ulottavat pohdintansa koskemaan koko Kiinaa ja viime kädessä koko kulutuskeskeistä globalisaation aikaa.
Menestynyt Wang tuskailee ristiriitojen vallassa. Hän toteaa tulleensa aivopestyksi moneen otteeseen, Maon oppien mukaisen kasvatuksen, länsimaisen taidehistorian, lännen materialistisen fetisismin toimesta. Nyt hän tuntee olonsa tyhjäksi. Hän esittää kritiikkiä länsimaista pinnallisuutta ja kaupallisuutta kohtaan ja kokee, että tarvitsemme tilalle idän valaistunutta viisautta. Naureskeleville taiteilijakollegoilleen taiteen universaaleihin arvoihin uskonut Wang jyrisee, että kaikki ulkomailla opiskelleet pitäisi telottaa. Lännen matkimisen sijaan vaikutteita pitäisi ottaa omasta kulttuurista. Kollegoiden räkätykseen on aihetta. Maon kuolema mahdollisti Wangin oman opiskelun, ja hänen varhaisissa töissä on vaikutteita mm. Andy Warholilta. Wang joutuukin tunnustamaan, että juuri länsimaiset taidemarkkinat ovat tehneet hänestä kuuluisan miljonäärin. Paluuta ei ole. Uusissa töissään hän kuitenkin hakee jonkinlaista länsimaisen taiteen ja kiinalaisen perinteen synteesiä.
Nöyränoloinen taideopiskelija Liu tasapainoilee hänkin perinteen ja nykyajan välillä. Hän vaeltelee ympäri Pekingin katuja ja tallentaa kamerallaan ihmisten suuria unelmia, jotka eivät ole tästä maailmasta, mutta jotka ovat odottaneet täyttymystään niin kauan. Liun ura lähtee nousuun, kun arvostettu taidegalleria kiinnostuu hänen kuvistaan. Pian työt leviävät ympäri maailman. Shanghaihin, Rotterdamiin, San Franciscoon, Chigacoon, Sydneyhin, Souliin. Liu ajattelee tekevänsä uuden näyttelyn Kiinan yhden lapsen politiikasta, jonka hän kokee vaikuttaneen merkittävästi identiteettiinsä. Hänkin on ainoa lapsi. Koulun ruokalassa työskennelleet vanhemmat ovat tehneet uhrauksia hänen eteensä, ja toivovat hänen menestyvän elämässään. Elämme toisillemme, perheelle, yhteiskunnalle, mutta emme itsellemme, Liu tuskailee. Hän kokee odotukset välillä ahdistavana. Varsinkin, kun vanhemmat eivät tule koskaan ymmärtämään sitä maailmaa, jossa Liu työskentelee. Paineet ovat miljoonien muidenkin ainoiden lapsien mielenmaisemaa. Juuri tämän takia ystävät toppuuttelevat. Aihe on vaarallisen poliittinen. Monet ovat itsekin sitä mieltä, että ikävistä asioista voisi vaieta.
Tyytymättömin kaikista on kuitenkin Liun tyttöystävä. Hän haluaa naimisiin ja nähdä kauniin hääkuvansa. Hän moittii Liuta häävalmistelujen laiminlyömisestä. Liu on hänen mielestään itsekäs, eikä välitä yhtään siitä, mitä muut ajattelevat. Onko Liu suonut yhtään ajatusta edes hääkuvalle? Lopulta suureelliset häät kuitenkin pidetään, vaikka jopa Liun kouluttamaton äiti rohkaisee poikaansa diplomaattisin sanankääntein keskittymään uraan. Kuviakin kertyy paljon. Morsian ja sulhanen ovat jokaisessa kauniita ja hauskoja. Istuessaan auton takapenkillä keskinkertaisuudessaan kehräävä morsian vierellään, Liu toteaa rauhallisesti: "Kaikkein pahin väärinymmärrys syntyy silloin, kun luulee ymmärtävänsä toista, mutta onkin väärässä."
Hetken olen vahingoniloinen. Viittä vaille maailmantähti, ja silti jumissa täysin vailla hengenelämää olevaan tulevien aikojen pirttihirmuun. Pariskunnan puhuttava päättyy epäilemättä hääkuviin. Morsiamella ei ole edellytyksiä seurata Liun mielenliikkeitä, joten suhteen voi pelastaa vain se, että Liu jättää ennakkovaroitusjärjestelmänä toimimisen ja vajoaa keskinkertaisuuteen.
Valitettavasti hän yrittää. Elokuvan lopputekstien mukaan Liu on ottanut vastaan vakityön Hollannin kulttuurikeskuksessa. Perheen esikoinen on terve poika, joten siltä osin paineet lienevät hiukan hellittäneet. Teos yhden lapsen politiikasta on yhä kesken.
On oireellista, että samastuin enemmän nuoreen Liuhun kuin Wangiin, joka on lähes ikätoverini. Vielä viisikymppisenä olen samassa tilanteessa kuin Liu. Minulla ei ole edes parisuhdetta, työ on katkolla. Unelmat toteuttamatta. Uskoakseni monet ikäiseni kokevat laillani. Ainakin monet niistä, joille kuluttaminen ei riitä unelmaksi..
Myös Liun äitimuori tuntui tutulta. Äidit eivät pääse eläkkeelle missään päin maailmaa. Oma äitini on pojastaan edelleen yhtä huolissaan kuin Liun äiti omastaan. Viimeksi alkuviikolla äiti soitti ja patisti influenssarokotukseen.
Joulunpyhinä, kun touhuaminen hetkeksi taukosi, äiti avasi punnittuja, syvempiä ajatuksiaan. Kahden kesken hän kysyi hiljaa, onko minulla ketään. Vai olenko jäämässä yksin?
Tuntui sopimattomalta tunnustaa, ettei asia juuri vaivaa. Miksi äidin pitäisi tietää, että hänen kouluja käynyt poikansa tuntee itsensä avokonttorissa, työuran loppuun asti ulottuvan irtisanomisuhan alla ja näytellyssä roolissaan, yhtä viriiliksi kuin kiinalaisen eläintarhan häkkipanda.
Äidin tuskaa helpottaakseni otin kuitenkin itseäni niskasta kiinni. Päätin yrittää korjata tilannetta. Suuntasin sinne, missä tapaa ihmisiä. Eli nettiin.
Senssipalstalla yksinäisyys helpottikin. Löysin mielenkiintoisia keskusteluja kynttilävalossa ja punaviinilasin äärellä hamuavia kauniiksikin kehuttuja tyttösiä, joiden unelmien matkakohde on Barbaros, jotka kuuntelevat Suomi-poppia, joiden horoskooppimerkki on oinas ja joiden mielielokuva on Titanic. Tilauksessa heillä oli tasokas, sinut itsensä kanssa oleva pitkä, varakas, akateeminen, tanssitaitoinen, remonttitaitoinen, autoileva, ehkä eläin- ja lapsirakaskin se oikea.
Vaikka vain vastaamalla voi voittaa, jätin arpani heittämättä. Siirryin sen sijaan nojatuolin pohjalla lukemaan luvun verran Kafkan Linnaa. Sitten katselin tietokoneelta olympiakisoja.
Epäilen olevan näin: vapaus tuottaa yksinäisyyttä, vasta vaikeudet yhteisöllisyyttä. Meidän aikamme, joka on useimmilla mittareilla ihmislajin parasta aikaa, on vääjäämättä yksinäisyyden tuotantolaitos. Jos hellan, nyrkin ja Hollywoodin maailmassa mikään ei voinut meitä erottaa, nykyään vain pakko meidät yhdistää. Katteettomat unelmat ja paskaduunit eivät enää kohtaa sen paremmin työ- kuin senssimarkkinoillakaan. Kun ostajalla ei ole pakko ostaa, eikä myyjän myydä, on kaikki niin hyvin kuin voi olla. Vain kauppoja ei synny.
Paitsi avioerojuristeilla ja lemmikkieläinkauppiailla. He perivät maan.
Olen oppinut nauttimaan vapaudesta, mutta ilahdun silti nähdessäni rohkeutta. Kuten joka kerta, kun joku aiheuttaa hämmingin nostamalla lastenrattaat bussiin tai raitiovaunuun.
Pienikin katkos tuotantodynamiikassa saa aikatauluista ja budjeteista huolivan projekti-ihmisen uskomaan huomiseen.
Lähteet:
Mattila, M. (2013). Unelmia Kiinasta. NBB Navy Blue Bird Oy. Dokumenttielokuva.
McLuhan, M. (1984). Ihmisen uudet ulottuvuudet. Juva. WSOY. (Alkuteos: Understanding Media: The Extensions of Man. 1964).
Oma varhaisempi kirjoitukseni:
Häviääkö perhe?
Hyvä kirjoitus.
VastaaPoistaHarva lopulta viihtyy kovin hyvin vapaana. Jotain liekaa ihminen kaipaa - oman perheen, suvun, kirkon, saavutusten vaatimuksien luomaa.
Kiitos katsomissuosituksesta. Upea filmi, tuli juuri Teemalta.
VastaaPoista