Kuukauteni elokapinallisena

Aivan erityisen kauniina ja hartaana koin 6.10.2021 toteutetun aktion, jossa vaiteliaat kapinalliset sulkivat Helsingin Pitkänsillan molemmin puolin liikenteeltä samalla kun keskellä siltaa vaelsi orkesteri loihtimassa tunnelmaan sopivaa surumielistä, mutta särmikästä äänimaisemaa.

Olen tänä syksynä perehtynyt Elokapina-liikkeeseen.

Toisin kuin useimpia, minua eivät epäilyttäneet keinot vaan tavoitteet.

Minulle on ok, että lakia välillä rikotaan, kunhan se tehdään ehdottoman väkivallattomasti, omilla kasvoilla ja seuraukset nahoissa tuntien. Toisin kuin “klassiset” kansalaistottelemattomat Rosa Parks, Martin Luther King tai Mohandas Gandhi, elokapinalliset eivät edes hamua mitään omalle ryhmälleen vaan yhteistä hyvää, ilmastokatastrofin ja luontokadon estämistä. Kansalaistottelemattomuudella he tavoittelevat huomiota, jota muilla keinoin ei ole saatavissa. Minäkin heräsin vuosikymmenten unestani vasta, kun ylireagoivat poliisit sumuttivat pippuria maassa istuneiden mielenosoittajien silmille Helsingin Kaisaniemessä.

Minulle keinoja ongelmallisempia ovat liikkeen konkreettiset vaatimukset. En varsinaisesti vastusta niitä, mutten niin kiihkeästi kannatakaan, että huutaisin iskulauseita tai nousisin barrikadeille.

Elokapina vaatii maan hallitukselta totuuden kertomista ja ilmasto- ja ympäristöhätätilan julistamista. Tarpeen ymmärrän. Ilmastokatastrofi on minustakin joko lähes tai jo täysin poissa hallinnasta. Ja totuutta on aina hyvä puhua, jos sen sattuu tietämään, mikä tietysti on omahyväinen ajatus. Joka tapauksessa korkein valtiojohto voisi auktoriteetillaan jo valmistella meitä tavallisia pulliaisia syvälliseen elämäntavan muutokseen, johon epäilemättä kuuluu myös monesta tutusta rakkaasta asiasta luopuminen. Julistuksiin en silti usko. Ne tapaavat jäädä vaille konkreettista sisältöä. Voisin kuvitella monien päättäjien mielellään “taipuvan” tekojen sijasta juuri julistamiseen. YK:n ilmastonmuutoskonfrensseja (COP) on järjestetty yhteensä 26, enemmän kuin Jukolassa on poikia tai joulukalenterissa luukkuja, ja jokainen niistä on päättynyt mahtipontiseen julistukseen ja vähäisiin tuloksiin. Hätätila-termi kärsii sekin helposti inflaation. Käy kuten paimenpojalle Aisopoksen Poika ja susi -sadussa. Susien hyökkäyksistä toistuvasti valehteleva poika jää lopulta ilman apua, kun sudet oikeasti hyökkäävät. Jo nyt populistit julistelevat ties minkälaisia ruoantuotannon tai bensan hinnan hätätiloja.

Elokapina vetoaa tieteeseen, tämän hetken parhaimpaan tietämykseen, mikä on hyvä, muttei yksinkertainen asia sekään. Vaatiiko tiede hiilineutraalisuuden saavuttamista juuri vuoteen 2025 mennessä (ja jos, niin alku- vai loppuvuoteen?). Mitä tapahtuu vuoden 2025 jälkeen, kun tavoitteen todetaan lipuneen käsistä? Ajautuuko liike lamaannukseen, kuten Jehovan todistajat, kun kuumeisesti odotettu maailmanlopun päivämäärä on taas kerran ennustettu pieleen? Vai radikalisoituuko se? Vaikka nopeimmat tuotantonsa uuteen asentoon muuttavat toimijat saavatkin vetkuttelijoihin nähden kilpailuedun, on selvää, että kolmen tai neljän vuoden rysäys vaatisi keskiluokalta liikaa. Tyytymättömyys nostaisi valtaan populistit, jotka peruisivat saman tien vähätkin saavutukset. Sisäministeri Halla-ahon johdolla myös poliisin tähän saakka pehmeät otteet aktivisteja kohtaan kovenisivat. Oli nykyinen hallitus miten nahjusmainen tahansa, se on silti reaalimaailmaan sovitettu ilmastoasioiden “dream team”.

Vaatimukseen demokratian laajentamisesta kansalaisfoorumilla en vielä osaa ottaa varmaa kantaa. Ymmärtääkseni kansalaisista satunnaisotannalla valittu foorumi tekisi parhaaseen tieteelliseen tutkimustietoon perustuvia ehdotuksia oikeudenmukaisiksi koetuista ilmastoa ja luontoa suojelevista toimista. Kyse ei siis ole parlamentaarisen järjestelmän kumoamisesta, kuten jotkut minuakin vähemmän asiaan perehtyneet esittävät, vaan elimestä, joka toimisi valtiovaltaa kohtaan samankaltaisena luonnon “lobbarina” kuin vaikka EK jo nyt toimii elinkeinoelämän lobbarina. Tällainen foorumi saattaisi hyvinkin rohkaista uudelleenvalinnastaan huolestuneita poliitikkoja yli vaalikausien ulottuviin vaikeisiin päätöksiin, kun he voisivat vierittää osan vastuusta itsensä ulkopuolelle (kuten jo nyt EU:lle). Mutta jos foorumin nimittäjänä toimisi nimenomaan kulloinenkin hallitus, kuten olen ymmärtänyt, mikä estäisi arpaa osumasta pelkkiin bensanhintakriitikoihin? Myös foorumin kysymyksenasetteluja saatettaisiin peukaloida ylhäältä käsin.

Jonkin verran ristiriitaisena koen myös sen, ettei Elokapina vaadi päättäjiltä minkään tietyn lain säätämistä, muuttamista tai kumoamista, kuten kansalaistottelemattomuudessa tavataan tehdä. Elokapina ei myöskään yksilöi toimenpiteitä, vaan tyytyy vaatimaan ripeää toimintaa tieteellisen tiedon edellyttämällä tavalla. Tällainen strategia kunnioittaa parlamentaarista päätöksentekojärjestelmää ja epäilemättä myös houkuttelee liikkeeseen ihmisiä, kun heidän ei tarvitse muodostaa yhtenäistä kantaa vaikkapa ydinvoimaan, lihan syömiseen, lentomatkailuun tai yksityisautoiluun. Mutta ymmärrän niitäkin, jotka moittivat Elokapinaa tämän vuoksi kapinaksi ilman konkreettisia sisältöä. Toisaalta konkreettisista vaatimuksistakaan ei täysin johdonmukaisesti pidättäydytä. Keväällä Elokapina toteutti Sanomatalossa näyttävän aktion, jossa se vaati mediaa uutisoimaan enemmän ja laadukkaammin elokehää uhkaavista ilmiöistä. Vaikka hyvä tavoite Helsingin Sanomien osalta ainakin osin toteutui, koin vapaalle medialle esitetyt vaatimukset silti ongelmallisina. Myös Sörnäisten tunnelista luopuminen Helsingissä on konkreettinen vaatimus, jonka keskeisyyden joku toinen hahmottaa minua paremmin.

Vaikka tavoitteet ovatkin mielestäni vähän pielessä, olen silti Elokapinasta ilmiönä enemmän kuin riemuissani. Kuten Koijärvi-liikkeen kohdalla aikanaan, tärkeintä ei nytkään mielestäni ole vaatimusten saavuttaminen vaan se, että olennainen kysymyksenasettelu ylipäätään nousee päättäjien agendalle ja työpaikkojen kahvipöytäkeskusteluihin. Oli kantamme yksilöinä tai yhteisöinä alun perin mikä tahansa, vähitellen muutumme, sisäistämme asiat uudella tavalla, ja yhä useammat valtiot, kunnat, yritykset ja yksilöt alkavat toimia muuttuneiden arvojensa mukaisesti.

Kun olen Elokapinan kaltaista, täydelliseen väkivallattomuuteen sitoutunutta liikettä kaivannut masennukseen asti jo vuosikymmeniä (ongelmathan eivät totisesti ole uusia), tuntui nykyisestä turvatusta asemastani käsin kyyniseltä vain seurata sivusta, kun rohkeat nuoret vaarantavat työpaikkansa ja henkilökohtaisen tulevaisuutensa. Aikani venkoiltuani en enää pystynyt keksimään veruketta pysyä sivussa. Kun mökkikauteni päätteeksi sain tietää, että Helsingissä oli alkamassa peräti kymmenen päivän mittainen Syyskapinaksi nimetty tapahtuma, tiedustelin arasti, voisiko jotenkin olla avuksi. Odotin, kai toivoinkin, että minuun suhtauduttaisiin kuten työnantajat ikääntyneisiin työnhakijoihin, sivuuttaen. Voisin selittää itselleni tarjoutuneeni ja huokaista helpotuksesta, kun valinta ei tälläkään kertaa kohdistunut minuun.

Lopputyöni “Oi maamme” vuodelta 1989 päättyi korostamaan muita kuin sotilaallisia uhkia.		Näkyjä-sarjakuvaromaanissani (1989-2000) länsimaista koostuva Hyväntuulen Allianssi yrittää pysäyttää ilmaston lämpenemisen räjäyttämällä ulkomaanvelkakierteeseen joutuneen Saharan autiomaan beduiineineen ilmakehään. Lopulta päädytään erottamaan ihminen vahinkoeläimenä kokonaan luonnosta.

Mutta sitten kävi kutsu.

Miltei suoraan pikavuorolinja-autosta siirryin viiden erakkokirjoittamiskuukauden päätteeksi keskelle ihmismuurilla suljettua Mannerheimintietä. Olin vielä päästäni pyörällä, kun käteeni sovitettiin videokamera, ja kädestä pitäen (välillä selästä vetäen ja työntäen) minua ohjeistettiin osana suurempaa ryhmää dokumentoimaan näkemääni suorassa lähetyksessä. En tiennyt mitä seuraavaksi tapahtuisi, mutta kun dokumentaristina vältyin ottamasta kantaa oikeaan tai väärään, pääsin mieluisassa roolissa vilskeen keskelle aistimaan. Haastattelujen myötä tutustuin kapinallisiin ja heidän ajatuksiinsa. Ja niinä päivinä, joina en ollut kuvausvuorossa, seurasin sisäistä viestittelyä ja poliisin ja tiedotusvälineiden uutisointia.

Olen 59-vuotias, 1980-luvulta poliisin, oikeuslaitoksen, vankeinhoitoviranomaisten ja lopulta Amnestyn vanha tuttu. Moni asia oli edellisestä mielenosoituksestani muuttunut. Muun muassa oli keksitty kännykät ja internet. Muistelen olleeni täysin ymmälläni, kun runoilija Leevi Lehto aikanaan pyöritteli ajatusta jostain kummallisesta verkostosta, jonka avulla rauhanliikkeen aktiivit pystyisivät pitämään yhteyttä toisiinsa. Ilmastokatastrofin ja luontokadon muokkaama mielenmaisema tuntui silti tutulta. Läntisessä END-liikkeessämme pohdimme, että risteilyohjusten ja vahingossa syttyvän ydinsodan mahdollisuuden äärellä oli muuttunut samantekeväksi se, kuka oli oikeassa, kuka väärässä. Peli itse oli saatava päättymään. Mottonamme oli piut paut piitata muureista ja hallituksista, tanssahdella sielu vapaana kuin uusi, rajoista vapaa Eurooppa olisi jo olemassa.

Missään väenpaljoudessa en ole tuntenut oloani turvallisemmaksi kuin kulkiessani syyskuussa 2021 keskellä Elokapinan mielenosoitusta. Kuvasin telttoja, rumpuja, plakaatteja, megafoniin pidettyjä puheita, valoisia ja hillittyjä nuoria, keski-ikäisten 45 plus -ryhmän. Tietysti poliiseja motskareineen ja autoineen. Kukaan ei nenätuntumalta leijunut pilvessä, ja humalassakin heilui vain kansainvälisestä kilpailukyvystämme huoliva ikäiseni nainen, joka kailotti kadunvaltaajia menemään töihin. Hänetkin rauhoitettiin leppoisasti jutustelemalla. Äärioikeisto huudatti syrjemmällä Jääkärin marssiaan ja viharikoksista tuomittu kansanedustaja vauhkosi kännykkäkameroineen kenenkään provosoitumatta. Vaelteluni päätteeksi huomasin reppuni takataskun repsottaneen auki koko illan, mutta lompakko ja kaikki muukin oli tallella.

Viimeisen kapinapäivän tapahtumia seurasin kotoa käsin. Kun Yleisradion pääuutislähetys läjytti silmilleni väitteen, että Valtioneuvoston linnaan oltiin tunkeutumassa, tunnistin valeuutisen välittömästi. Ei tämän porukan toimesta! Ei ikinä! Aiemmin päivällä tuleva sisäministeri Krista Mikkonen oli antanut pitkän haastattelun mielenosoitus taustanaan, eikä presidenttikään ollut huomannut minkäänlaista uhkaa. Kohta myös poliisi nolosteli tiedotteensa muotoilua.

Laajentaakseen Elokapinan kuvaa "äärijärjestönä" varttuneemmat kapinalliset heläyttivät Keinutuolikapinassaan Mummon kaappikello -iskelmän uusilla sanoilla.

Arvasin silti, ettei kaikki voinut olla yhtä auvoa.

Kun mihin tahansa yhteisöön tutustuu syvemmin, paljastuu vieraitakin puolia. Olin ennakkoluuloinen, sillä omassa nuoruudessani ne, jotka demokratiasta eniten meuhkasivat, tapasivat sitä vähiten harrastaa. Mitä hajautettu päätöksenteko tarkoittaisi Elokapinan käytännöissä? Piileskelisikö taustalla jokin mystinen kansainvälinen kattojärjestö, joka viime kädessä linjaisi kaikesta, kahmisi ehkä uskonlahkolaisten rahatkin? Pääsisivätkö yksittäisissä kokouksissa aidosti ääneen kaikki vai ohjaisivatko muita tasa-arvoisemmat Orwellin hengessä toimintaa kohti valmiiksi määrättyä ainoaa oikeaa lopputulosta? Tai: jos kaikki todella pääsevät keskeytyksettä ja ilman asiantuntijapainotusta sanomaan sanansa, saataisiinko aikaan muuta kuin päättymätöntä diskuteeraamista?

Myös kehityksen suunta mietitytti. 1980-luvulla joukkoon mahtui aina “sissiromantikkoja”, joille tarkoitus pyhitti väkivaltaisetkin keinot, ja myös niitä, jotka, aatteesta viis, suuntasivat kohti säpinää ja parhaita bileitä. Jos ja kun katujen blokkaamisesta muodostuisi rutiini, josta tiedotusvälineet, tai edes äärioikeiston trollit, eivät enää jaksaisi kiinnostua, löytäisivätkö elokapinalliset uusia kekseliäitä tapoja nousta puheenaiheeksi vai syntyisikö painetta radikaalimpiin aktioihin? Johtaisiko poliitikkojen saamattomuus siihen, että omaisuuden "suora haltuunotto" tai kohdistuva ilkivalta äänestettäisiin väkivallattomuuden piiriin? Hyväksyttäisiinkö “joissain tapauksissa” myös väkivallan käyttö ainakin etuoikeutetuiksi tunnistettuja lähimmäisiä kohtaan? Kuka väkivallan tunnistaisi, tekijä vai kohde? Ruotsin ja Norjan Extinction Rebellion estivät joitain viikkoja sitten lentokoneita nousemasta ilmaan väkivallattomasti, mutta koneeseen suljetut matkustajat saattoivat silti kokea tilanteen uhkaavaksi.

Päätöksentekoon liittyvät epäilyni hälvenivät nopeasti. Kansalliset Extinction Rebellion -liikkeet toimivat itsenäisesti. Ei tavallaan edes ole Elokapinaa. Eikä varsinkaan ole johtajaa. On vain tiettyihin periaatteisiin sitoutuneita elokapinallisia, jotka toimivat voimiensa mukaan arvojensa mukaisissa rooleissa. Kaikkea ei tarvitse allekirjoittaa, ja jos toisaalta paletista jotain tärkeää puuttuu, ideaansa voi vapaasti edistää kokoamalla samanhenkisiä ympärilleen. Kokouksissa kaikki tulevat kuulluiksi ja huomioon otetuiksi. Tunteita puretaan jo yhden session aikana enemmän kuin kaltaiseni toksinen ukkeli on tottunut tekemään vuodessa. Mutta vaikka istunnot välillä venyvät, isotkaan niistä eivät ole suistuneet täyteen kaaokseen.

“Turvallisempi tila” ulottuu myös sosiaaliseen mediaan, jossa mielipiteitä vaihdetaan välillä räiskyvästikin, omaan makuuni rönsyilevän kaavan mukaan, mutta tavallisimmin vastapuolta kunnioittavassa hengessä. Vaikka joku puutteellista kohtelua putkassa saanut kapinallinen saattaakin hetken haaveilla maailmasta ilman poliiseja, ja “fasismia” toisinaan vastustetaan sellaisella kiihkolla, että kuvittelen joutuneeni keskelle Brežnevin “rauhantahtoa” ja Stalinin ruumisröykkiöitä puolustavaa vaahtosuista taistolaispoppoota, en usko että liike ainakaan nähtävissä olevassa tulevaisuudessa hajoaa väkivallan kanssa flirttailuun. Putkavisiitti tuntuu joillekuille kapinallisille olevan initiaatioriitti, mutta poliisin vastustamisen glorifiointia myös aktiivisesti vältellään.

Palavasilmäinen identiteettipolitikointi tulee sen sijaan varmuudella aiheuttamaan kitkaa Elokapinan laajetessa punavihreän opiskelijakuplan ulkopuolelle. Vaikka liike periaatteessa toivottaa tervetulleeksi kaikki ehdottoman väkivallattomuuden periaatteisiin uskovat ja ilmaston lämpenemisestä ja luonnon monimuotoisuuden vähenemisestä huolta kantavat ihmiset ikään, uskontoon, varallisuuteen, kulutustottumuksiin, sukupuoleen, maailmankatsomukseen, asuinpaikkaan, seksuaaliseen suuntautumiseen, koulutukseen, ihonväriin tai mihinkään muuhunkaan ominaisuuteen katsomatta, moni nykyinen aktiivi silti kavahtaisi aidosti luontokadosta huolestunutta mutta kirosanoja välimerkkeinä käyttävää peruskoulupohjaista raksamiestä kadun toiselta puolelta. Vaikeaa voisi olla markkinatalouteen uskovan rikkaankaan päästä neulansilmän läpi. Kiusalliseksi olonsa olisi epäilemättä tuntenut myös luontorakas, kaikesta rasismista vapaa äitini, joka oli 1950-luvulla oppinut käyttämään n-sanaa neutraalissa, jopa ihailevassa merkityksessä (nuoruuden päiväkirjoista paljastui liikuttava ensirakkaus tivolissa nähtyyn, hienostuneesti käyttäytyneeseen afroamerikkalaiseen miesoletettuun). Itsekin yllätyin. Olin pitänyt Kallion ilmaisutaidon lukiota paikkana, josta käsin punavihreä kupla Suomessa varmimmin uusintaa itseään. Mutta kun vielä joitain vuosia sitten tuttu, yksilöllisyyttä tavoitteleva teini lakkasi hiuksensa pystyyn erottuakseen rastatukkaisista opiskelutovereistaan, nyt opin, että rastat valkoihoisella ilmentävät kunnioituksen sijasta saamenpuvun tapaan kulttuurista omimista.

Kun, aivan oikein, tutkitaan itsetuhoisen kulutuskulttuurimme juurisyitä, näen vaaran, että päädytään ainoisiin oikeisiin vastauksiin ja syyllisiin (juonipaljastus: patriarkaattihan sieltä paljastuu). Jos uskonlahkojen logiikkaa noudattaen kaikkein tiukkapipoisin “tieto” saavuttaa suurimman suosion, liikkeen toiminta muuttuu helposti “pallon perässä juoksemiseksi”, jossa kulloiseenkin ulkoa tulevaan provokaatioon vastataan massiivisella someraivolla sen sijaan että käytettäisiin sama aika omaan tekemiseen ja myönteisten vaihtoehtojen kehittelemiseen. Tilanteessa, jossa jokainen viivytelty hetki on menetetty hetki, maltillisemmat aktiivit jäävät hämmentyneenä ihmettelemään kaiken melskeen yhteyttä elokehän pelastamiseen. Ja toisin kuin työpaikoilla, joissa toimeentulon vuoksi kärsitään hammasta purren, vapaaehtoisesta tekemisestä ihmiset poistuvat päätään pudistellen, joko ovet paukkuen, tai useimmat hiljaisesti vain kadoten. Pahimmassa tapauksessa “valittujen” pienenevä, mutta yhä intomielisempi piiri toivottaa lähtijät tervemenneiksi. Kunnes “fasistit” loppuvat ja käy kuten aikanaan kommunisteille. Tyhjällä pelikentällä huojuu enää kaksi oikeaoppisinta toveria, joilla molemmilla on oma puolue. Ja valta- ja tuotantorakenteet, ne jotka piti muuttaa, pysyvät ennallaan.

Pari viime kuukauttani on kulunut pienimuotoisesti kuherrellen. Emmin yhä suhdettani Elokapinaan. Kiittäisinkö ja poistuisin? Laiskana kaipaan vanhaa elämääni, jossa ympäristöteot ovat olleet shoppailemattomuuden ja lentämättömyyden kaltaisia leppoisia tekemättä jättämisiä ennemmin kuin aktiivista toimintaa. Myös pelkään tekstieni tylsistymistä, jos poliittinen korrektius salakavalasti kaappaa mieleni. Poistumista puoltaisi sekin, että kaltaiseni valkoihoiset, etuoikeutetut setämiehet ovat jo lähes sössineet koko planeetan. Eikö pitäisi jo älytä painua helvettiin? Varsinkin kun minuakin parikymppisenä pännivät nuorisojärjestöihin pesiytyneet kolmikymppiset “aktiivit”, jotka selittivät meille “kypsymättömille” meidän omaa elämäämme. Ja tuo kulahtanut kaveri, joka tuijottaa peilistä. Se on tosiaan jo kolmikymppisensä jokin aika sitten viettänyt.

Tavallisimmin kuullut vastaväitteet on koottu Elokapina-bingoon.

Toisaalta Elokapina on parasta mihin olen törmännyt vuosikymmeniin, ehkä parasta koskaan. Aktioillaan se, hapuillessaankin, vaatii huomiota sellaisille tieteellisesti todennetuille uhkille, jotka muuten etenisivät median ja tietoisuutemme katveessa. Elokapinalliset muokkaavat uutiseksi sen, minkä olisi pitänyt olla uutinen jo ajat sitten. Myös käytännöt ovat vakuuttaneet minua. Suuretkin tapahtumat ovat sujuneet kurinalaisesti, esimerkiksi katublokkien yhteydessä hälytysajoneuvoille on aina varattu kaista. Epäillyistäkin omavaltaisuuksista on liikkeenä sanouduttu tiukasti irti. Välillä myös musta huumori on kukkinut, kuten kun autoilijoiden kurittamista äänimerkein vastustaneita mielenosoittajia kehotettiin tööttäämään kannatuksensa Elokapinalle. Aivan erityisen kauniina ja hartaana koin Helsingin Hakaniemessä toteutetun aktion, jossa vaiteliaat kapinalliset sulkivat Pitkänsillan molemmin puolin liikenteeltä samalla kun keskellä siltaa vaelsi orkesteri loihtimassa tunnelmaan sopivaa surumielistä, mutta särmikästä äänimaisemaa. Tämä kaikki oli synnytetty vapaaehtoisten voimin, aidon demokraattisesti sopien, tavalla jonka ei oikeastaan pitäisi toimia. Mutta joka toimii, ehkä siksi, että osallistujat olettavat toisistaan lähtökohtaisesti hyvää. Minullakin on opittavaa.

Tyypillisin elokapinalaisille esitetty kehotus on kadulla maleksimisen sijasta mennä töihin. “Kapinoin, jotta jaksaisin työskennellä”, on paras tähän kehotukseen kuulemani vastaus. Siihen en keksi lisättävää. Jos meitä ihmiskuntana odottaa edes jossain määrin järjestäytynyt tulevaisuus, sen päättäjät voi varmuudella tavata kaduilla näinä aikoina. Yleensä maailma kai näyttäytyy ikääntyvälle yhä hullummalta, mutta minusta järkeä on enemmän kuin pitkään aikaan. Hienoa hengata mukana, edes pikkuruisessa roolissa. Mutta jos väsy tai laiskuus iskevät, tai muuten vain on syytä poistua, pärjäävät nämä ilmankin.

Kannattaa tutustua.