Luonnostani

Vanhempani pakenivat remonttiaan ja viettivät viikon luonani. Saateltuani heidät bussiin poikkesin Taidemuseo Tennispalatsiin, jonka kaksi komeaa valokuvanäyttelyä, Hannes Heikuran Dark Zone ja Ritva Kovalaisen ja Sanni Sepon Kultainen metsä ovat avoinna 4.9. asti.

Helsingin Sanomien maailmaa kiertänyt ja palkittu uutiskuvaaja Heikura katsoo yksityisnäyttelyssään lähelle, paikkoja ja ihmisiä, joiden ohi hän on vuosikymmenet kiiruhtanut. Teemana komeissa mustavalkoisissa kuvissa on yksinäisyys, ja ymmärrän kaupungin tapahtumapaikkana toissijaiseksi. Kovalaisen ja Sepon runsautta pursuvien metsäkuvien rinnalla korostuu kuitenkin vanha ahdistavan kaupungin ja aidon luonnon vastakohta.

Kärjistykseni ei aivan tee oikeutta kummallekaan näyttelylle. Kovalainen ja Seppo ylentävät kyllä luontoa, mutteivat häiritsevän sentimentaalisella tavalla. He näyttävät "hoidon" jäljiltä raiskatut metsät, ja tehotalouden monotoniset puupellot, mutta antavat kuitenkin äänen myös meille ei-puunhalaajille. Videoteoksen ääni tivaa, pitääkö ennemmin suojella hyvinvoivien romatikkojen, ainakin osin kuviteltuja, arvoja vai vaihtaa laitosten vanhuksilta säännöllisesti vaipat. Vastakkainasettelu kärjistää, mutta yleisemmin joudumme toki tekemään vaikeita valintoja.

Minun kaupunkilaistunut luontosuhteeni ei ole erityisen sentimentaalinen. Viimeisiin satoihin vuosiin saakka luonto on ollut mahtava vastustaja, jolta olemme parhaamme mukaan suojautuneet ja jota huijaamalla olemme yrittäneet kohentaa elinolojamme. Luontoa on kunnioitettu, muttei ensi sijassa sen kauneuden tai viisauden takia, vaan vain koska sen voimaa on oikeasti pelätty. Oikeasti luonnossa elävät ihmiset eivät harrasta maisemamaalausta eivätkä ymmärrä haluamme palata luontoon. Keskuslämmitys ja K-kaupan lihatiski kelpaisivat heille oikein hyvin.

Esteettisesti alamme ihailla vasta, kun olemme alistaneet kohteen. Tämä pätee niin suhteessa luontoon kuin toisiimmekin. Vallassa olevaa, Kekkosta tai ukkosta, "rakastamme" aina pyyteettä, ja toivomme, ettei hän järjestä meille ikävyyksiä. Kauneus taas on valtaa vaille jääneen viimeinen strategia. Työelämässä monet miehet ovat jo ymmärtäneet ryhtyä kohentamaan ulkonäköään kompensoidakseen naisia alempaa koulutustaan. Vastaavasti valtaan nousseen naisen estetisoinnin viisas lopettaa alkuunsa. Kun Keskon pääjohtaja Matti Halmesmäki kutsui pääministeri Mari Kiviniemeä kokovartaloministeriksi, hänelle muistutettiin nopeasti hänen asemastaan.

Forssan tiellä

En kirjoita vuoden 1903 Forssan puoluekokouksesta, jossa sosiaalidemokraatit hyväksyivät tavoitteekseen mm. kahdeksan tunnin työpäivän ja vähimmäispalkan.

Sen sijaan kirjoitan taas juoksemista. Filosofoinut olen jo aiemmin, joten kesän kunniaksi sukellan nyt äärimmäiseen konkretiaan. Kuvaan mahdollisimman tarkasti erään maratonini ja siihen valmistautumisen.

Osallistuin lauantaina 18.6. ensi kertaa Forssan suvi-iltaan. Yritin saavuttaa tämän vuoden tavoitteeni jo alkukesästä. Vaikka pääosin nautin juoksemisesta, ja vaikka oloni on yleensä viimeistään lenkin jälkeen mitä mainioin, oikea treenaaminen on kuitenkin etenkin helteellä rankkaa. Eritoten ikämiehelle, joka haluaisi säilyttää tulostasonsa. Aikaakin kuluu, vaikka juoksija säästyykin esimerkiksi harjoituspaikoille reissaamisesta. Halusin myös tarjota elämänkumppanilleni hikisistä treenivaatteista vapaamman kesän. Pitkästä aikaa ensimmäisen "laillisen" vuosilomani kunniaksi.

Jollen onnistuisi, kesä kuluisi edellisten tapaan harjoitellen. Seuraava kisa olisi vasta syksyllä Kuopiossa tai Vantaalla. Kesäkisoihin en hellevaaran vuoksi osallistu.

Onnistuminen oli kaikkea muuta kuin varmaa. Olen juossut parisenkymmentä maratonia, mutten koskaan alkukesästä, jolloin kärsin siitepölyallergiasta. Luminen ja kylmä talvi olivat myös hankaloittaneet treenaamista epätavallisen pitkään. Lumessa lyllertäminen oli lisännyt lihaskestävyyttä ja suojannut vammoilta, mutta hapottamaan olin päässyt vain satunnaisesti hallissa. Testien mukaan lyhyet matkat sujuivatkin roimasti aiempaa hitaammin.

Ihan epärealistista tavoitteen saavuttaminen ei silti ollut. Olin helmikuun flunssan jälkeen ollut täysin terve. Talven iskiasoireetkin olivat hellittäneet. Harjoituskilometrejä oli kertynyt kuukausittain kolmisensataa, minulle kelpo määrä. Takana oli jo puolisen tusinaa täystehoista kuuden treenin viikkoa. Niihin sisältyy yleensä ainakin yksi kova vetotreeni, esimerkiksi kilometri parin minuutin palautuksella kahdeksaan kertaan, yksi pitkä, miltei tai yli kahden tunnin fiilistely, ja yksi kovahko muutamankymmenen minuutin tasavauhtinen rutistus. Kiitos Harri Hännisen ja Jaakko Honkasen maratonkoulun opin kymmenisen vuotta sitten vaihtelemaan matkaa, vauhtia ja tempoa lenkistä toiseen. Juokseminen on kaikkea muuta kuin tylsää, ellei siitä itselleen sellaista tee.

Tehotuottajan elämä ja toiminta

Eräänä päivänä tainnutuspistooli oli rikki koko päivän, joten he leikkasivat lehmien kaulan takaosan veitsellä auki niiden seistessä yhä jaloillaan. Lehmät vain putoavat kanveesiin ja jäävät siihen tutisemaan. He myös tökkivät lehmiä puukolla kankkuihin saadakseen ne liikkumaan. Katkovat häntiä. Lehmä hakataan henkihieveriin... niin että ne ölisevät kieli pitkällä.
Tästä on vaikea puhua. Sitä on hirveässä stressissä ja paineessa. Kuulostaa tosi pahalta, mutta olen itsekin täräytellyt lehmiä sähköpiiskalla silmiin.
Verenlaskijat sanovat, että veren haju tekee aggressiiviseksi. Olen samaa mieltä. Sitä alkaa ajatella, että jos tuo sika potkaisee, annan samalla mitalla takaisin. Tapan sian joka tapauksessa, mutta se ei vielä riitä. Sen pitää kärsiä... Käytän kovia otteita, tönin sitä, lyön henkitorveen, hukutan sen omaan vereensä. Halkaisen ehkä kärsän. Yhä elävä sika juoksee pitkin verenlaskuhallia. Se toljottaa minua ja minä sitä. Otan veitseni ja leikkaan sialta silmän sen vain kököttäessä paikoillaan. Ja sika sen kun kiljuu. Yhden kerran sivalsin veitselläni, joka on muuten melkoisen terävä, sian kärsästä pään kuin makkarasiivun. Sika vauhkoontui vähäksi aikaa. Sitten se vain istui ja näytti typerältä. Otin kourallisen suolaa ja hieroin sitä sen kärsään. Sika meni järjiltään ja kihnutti kärsäänsä joka paikkaan. Minulla oli yhä suolaa kourassani - käsissäni oli kumihanskat - joten työnsin loput suolat sian perseeseen. Sikapolo ei tiennyt, olisiko se paskantanut vai sokeutunut... En ollut ainoa, joka teki tällaista. Eräs kaveri, jonka kanssa teen hommia, ajaa sikoja kalttauskammioon. Ja kaikki - rahtarit, ripustajat, teurastamotyöntekijät - mätkivät sikoja putkenpätkillä. Kaikki tietävät siitä, ihan kaikki.
(Foer, 304 - 305)

Jos todellisuuspaon sijaan haluat lomallasi paeta työpaikan keinotodellisuutta, yhdysvaltalaisen Jonathan Safran Foerin kirja Eläinten syömisestä on dekkarit mennen tullen päihittävää kesäluettavaa. Ostin kirjan alunperin 17-vuotislahjaksi kasvissyönnistä kiinnostuneelle nuorelle. Muuten teema ei minua erityisemmin koskettanut. Minulle ovat aina maistuneet niin liha kuin kasviksetkin. Syön jo juoksuharrastukseni takia yleisterveellisesti, vaikkei muiden tekemisten sivussa hutiloimistani pöperöistä juuri ruokalajeja tunnistakaan. Yhdessä kokatessamme elämänkumppanini on pomo. Töissä ja kylässä syön mukisematta sitä mitä on tarjolla. Aina lautaseni tyhjäksi. Ravintolassa satsaan Michelin-tähtien sijaan maittavuuteen ja määrään. Luonnossa eläimet syövät toisiaan, eikä ihminen tee siitä poikkeusta. So, where is the beef?

Ennen paketoimista selailin kirjaa. Miellyin Foerin tapaan ajatella, ja hankin kirjan oitis itsellenikin. Foer puhuu täyttä asiaa, intohimoisesti, mutta mieluummin pohdiskellen kuin saarnaten. Jopa surumielisen kauniisti. Hän ei tuomitse meitä lihansyöjiäkään, vaan ymmärtää ruoan olevan järkeilyn lisäksi myös muistoja, vuorovaikutusta ja tottumuksia. Kirja sisältää tuhdin tietopaketin tehotaloudesta. Ainakin minä opin paljon uutta. Myös kirjan herättämät moraaliset kysymykset haastavat oikeasti. Ennen kaikkea Foer kertoo kuitenkin tarinoita ruoasta. Versionsa pääsevät kertomaan niin tehotuottaja kuin sinnikkäät vaihtoehtojen etsijätkin. Kokonaisuuden sitoo yhteen Foerin, ja hänen sukunsa, oma vivahteikas tarina.

Onko koolla väliä? - ja sananen salaisesta puutarhastamme

Kyselin aikanaan digitalisoituvan työn tekijöiltä, arvelivatko he ryhmätyön lisääntyvän tulevaisuudessa. Puolet uskoi, toinen puoli epäili. Uskovaiset perustelivat näkemystään pääasiassa työelämän muuttuneilla realiteeteilla. Epäilijöistä ryhmätyötä on jo liikaakin. Eräs vastaaja evästi uskoaan sen lisääntymiseen kommentoimalla: "valitettavasti". Myös toisen vastaajan mielestä "sitä on nyt jo niin paljon, että välillä ahdistaa."

Oma kantani häilyy. Molemmissa on puolensa. Yksin olemme vapaita. Vapaus on kivaa. Kun juoksen metsään, valitsen itse vauhtini ja reittini. Kun rustaan omakustanteitani, luon ja tapan henkilöitä mieleni mukaan. Mutta on touhu aika yksinäistäkin.

Työssä ryhmän hyödyt on helppo havaita. Nopeasti muuttuva työ vaatii yhtaikaa erittäin laajaa ja hyvin spesifistä reaaliaikaista osaamista. Kukaan ei voi tietää kaikkea, joten meidän on opittava jakamaan niin yhteisöissä kuin niiden välilläkin. Olemme digitalisoituessamme tavallaan palanneet keräilykulttuuriin, jossa yhden ryhmäläisen löydöt hyödyttävät muitakin. Ajoittainen byrokraattisuus ja pompottavat pomot kannattaa sietää, koska työkavereilta saamme joka tapauksessa enemmän tietoja ja taitoja kuin yksin pystyisimme hankkimaan.

Ei yhteistyö silti totisesti ole ongelmatonta.

Viihdyttäjät

Onnistumistani työssä arvioitiin. Sain myönteisintä palautetta sosiaalisista taidoistani. Olen analyyttinen ja rakentava. Yllätyin, sillä yleensä saan syytteitä syrjään vetäytymisestä. Ja kun sydänyön tunteina kysytään, myönnän itsekin viihtyväni mieluummin metsälenkillä kuin coctailkutsuilla.

Euroviisuja hiukan häpeillen katsoessani aloin pohtia viihdyttäjyyttä. Tajusin viihdyttäjän sielunmaiseman olevan minulle täysin vieraan. En ole edes lapsena halunnut näyttelijäksi tai iskelmätähdeksi. Juoksijaksi kyllä, mutta vain 500 metrin hivuttavan olympiakirin ajaksi, ei sitä seuraaviin turhanaikaisiin kissanristiäisiin.

Viisukilpailun pitäisi yhdistää Euroopan kansoja. Ainakin homojen kohdalla kikka kai toimii.

Mutta miksi nimenomaan sortamistamme, kuten homoista tai rotuvähemmistöistä, tulee niin usein juuri viihdyttäjiä? Suomessa vaikkapa romaneista. Miksi juuri ne, joiden luulisi karttavan meitä niin paljon kuin mahdollista, kaipaavat niin kiihkeästi huomiotamme?

Miehen koko kuva?

Tervemenoa tänne!

Valokuvaaja Jari Koski käsittelee hienossa näyttelyssään miehenä olemista. Kuvatut miehet ovat useimmat toisilleen tuntemattomia, mutta kaikki kuvaajalle jollain tavalla tuttuja; sukulaisia, opiskelukavereita, ystäviä, työkavereita. Heidät on kuvattu heidän vapaasti valitsemissaan paikoissa.

Nimenomaan miehenä. Mies perheensä keskellä, mies harrastamassa, mies mielenmaisemassaan, mies roolinsa haastajana, mies sanojensa takana.

Lisäksi kuvatut ovat kirjoittaneet lyhyesti miehenä olemisestaan. Jatkossa Jari Koski aikoo yhdistää kuvat ja tekstit kirjaksi.

Avajaisten jatkoilla pohdimme, voisiko näyttelyn miehiä kuvata yhteisillä määreillä. Ikä, perhe, ammatti, harrastukset, poliittinen vakaumus? Jokin muu?

Ammatti keskustelutti vilkkaasti.

Redusoituuko ihminen, tai edes mies, työhönsä? Onko mies ensi sijassa insinööri, taiteilija tai verotarkastaja? Miten hänen käy työn loppuessa potkuihin tai eläkkeelle jäämiseen? Pitäisikö työn oikeasti olla vain keino muun elämän rahoittamiseen?

Barbaarien invaasio?

Vaalien jälkeisenä yönä en tahtonut saada unta. Kansa oli sanonut sanansa, joka ei ollut toivomani, eikä ihan odottamanikaan.

Natsikortti tunki katkonaisiin uniini. Yhteydet 1930-luvun Eurooppaan pelottavat. Tuolloinkin suuri joukko ihmisiä tunsi pettymystä. Tuolloinkin helppoja vastauksia tarjoava vahva johtaja haastoi eksyksissä olevat vanhat valtiaat. Tuolloinkin haastaminen tapahtui laillisissa vaaleissa. Tuolloinkin johtaja korosti kansallisuusaatetta ja lietsoi vihaa rahavaltaa (ent. juutalaiset, nyk. suomenruotsalaiset) kohtaan. Tuolloinkin puolue tuomitsi "postmodernit" kokeilut rappiotaiteena ja tarjosi tilalle herooista kansallismielisyyttä.

Olen tietysti epäoikeudenmukainen. Perussuomalaisia ei mitenkään voi verrata natseihin, ja vielä vähemmän ihmisvihasta irti sanoutuvaa Soinia Hitleriin. Maailman, tai edes Karjalan, valloittamisen sijaan perussuomalaiset pyrkivät palaamaan Suomeen, jota ei koskaan ollutkaan. Perussuomalaisessa utopiasssa profeetta Timo on johtava unohdetun kansansa takaisin äidin kohtuun, jossa kukaan tai mikään ei voi sitä häiritä.

Tilanne on muutenkin toinen. Elämme, ainakin nyt ennen euron romahtamista, mittakaavaltaan paljon 1930-lukua pienempää aikaa. Silmittömään hulluuteen suistumiseen vaadittaisiin keskiluokan romahdus. Riittävän monien olisi menetettävä riittävän paljon, jotta he olisivat valmiit takertumaan mihin tahansa omaa ahdistustaan helpottavaan selitykseen.

Seuraavan neljän vuoden odottaminen masentaa minua silti. Lisäarvoa tuottavan luovuuden sijaan saamme tiukempaa valvontaa rajoilla, virastoissa ja todennäköisesti työpaikoillakin. Maailman parhaat aivot alkavat pitää Suomea kyräilevänä ja sisäsiittoisena tuppukylänä, mikä sekin taannuttaa taloutta. Perustulon sijaan suosimme risusavottojen kaltaista tempputyöllistämistä. Ilmastonmuutoksesta emme piittaa. Ehkei kohta ole varaakaan.

Toivottavasti sentään vältämme yleiseen kaaokseen. Hallitukseen todennäköisesti nousevat perussuomalaiset ovat vaaliohjelmaansa myöden hajanainen porukka. Puolueen nimeen vannovia euroskeptikoita, maahanmuuttokriitikoita, homofoobikkoja, rötösherrajahtaajia tai muuten vain oman elämänsä hallinnan menettämistä pelkääviä kansalaisia yhdistää oikeastaan vain nykymenon vastustaminen. Monet perussuomalaisten 39 edustajasta tapaavat toisensa vasta eduskunnassa. Työhön perehtyminen vie aikaa, ja ainakin aluksi Timo Soini käyttänee yksin useimpien edustajien ääniä.

Koulutus ei tee kenestäkään viisasta, eikä ainakaan rehellistä. Työ opettaa tekijäänsä, kunhan tekijä on riittävän nöyrä ja avoin oppimaan uutta. Martti Ahtisaarelta kysyttiin muistaakseni vuosia sitten, onko mieltä järjestää vaaleja Namibiassa, jossa suuri osa kansasta on luku- ja kirjoitustaidotonta. Ahtisaari vastasi viisaasti, että vaalit voidaan hyvin järjestää koskei lukutaidottomuus tee ihmisistä tyhmiä.

Vauhtia, vaarallisia ja vähän koomisiakin tilanteita tuskin silti ainakaan hetkeen puuttuu. Useimmat uudet edustajat ovat kokemattomia, eikä päteviä avustajiakaan suurelle joukolle ihan helposti löytyne.

Alkuperäinen, Tyko Sallisen vuonna 1918 maalaama Jytkyt. Ei ihan kansallisromanttista tyyliä, mutta kuitenkin...

Jo vaalivalvojaisissa saimme esimakua. Kun Uudenmaan piirin puheenjohtaja Pietari Jääskeläinen moitti nykymenoa ja hehkutti "Urkin" 1970-luvulla työttömyyden takia kokoon runnomaa hätätilahallitusta, perussuomalaisten kantaisä Veikko Vennamokin lienee pyörähdellyt haudassaan. Ajatus vaikkapa kulttuuriministeri Kike Elomaasta ei enää tunnu mahdottomalta. Onneksi maisterisjätkä Soini sentään tarttui sivistystehtäväänsä rivakasti ja valitsi vaalivoittoaan symboloivan iskusanansa jytky puolueohjelmassa mainittujen ylevien kansallisromantikkojen sijaan "rumista" maalauksistaan tunnetulta Tyko Salliselta.

Viikolla tapahtui onneksi jotain, minkä vuoksi perussuomalaisten vaalimenestys surettaa minua jo vähemmän. Katsoin Ryhmäteatterin suomalaista demokratiaa käsittelevän Eduskunta-näytelmän. Esitys jakoi Suomen kahtia.

Retkahdin nuoreen naiseen

Olen töiden jälkeen mainiolla mielellä. Löysin fiksun, kauniin ja kansainvälisen nuoren naisen. Hän on huippuyliopistosta valmistunut realistinen idealisti, joka ymmärtää niin ekosysteemiä kuin yritysmaailman lainalaisuuksiakin. Kannattaa perustuloa, vastustaa ydinvoimaa. Voiko muuta toivoa?

Pari puutetta ihastuksellani on. Hän rakastaa matkustamista... Miksi fiksuilla nuorilla pimenee aina juuri tässä kohdassa? Ensin he nakertavat vuositolkulla ituja ja porkkanoita, suojelevat söpöjä eläimiä, lajittelevat ja kierrätettävät jätteensä. Seuraavassa hetkessä he istuvat New Yorkin lentsikassa tekemässä tyhjäksi ekotekonsa tuhanneksi vuodeksi.

Valitullani on myös suhde oopperaan, jota minä pidän melko museaalisena hengenelämän alueena. Vastauksia olemassaolomme peruskysymyksiin, tulevaisuuden uhkien ja mahdollisuuksien ensimmäisiä pilkahduksia löydetään ymmärtääkseni toisaalla.

Kieltäkin valittuni saisi käyttää välkymmin, varsinkin kun vaikuttaa viestijänä. "Arvostan yksilötason tinkimättömiä ympäristötekoja, mutta todelliseen muutokseen tarvitaan vastuullisesti toimivia yrityksiä luomaan entistä kestävämpiä vaihtoehtoja." Sisältö ok, muoto meiltä viime vuosituhannen pönäköiltä ukkeleilta...

Äänestin kuitenkin tänään sovitusti ennakkoon. Annoin ydinvoimasekoilut anteeksi ja valitsin suosituksestanne vihreät.

Vaalisalaisuuden takia muikenen ehdokkaani henkilöstä kuin vaari. Kunhan et klikkaa tästä :)

Näkymätön henkilö

Vuorovaikutukseen ja tiedon jakamiseen perustuva uusi työ vaatii kokonaisvaltaista heittäytymistä. Pelkän suoritteen antavaa työkaveria pidämme epäilyttävänä. Maabrändityöryhmäkin kehottaa jo koululaisia tekemään jotain luokan hiljaisimpienkin kanssa. Teollisen työn tottelevaisuusihanteen sijaan vallitsee pikemmin itseilmaisun pakko.

Tosiasiallinen vapaus vaihtelee tietysti työpaikoittain ja asemittain. Hierarkian huipulla on yleensä vapainta, vaikkei helppoa ole pomollakaan, jota tarkkaillaan sekä ylhäältä että alhaalta. Pomon Outlook-kalenteri täyttyy muiden varauksista. Muutospuheelle on valmiit PowerPoint-pohjat. Asema edellyttää äänen madaltamista ja hillittyä pukeutumista. Normiseksuaalisuutta suositaan. Kun Finanssivalvonnan markkinointiosaston toimistopäällikkö Ari Voipio ilmoitti alkavansa elää Arjana, kuusi yhdekästä osastolle asiantuntijatehtäviin pyrkineestä perui oitis hakemuksensa. Rekrytointiongelmia pelänneet esimiehet siirsivät tämän jälkeen Voipion näkymättömämpiin tehtäviin. Osaamme me alaisetkin latistaa.

Aitoja mielipiteitä odotetaan kuitenkin yleensä vain hierarkian huipuilta. Muut saamme ilmaista räväkkyyttämme vaatetuksella ja kampauksella. Muu itseilmaisu on johdon määrittämien ennalta oikeiden vastausten arvuuttelua, ja niiden uskottavaa esittämistä omina ajatuksinamme erilaisissa palaute- ja kehityskeskusteluissa. Todellisen asemansa hierarkiassa voi helposti testata. Jos omistat työhuoneen, jossa voit rauhassa ajatella, sinulta odotetaan itsenäistä ajattelua. Jos työskentelet avokonttorissa, sinulta odotetaan sopeutumista. Jos karsinasi on ulko-oven, naulakon, kahvihuoneen, saniteettitilojen läheisyydessä tai muuten hälyisässä paikassa, olet seuraava saneerattava.

Sopeutuminen ei ole passiivista tottelua vaan se vaatii välillä tarkkaa silmää. Eräässä työpaikassani välttelin pikkujouluillallisilla pomoni vieruspaikkaa. Tämä muuten asiallinen kaveri kun saattoi parin paukun jälkeen äityä sättimään somaleja, kummeksumaan homoja tai kohottamaan maljaa Mannerheimille, "Suomen pelastajalle". Lähetyskäskyn elähdyttämä uskovainen hän ei sentään ollut. Kaikkiaan vanhan kansan koti, uskonto ja isänmaa -tyylin pomot ovat jo onneksi suurelta osin eläkkeellä, joten sotilasarvokeskustelun pystyy yleensä välttämään. Nuorten kanssa joutuu korkeintaan pelaamaan kuulasotapelejä, mikä on loppujen lopuksi pieni kiusa.

Ehkei työssä pidäkään jakaa ihan kaikkea. "Hallittu hissukointi" on varsin kelvollinen eloonjäämisstrategia. Kun välttelemme politiikkaa, juttukaverimme ajattelee meidän todennäköisesti jakavan aatesuuntansa.
Kun vaikenemme uskonnosta, hihhulit ja ateistit pitävät molemmat meitä hyvänä tyyppinä. Ellemme ole suuna päänä, muut täydentävät taukomme itsellään ja toiveillaan. He toisin sanoen pitävät meitä kaltaisenaan, tai ihanteensa kaltaisena, kunnes toisin todistetaan. Kaunista naista kehotetaan syystä vaikenemaan, sillä suusta pyrkivä todellinen ihminen rikkoisi rikkaan suosijan hyödyllisen illuusion.

Saksalainen teatteriryhmä Familie Flöz hyödyntää hienosti naamioita luodakseen yleisinhimillisen tunnelman. Keinoa hyödynnetään yhtä lailla elokuvassa, jossa sankari- tai sankaripari ovat keskivertoideaaleja vailla erityisiä ominaisuuksia. Särmikkäämpien sivuhenkilöiden näytteleminen lienee palkitsevampaa. Sarjakuvissa samastumiskohdetta edustavat vaikkapa osuvasti englannista käännetty Jaska Jokunen ja keskivertoeurooppalainen Tintti, jolta on viety sukupuolikin. Käytänpä yleistämistä omassa sarjiksessani minäkin.

Todellisia tyhjyyden mestareita ovat poliitikot. He saavat epävarmat keskitien äänestäjät täydentämään ympäripyöreät puheensa molempia tyydyttävällä tavalla. Viisas poliitikko varautuu myös tulevaan. Ajan ja ajattelun muuttuessa hän voi esittää vanhat latteutensa visioina. Muistoissaan kaikki vastustivat suomettumista. Tulevaisuudessa muisti kullannee ydinvoimakannat. Kaikki yrittävät sulauttaa itseensä koko maailmankaikkeuden. Puolueet muistuttavatkin puheissa toisiaan. Mikä tahansa tunnistettava piirre rajaisi jonkun potentiaalisen äänestäjän pois.

Värikäs ja ilmaisuvoimainen kieli ei kuulu mestarille vaan nälkäiselle haastajalle. Toisaalla sitä käyttävät vallasta syrjäytetyt. Räväkkyys on niitä varten, joilla ei ole vielä tai enää menetettävää. Vallanpitäjä sen sijaan kätkeytyy (demokratiassa) riskiä kaihtavaan yleisyyteen. Samoin tekevät myötäilijät. Näkymättömyyden kun voi digitaalisessa maailmassa menettää vain kerran.

Kirjastoille kiitos!

Kirjastot ovat ostaneet kolmekymmentä kuusi kappaletta Oletko valmis? -sarjakuvaani. Myymättä on enää noin kolmekymmentä. Omakustantajana olen olemattomasta markkinoinnista huolimatta omillani.

Marginaalista myyntiä enemmän iloitsen luetuksi tulemisesta. Niin vaatimatonta kuin yritän esittää, niin tokihan toivon tekoselleni huomiota. Kirjastojen kappaleet kiertävät vuosia kädestä käteen ja saavuttavat jokainen vähintään kymmeniä lukijoita.

Olen jo nyt saanut albumista enemmän palautetta kuin yleensä taitaa olla tavallista.

Kustantajista oikeastaan vain iso W vaivautui vastaamaan. Ja ainoana moittimaan, kunnolla ja rakentavasti. Pari artistivetoista pientä kustantajaa valoi uskoa, että muualla tärppää. Muuten vastaanotin parin rivin vakiokirjepohjia. Noin puolet kustantajista eivät vastanneet ollenkaan.

Albumissa pääsemme ääneen myös me bisnesmiehet!

Kujanjuoksuun tuhrautui vuosi ja rapiat. Varoitankin virallisesta tiestä ainakin niitä, joiden työt sisältävät ajankohtaista aineistoa. Jollet valmiiksi tunne oikeita ihmisiä tai jollet ole helposti markkinoitava valmis julkkis tai ilmiömäinen verkostoituja, tee suosiolla omakustanne. "Oikea" kirjallisuuskin on monille kustantajille nykyään vain bisnestä. Sarjakuva on ollut sitä aina.

Myöhempi palaute, pääasiassa toki tutuilta tullut, on ollut sitäkin myönteisempää. Välillä niin myönteistä, etten ilkeä siteerata, jottei epäillä oman kehun haisevan.

Kehut saavat toisaalta epäilemään hampaiden tylsyneen. Olisi surullista kuulua sovinnaisia ennakkokäsityksiä toisteleviin "koko kansan" tunteiden tulkkeihin. Voiko hyvä tuotos olla ärsyttämättä ketään? Parhaimmisto tanssii yleensä sopivuuden rajalla. Ainakin parin pöljäkkeen kuuluisi älähtää työtä näkemättä, jos työ on näkemisen arvoinen.

Ehkä haukkujen puute johtuu siitä, että marginaalisena tekijänä tavoitan vain samanmielisiä? Mediapaniikkiakaan ei demokratiassa saavuteta markkinoimatta. Persut ja uskovaiset innostuvat teilaamaan työn vasta, kun se jo muuten on yleinen puheenaihe. Kun kaikki voivat puhua, mutta kenenkään ei tarvitse kuunnella, ankarin tuomio on hiljaisuus.