Lökäpöksypakko työpaikoille?

"Onko se joku noista iloisista nuorista," elämänkumppanini kysyi, kun kerroin Suomen ensimmäisestä mitalista. Hän väitti arvanneensa asian jo etukäteen. Katsoimme molemmat iloiten, kun olympiahopeamitalisti Peetu Piiroinen laukoi välittömiä muutaman sanan hämillisiä vastauksiaan toimittajan kysymyksiin. Hienoa, että pallilla seisoo juuri hän, eikä esimerkiksi eliniäkseen dopingryvettynyt Virpi Kuitunen, joka jatkaa tyhjää, katumatonta ja kylmää hymyilemistään kuin mitään ei Lahdessa aikanaan olisi tapahtunutkaan.

Lumilautailu ei liene halpa laji, ja epäilen lautailijoiden huolettomuudessa olevan paljon "pappa betalar" -tyyppistä kypsymättömyyttä elämän raskaammista puolista. Läpikaupallinen laji ainakin on, ja olen joidenkin lautailijoiden lausunnoista ollut ymmärtävinäni, että viimeisten vuosien aikana osa alkuaikojen viattomuudestakin on katoamassa. Silti uskon heidän asenteessaan olevan opittavaakin meille vanhoille jäärille, jotka olemme tottuneet suhtautumaan kaikkeen vähän varauksellisesti.

Palikkatestissä

Päätäni ei aikuisiällä ole testattu. Hakemani työpaikka kustansi tilaisuuden. Osallistuin testiin eilen.

Olin toiveikas. Nuorena yleensä pärjäsin testeissä. Syntymäkaupungin työvoimatoimiston virkailija jopa venytti palautetilaisuuden koko työpäivänsä mittaiseksi, kun ei ollut ennen törmännyt vastaaviin tuloksiin. Myöhemminkin olen hupimielisissä nettitesteissä pommitellut mensan rajaa. Joka tapauksessa ylittänyt keskimääräistohtorin ääoon. Mieluisa työpaikka tuntui olevan miltei näpeissäni.

Testi päätyi katastrofiin ennen kuin kunnolla alkoi.

Minulta anottiin armoa taloyhtiön saunassa

Minulla on saunavuoro keskiviikkoisin yhdeksästä kymmeneen Helsingin Kalliossa. Kymmenen asteen pakkasessa tehdyn tunnin lenkin jälkeen mikään ei rentouta kuin kunnon löylyttely.

Kylpytakki päälläni, saunatarpeet kassissani, avaan vilvottelutilan oven. Sytytän valot ja huomaan ettei kaikki ole kunnossa. Mies istuu täysissä pukeissa vilvoitteluhuoneen penkillä. Hän tuijottaa niska kyyryssä eteensä. Ei reagoi minuun tai valoon. Vain istuu. On.

Haisee.

- Hei, mitä sä täällä teet?
Mies hätkähtää, katsoo hitaasti minuun.
- Et sä voi olla täällä, tämä on taloyhtiön sauna.
- Anteeksi... anna anteeksi...
- Ymmärrätkö sä? Mulla on saunavuoro, tää on sauna. Et sä täällä voi olla.
- Anteeksi, anna armoa... mua ei päästetty pelastusarmeijaan.
- Miksei päästetty?
- Oon kuulemma humalassa... anteeksi...
- Ei sun multa tartte anteeksi pyytää... Mutta et sä tännekään voi jäädä... Mene nyt vaikka tuohon eteiseen.
- Armoa... älä heitä mua pakkaseen..Kaveri päästi mut tänne, kun mulla ei oo muutakaan paikkaa...
- En heitä, mutta täältä sun on lähdettävä... Jos musta on kiinni niin voit nukkua tuossa eteisessä... Ymmärrätkö sä?
Kulkija nousee verkkaan ja katsoo minua.
- Anteeksi...
- No niin, mene nyt... Kun oot siinä rauhassa, niin en ilmoita kenellekään...
- Anteeksi...
Hän astuu viimein eteiseen. Salpaan oven.

Saunon ja peseydyn lyhyesti. Rentoutuminen ei oikein onnistu.
Mitä pitäisi tehdä? Mitä poliisi tekee hänelle, jos teen ilmoituksen. Vie putkaan vai jättää pakkasen armoille Pidän lupaukseni, etten ilmoita. Mutta entä jos hän saa päähänsä söhliä tulitikuilla ja sytyttää koko talon? Ehkei. Kaikki muut maailman hajut hänessä oli, mutta tupakkaa ei... Olisiko pitänyt tivata kuka se kaveri on, joka hänet oli tänne päästänyt. Joku talon asukas?

En jää pistävään hajuun vilvoittelemaan vaan poistun lyhyen kuivaamisen jälkeen. Eteisessä on pimeää. Hissin valossa näen miehen makaavan hiljaa kyljellään. En häiritse. Ajan omaan kerrokseeni ja asetan saunatarpeeni paikoilleen.

Käyn uudelleen suihkussa. Huomisen työhaastattelun takia yritän saada hajun lähtemään itsestäni.

Maahanmuutto ja työmarkkinat

Viime laman aattona pääkaupunkiseutulainen siivousfirma meinasi ostaa laivan. Visiona oli torjua työvoimapulaa ja polkea hintoja majoittamalla hytteihin vähään tyytyvää virolaista ja venäläistä väkeä. Lama torpedoi laivan ennen sen rantautumista, kun 25 markan tuntipalkan ottajia löytyi omastakin takaa.

Suomessa maahanmuutto ei tuolloin ollut eikä vieläkään ole merkittävää kuin paikallisesti. Täysin merkityksetöntä se ei silti ole. Olen kierrellyt aihetta tarkoituksellisesti, kun olen pelännyt päätyväni vänkäämään siitä, vievätkö ulkomaalaiset työpaikkamme vai loisivatko he ruhtinaallisella sosiaaliturvallamme. Usein nämä väitteet kuulee samalta ihmiseltä.

Perussuomalaista olutsieppoa kohtaan tunnen kyllä sympatiaa. Pudokkikavereidensa seurassa hän jurnuttaa vääränväristen invaasiota kapakassa, jonka ainoat veronmaksajat puhuvat suomea kovin murtaen. Hän sentään kokee arjessaan monikulttuurisuuden ongelmat. Kuulunee systeemin surulliseen luonteeseen, että köyhät käyvät toistensa kimppuun, vahtivat roskamedian viitoittamina sääntöjen noudattamista, sen sijaan, että kyselisivät krakamiesten junailemien oikeiden rahavirtojen perään. Voimme siis heidän ajatustensa kuulemisen sijasta siirtyä suoraan pitämään heitä kädestä.

Onnekkailta odottaisin enemmän. Jo lukioaikojeni viisas äidinkielenopettaja epäsi porvarispojilta oikeuden rasistiseen mölinään. Hänestä heillä oli jo kuusitoistavuotiaana liian korkea yhteiskunnan maksama koulutus populistisiin selityksiin. Arjessaan korkeintaan diplomaatteja kohtaava "uppoavasta Lännestä" kirjoitteleva superkoulutettu eiralainen onkin arkijärjelleni jo täysin käsittämätön olento. Käsittämätöntä ei ole maahanmuuton ongelmiin puuttuminen. Niitähän riittää, kuten ongelmia elämässä muuallakin. Yhteisresurssit, kuten laidunmaat, kalavedet, tieverkko tai vaikkapa sosiaaliturva, voidaan todella ryövätä käyttökelvottomaksi, ellei kukaan valvo yhteisön kannalta tuhoisaa itsekkyyttämme (ks. Rheingold, 38 - 41). Eiralaisenkaan ei tarvitse siis olla naiivi. Minäkin tarjoaisin yhtä yhteisresurssia, perustuloa, uusille tulijoille, eli nuorille ja maahanmuuttajille, vasta työn kautta tapahtuvan initiaatioriitin jälkeen. Käsittämätöntä on kuitenkin se, että nämä maahanmuuton ongelmat näyttäytyvät koulutetulle mielelle ja kylläiselle vatsalle niin keskeisenä, että ne läpäisevät kaiken ajattelun.

Työvoimapula. Hui kauhistus!

Jo kirjoituksessani perustulosta epäilin koko yleistä työvoimapulaa. Kyse on valinnoistamme. Mitä oikeasti haluamme saada tehdyksi ja mitä olemme valmiit maksamaan? Jos tekijöitä puuttuu, voimme jättää vähemmän tärkeän tekemättä. Edes Osmo Soininvaaran peräänkuuluttamaan veronmaksajapulaan en huoltosuhteen heikkenemisestä huolimatta oikein usko. Ymmärtääkseni tuotannon automatisoiminen johtaa kannattavuuden paranemiseen, eli kasvaneista voitoista (kuten myös kulutusveroista jne.) yhteiskunta voi kerätä saman rahan kuin on tähän asti kerännyt työntekijöiden palkoista.

Mielikuvitusongelmaan on kuitenkin ainakin neljänlaisia reaalisia ratkaisuja.

Nuoret ja työ

Pähkäilin iän merkitystä työelämässä kirjoituksessa "Onko suomalainen työnantaja ikärasisti?". Sivuan aihetta vielä ainakin työvoimapulaa ja maahanmuuttoa käsittelevässä kirjoituksessani. Ennen sitä kuitenkin muutama lisähuomio lähinnä tuohon aiempaan kirjoitukseeni.

Kirjassaan Yksinäisyyden äärellä Paul Auster liittää mielestäni osuvasti tilalliseen havaitsemisemme näköaistiin ja ajallisen havaitsemisemme muistiin (ks. Auster, 245). Tuon ajallisen havaitsemisen tuotokset, muistot, ovat historiattomana internet-aikamme ongelma. Ne kun antavat meille perspektiiviä arvioida uusimpien muutosten järkevyyttä. Iän myötä osasta meistä tulee siis viisaampia. Kun osaamme erottaa tärkeän turhasta, emme enää hötkyile kaiken uuden perään.

Työnantajalle olemme kuitenkin ylhäältä osoitettujen tavoitteiden ja menetelmien kannalta vaarallisia. Onko nimittäin mitään hankalammin hallittavaa, kuin elämäänsä tyytyväinen, velaton, perheellinen keski-ikäinen, joka osaa hommansa, ja jolle riittää se, että tekee sen hyvin? Meidän onkin väsymättä todisteltava "vaarattomuuttamme". Meidän on Lenitan, Speden tai Arja Samulinin tavoin osoitettava olevamme hetkessä kiinni olevia ikuisia lapsia. Ollaksemme uskottavia, meidän on hamuttava muiden hyväksyntää ja velkarahalla uusimpia kulutusmahdollisuuksia. Ne saavuttaaksemme haluamme pärjätä työssämme sen tavoitteita millään tavoin kyseenalaistamatta. Tämä on työnantajalle tärkeää. Meidän on vaikka hampaat irvessä otettava muutos tosissaan.

Varminta työantajalle on kuitenkin palkata nuori, jolla muistoja ei vielä ole ollenkaan.

Sosialistisen ja kapitalistisen työn sankarit

Poikkesin työnhaun lomassa Helsingin DocPoint-festivaaleilla katsomassa puolalaisen veteraaniohjaajan Marcel Łozińskin (s.1940) dokumentin How To Live (Jak żyć).

Elokuva kertoi kommunistisen puolueen järjestämästä kesäleiristä nuorille perheille. Mukaan oli valittu perheitä, jotka puolue koki tavalla tai toisella kadottaneensa. Virkistäytymisen lomassa opastettiin takaisin oikeanlaiseen elämään. Leiriajan kestävässä "leikkimielisessä" kilpailussa valittiin sosialistinen malliperhe. Luvassa oli mahtava palkinto, täysautomaattinen jääkaappi.

Kilpailun julistamisen jälkeen seurasi näennäisrentoa meininkiä auktoriteetin valvonnan alla. Tanssiaiset, tietokilpailu, pulikointia uimarannalla, tapakoulutusta, lasten runonlausuntaa. Arvioitsijoiden keskustelua lasten kanssa. Kulissien takaista peliä. Kukin perhe pisteytettiin päivittäin, ja perheet seurasivat edistymistään tulostaululta. Ja kuten ohjaaja Łoziński tilaisuuden jälkeen totesi, ihmiset eivät nousseet vastustamaan sortajaa vaan sitä, joka rikkoi sääntöjä.

Vuosi oli 1976. Łozińskin mukaan jo seuraavana vuonna osa osallistujista kieltäytyi valmiista käsikirjoituksesta. Reaalisosialismi alkoi vähittäinen murentua.

Łoziński onnitteli vuolaasti meitä suomalaisia päätymisestämme rautaesiripun vapaammalle puolelle. Vaikka niin oli epäilemättä parempi, poimin elokuvasta silti pelottavan tuttuja piirteitä.

Leikkauksia 7!

Talvisodan henki 2010? Ketään ei nytkään jätetä.

Miten perustulo muuttaisi oman elämäni?

Etsittyäni töitä turhaan puolisen vuotta päivittäiset rutiinini ovat vakiintuneet.

Arkiaamuisin tutustun Jobsafari.fi -palvelun sähköpostiini lähettämiin avoimiin työpaikkoihin. Enemmistön sivuutan yleensä suosiolla, sillä esimerkiksi suunnittelija-hakusanani tuottaa paljon epärelevanttejakin osumia. Jos olen onnekas, joukkoon osuu alanikin töitä tai sitten muuten vain kiinnostavia mahdollisuuksia.

Kunnollisen hakemuksen tekemiseen kuluu helposti koko päivä. Pelkkä osaamisen luettelointi ei riitä, vaan hakemuksen pitäisi visioida uniikki, harha-askeleeton tarina kehdosta nimenomaan vain ja ainoastaan avoimena olevaan tehtävään. Työnhaun "veteraanina" voin hyödyntää hakemuspohjia ja ajantasaista ansioluetteloa, mutta kussakin hakemuksessa nostan ja sivuutan asioita tilanteen mukaan. Tyyliä vaihtelen tapauskohtaisesti toteavasta asiallisuudesta räväkkään myyntihenkisyyteen.

Liekö syy iässä vai osaamisessa, mutta olen aniharvoin edennyt edes haastatteluun. Monesti rekrytointi on tyssännyt näytetöihin. Vaikka olen ollut alalla pitkään, voin harvoista yhteistyöprojekteista signeerata mitään selkeästi omaa. Monista en voisikaan, sillä ne sijaitsevat suljetuissa verkoissa. Välillä en saisikaan, sillä vaitiolovelvollisuus kieltää. Toisinaan en halua, sillä ennalleen jääneet kokonaisuudet ovat niitä, joita ei vuosikausiin ole kehitetty. Ylpeyden aiheet on puolestaan moneen kertaan jo päivitetty uudelleen. "Leikkinäytteiden" laadintaan en ainakaan vielä ole intoutunut. Osaksi työsaran loputtomuuden vuoksi; näytteetkin kun pitäisi osata ennalta räätälöidä nimenomaan tietylle työnantajalle. Pitkäaikaistyöttömyyden houkutellessa tämäkin vaihtoehto alkaa kuitenkin houkutella enemmän ja enemmän.

Nyt kun olen ennättänyt haastatella entiset työantajat ja useimmat tututkin jo ainakin kertaalleen, ovat päiväni usein työnhaullisesti varsin toimettomia. Sisältöä elämään antaa perhe, ainakin vielä, vaikka nuukailla täytyy. Jonkin verran seuraan myös alani kehitystä, ennen kaikkea netin välityksellä. Blogikirjoittelu, juoksu, lueskelu ja kaikenlainen arjen pikkupuuhastelu täyttävät muita vapaita hetkiä. Isoja omia projekteja en ole aloittanut, koska en voi suunnitella ajankäyttöäni muutamaa päivää pidemmälle.

Miten edellisessä kirjoituksessani luonnostelemani perustulo muuttaisi elämääni?

Perustuloni - ja sen seuraukset

Alustava idealistinen luonnokseni perustuloksi olisi kuukausittainen veroton rahasuoritus, joka maksettaisiin kaikille Suomessa kaksi vuotta työskennelleille ja tänne veronsa maksaneille työikäisille. Sen käyttöä ei valvottaisi mitenkään. Eläkeläisten talouden varmistaisin takuueläkkeellä, kuten SATA-komitea jo tekikin. Vastaavasti lapsilisät ulottaisin vähintään täysi-ikäisyyteen asti, tai alenevana  kunnes perustulon saamisen ehdot täyttyvät. Näistä ehdoista lisää vähän myöhemmin.

Perustulo olisi osittainen eli se korvaisi vain nykyisen sosiaaliturvan vähimmäisetuudet (esim. työmarkkinatuki, työttömän peruspäiväraha, opintotuki ja hoitotuki) kansaneläkettä lukuun ottamatta. Harkinnanvarainen toimeentulotuki ja asumistuki säilyisivät "hätävarana", vaikka niiden tarve esimerkiksi opiskelijoilla vähenisikin. Vasemmistolle rakas ansiosidonnainen työttömyysturva jäisi sekin, sillä kuten Ville Kopra toteaa, sillä on itsessään merkittävä työntekoa kannustava ja työntekijän taloutta vakauttava merkitys (ks. Kopra, 43). Heikoimmista kannettaisiin edelleen huolta, mutta ketään ei ohjattaisi pakkotyöhön tai turhaan koulutukseen.

Perustulon suuruus on mutkikas juttu. Vastikkeeton raha ei saisi houkutella liian monia kokonaan runoilemaan tai perhokalastamaan. Päinvastoin, sen tulisi innostaa työntekoon, kokeiluihin ja riskinottoonkin. Onneksi suuruutta ei tarvitse hakata kiveen, vaan se voi hiukan elää yhteiskunnan tarpeiden mukaan. Liikaa se ei kuitenkaan saa vaihdella, sillä kansalaisten pitää voida luottaa siihen, että perustulo turvaa heidän perustoimeentulonsa kaikissa tilanteissa.