keskiviikko 1. kesäkuuta 2011

Onko koolla väliä? - ja sananen salaisesta puutarhastamme

Kyselin aikanaan digitalisoituvan työn tekijöiltä, arvelivatko he ryhmätyön lisääntyvän tulevaisuudessa. Puolet uskoi, toinen puoli epäili. Uskovaiset perustelivat näkemystään pääasiassa työelämän muuttuneilla realiteeteilla. Epäilijöistä ryhmätyötä on jo liikaakin. Eräs vastaaja evästi uskoaan sen lisääntymiseen kommentoimalla: "valitettavasti". Myös toisen vastaajan mielestä "sitä on nyt jo niin paljon, että välillä ahdistaa."

Oma kantani häilyy. Molemmissa on puolensa. Yksin olemme vapaita. Vapaus on kivaa. Kun juoksen metsään, valitsen itse vauhtini ja reittini. Kun rustaan omakustanteitani, luon ja tapan henkilöitä mieleni mukaan. Mutta on touhu aika yksinäistäkin.

Työssä ryhmän hyödyt on helppo havaita. Nopeasti muuttuva työ vaatii yhtaikaa erittäin laajaa ja hyvin spesifistä reaaliaikaista osaamista. Kukaan ei voi tietää kaikkea, joten meidän on opittava jakamaan niin yhteisöissä kuin niiden välilläkin. Olemme digitalisoituessamme tavallaan palanneet keräilykulttuuriin, jossa yhden ryhmäläisen löydöt hyödyttävät muitakin. Ajoittainen byrokraattisuus ja pompottavat pomot kannattaa sietää, koska työkavereilta saamme joka tapauksessa enemmän tietoja ja taitoja kuin yksin pystyisimme hankkimaan.

Ei yhteistyö silti totisesti ole ongelmatonta.

Useimmat osaamme kertoa toisiaan absurdimpia esimerkkejä. Avokonttoreiden puliseva pakkososiaalisuus saattaa pakottaa meidät viemään keskittymistä vaativat työt kotiin. Mutkikas matkalaskujärjestelmä saa välttelemään liikkumista työajalla. Sisäisen laskutus on tehostavinaan työtä, mutta lamauttaa oikeasti koko organisaation. Välttämätöntäkin jää tekemättä, kun emme löydä momenttia, jolle tehdyt tunnit voisi kirjata. Tarkkojen työmääräarvioiden edellyttäminen suuntaa puolestaan mitattaviin rutiini- tai jopa näennäistöihin haastavamman, mutta ennakoimattoman, tekemisten sijaan.

Ja niin edelleen.

Huonot esimiehet lienevät yleisin ongelmien alkusyy. Pomoksi valitaan vastahakoinen huippuasiantuntija, jota eivät ollenkaan kiinnosta taitamattomampien alaisten tekemiset tai kokouksissa istuminen. Päsmäämisen oletetaan silti hoituvan ilman sen kummempaa koulutusta.

Vallan voi anastaa myös äänensä rakastunut karismaattinen narsisti. Typeryyden ryydittämällä itsevarmuudella hän puuttuu pienimpiinkin yksityiskohtiin, toki hämärän yleisesti. Konkretiaa kärttäville alaisille hän vastaa ympäripyöreyksin, ja jolleivat ne tyydytä, sitkeimmät hän nolaa julkisesti. Myyräntyönsä powerpoint-psykopaatti viimeistelee loputtomissa kalvosulkeisissa, joihin asiantuntijat raahataan työnsä äärestä tuijottamaan MBA-kirjekurssilta opittuja latteuksia.

Pahimmillaan työtä ei johda kukaan. Sekalainen seurakunta keskustelee keskustelemasta päästyään saavuttamatta edes huonoja päätöksiä. Omat karmeimmat kokemukseni ovat järjestötoiminnasta. Taloudellisen voitontavoittelun ja muunkin pakon puuttuessa vapaus ja vapaaehtoisuus lamaannutti koko yhteisön. Ihan mikä tahansa asia, vaikka lemmikkimarsun yllätysripuli, kelpasi luottamushenkilöille syyksi lipsua sitoumuksistaan.

Ryhmän arvon huomaa meitä rutisijoita paremmin ryhmänsä menettänyt.

Kaikkein huonoiten on työtä vailla olevalla. Vuorovaikutus verkostoissa edellyttää kykyä vastalahjaan, joka tavallisimmin edellyttää edes löyhää jäsenyyttä jossain yhteisössä. Vaikka teknologia tarjoaakin periaatteessa keinoja maantieteellisiä ja työpaikkojen rajoja pilkkaaville yhteisöille, kiinteimmät yhteenliittymät perustuvat silti edelleen fyysiseen tuntemiseen.

Myös moni freelancer, pätkätyöläinen tai yrittäjä uupuu työn paljouteen, ellei osaa verkostoitua ja keskittyä olennaiseen.

Itse iloitsin aikanaan, kun pääsin pieneen, epämuodolliseen työyhteisöön. Ensimmäisenä työpäivänä kannoimme huonekaluja tyhjään toimistotilaan. Vasta illalla saimme sähköt ja paria viikkoa myöhemmin nettiyhteyden. Olin alani ainoa osaaja, joten sain rutkasti vapautta.

Vapaus vaihtui kuitenkin vastuun taakkaan, kun jouduin ratkomaan alani erityisongelmia yksin. Porukastamme en mentoria löytänyt ja liikesalaisuudet estivät pyytämästä apua muualtakaan. Uuvuttavan usein tutkin manuaaleja ilta-aikaan muiden poistuttua. Vastuullisempi kaveri viereltä kellahti hermolomalle.

Yksin tai pienessä porukassa toimivalla onkin vapautta, mutta häneltä puuttuu turva. Sosiaalisen median edelläkävijän Jyri Engeströmin mielestä nimenomaan idealistien kannattaa silti ryhtyä yrittäjäksi. Yrittäjyys on hänestä paras tapa tehdä jotain merkityksellistä: siinä on vapautta, oma päätäntävalta ja mahdollisuus luoda toiminnalle taloudellisesti kestävä pohja. Heti perään hän kuitenkin toteaa yrittämisestä alallaan:

Vaikka olisit harjoitellut 10 000 tuntia, hankkinut ajatusjohtajan aseman, innovoinut rennosti pilke silmäkulmassa ja asennoitunut idealistisesti, todennäköistä on, ettei homma onnistu. Läpimurtoon tarvitaan nimittäin myös paljon onnea. (ks. Aitamurto, 80)

Vain Engeströmin itsensä kaltaisilla ihan huipuimmilla tyypeillä, joilla on erityistä tarjottavaa muille, on uudessa työssä aina kivaa. Heidän ei tarvitse kärsiä sen paremmin byrokratiasta kuin pomoistakaan. He voivat sanella työehtonsa ja valita laumansa. Mutta vain he.

Meille muille isot organisaatiot tarjoavat edes jonkinmoista turvallisuutta. Engeströmin mukaan ne eivät kuitenkaan pysty kuin vahingossa luomaan jotakin todella uutta. Sen sijaan ne ovat kyllä hyviä asettamaan haastavia tavoitteita, joiden toteutumista on mahdollista seurata. Ne pyrkivät maksimoimaan voiton ja minimoimaan riskin. Isolla joukolla tavoitteet pannaan hallitusti toimeen. (Ks. Aitamurto, 80)

Koon kasvu tuo kuitenkin väistämättä mukanaan byrokratiaa, jota ilman kokonaisuus ei kerta kaikkiaan pysyisi kasassa. Tämän vuoksi isojen organisaatioiden on käytännössä mahdotonta saavuttaa parhaiden pienten organisaatioiden luovuutta. Kokouksia voidaan napakoittaa ja jonkin verran varmaan vähentääkin kehittyvän teknologian ansiosta. Silti vain populisti lupaa ratkaisevaa virallisista muodoista luopumista.

Dosentti Jouni K. Niemisen mielestä jo silkka seurustelu vie ryhmäkoon kasvaessa niin paljon työntekijöiden aikaa, ettei ideoiden havaitsemiseen jää edes mahdollisuutta. Myös ryhmän sosiaalinen paine saattaa nostaa kynnystä todella luovien ideoiden esittämiseen. "Laumaeläin on laumaeläin, vaikka sillä olisi dosentin arvokin", itseironisoi Nieminen. (ks. Nieminen)

Kaltaisestani rivimaisterista nyt puhumattakaan. Huomaan usein syyllistyväni työssä sovinnaiseen, sisäsistiin luovuuteen. Ajatukset, joiden pelkään hankaloittavan työn arkea, esitän mieluummin blogissani. Otan myös kernaammin selkeästi aikataulutettavia ja budjetoitavia tehtäviä kuin luovaa epävarmuutta, joka saattaisi uhata laskutustavoitettani ja tulospalkkani. Tieteessä tällainen miellyttämisen asenne olisi suorastaan kohtalokas: se suistaisi nollatutkimukseen, jonka lopputulos olisi ennakoitavissa tai jopa rahoittajan ennalta määräämä.

Välillä kankeat isot yritykset ostavat pieniä elinvoiman toivossa kuten vanhat miehet nuoria naisia. Paperilla ostos näyttää aluksi kannattavalta. Iso yritys luottaa ostonerojensa jatkavan innovointia vanhaan tapaan. Nerot uskovat tähän itsekin, vaikka alistuvatkin rengastetuiksi lapsivaimon logiikalla, eli rajattomien shoppailumahdollisuuksien toivossa. Vähitellen innokkaat tekijät kuitenkin oppivat, tai heidät opetetaan, talon tavoille. Luovuus voi lakata kokonaan mustasukkaisen sugar daddyn ympärivuorokautisessa kontrollissa. Ison yrityksen kirouksen sai tuta myös Engeström, joka työskenteli hetken Googlella myytyään sille kehittämänsä Jaiku-mikroblogipalvelun. Hän koki etääntyvänsä liikaa asiakkaista ja koodaamisesta neuvotellessaan kaiket päivät Googlen johtajien kanssa. Lopulta hän jatkoikin uusiin seikkailuihin. Turvallisuushakuiset, vähemmän lahjakkaat, epäilemättä jäivät. (ks. Aitamurto, 80)

Eivät kaikki pienetkään työyhteisöt luonnollisesti pulppua ideoita vaan voivat olla jopa kankeampia ja huonommin johdettuja kuin isot. Eivät myöskäään kaikki isot työyhteisöt ole yhtä latistavia.

Itseohjautuvat tiimit, joille johto esimäärittelee tavoitteet mutta joiden se antaa suhteellisen vapaasti valita keinot, lienevät isojen yhteisöjen tärkein keino tavoitella ketteryyttä.

Paljon merkitsee myös yleinen työkulttuuri. Häilyvään käsitteeseen sisällytän ainakin sen, kykenevätkö johtajat luomaan aitoja yhteisiä tavoitteita, joihin työntekijät sitoutuvat muutenkin kuin teeskentelemällä.

En yllättyi ollenkaan, jos tyytyväisimmät työntekijät löytyisivät sieltä, missä puhutaan avoimesti rahasta. Raha lienee paras mahdollinen yhteistyöhön sitouttaja, kunhan muistamme kohtuuden. Abstraktina, mutta eksaktisti laskettavana se antaa suurimman tilan erilaisuudellemme. Rodun, ulkonäön, uskonnon, poliittisen vakaumuksen, seksuaalisen suuntaumisen tai muiden ominaisuuksien sijaan rahaa kiinnostaa vain tehokkuutemme. Yhteinen hyödyn tavoittelu estää meitä käymästä toistemme kimppuun. Kyräilylle ei tehokkaassa tahkoamisessa jää edes aikaa. Iloitsin kovasti, kun leijonakapteeni Mikko Koivu yhdenmukaistavan kansallisen uhon sijaan korosti Curt Lindströmin perintöä kunnioittaen nimenomaan erilaisten yksilöiden omana itsenään saavuttaneen parhaan mahdollisen tuloksen.

Työkulttuuria on myös se, ryhtyykö yhteisö epäonnistumistuessaan etsimään syyllisiä vai keinoja suoritua jatkossa paremmin.

Oivalsin sen, miten paljon saamamme palaute meitä kantaa tai painaa, erään kouluun sijoittuvan dokumenttielokuvan myötä. En valitettavasti pysty palauttamaan mieleen elokuvan nimeä tai tekijää. Muistaakseni se oli ranskankielinen. Jos tunnistat dokumentin seuraavasta kuvauksesta, kerro minulle!

Dokumentissa alakoulun opettaja antoi sattumanvaraisesti puolelle luokasta myönteistä palautetta heidän olemuksestaan ja kyvyistään. Toinen puoli tuomittiin yhtä sattumanvaraisesti synnynnäiseksi häviäjäksi. Oppilaat omaksuivat uudet roolinsa yhdessä päivässä ja alkoivat suhtautua toisiinsa sen mukaisesti. Alistetut lannistuivat ja ansiotta nostetut säntäsivät suoranaiseen sadismiin. Kun rooleja seuraavana päivänä vaihdettiin, vei jälleen vain yhden päivän kääntää asetelma ylösalaisin. Koetta seuraavien vanhempien kauhuksi lapset eivät olleet oppineet juuri mitään aiemmasta kokemuksestaan.

Onkin pelottavan helppoa ennustaa miten vuosikausien kannustaminen tai alistaminen vaikuttaa itsetuntoon, käyttäytymiseen ja jaksamiseen työssä.

Uskon, että yksin metsässä juoksentelemista lopulta aliarvostetaan.

Päinvastoin tosin uskoi viitisen vuotta sitten kuulemani konsultti, jonka mielestä merkittävin taidekin syntyy nykyään ryhmätyönä. On kuulemma aina syntynyt. Häkellyin niin, että aloin vasta kotona pohtia, mistä kumman teoksista hän mahtoi puhua. Itse en keksinyt ainuttakaan kunnollista komiteatyönä tuotettua maalausta tai romaania. Elokuvaa tehdään porukalla, mutta luova vastuu on yleensä ohjaajalla, yhdellä ihmisellä.

Jos konsultti halusi vain provosoivasti korostaa vuorovaikutuksen merkitystä noin yleensä, ymmärrän häntä jo paremmin. Kirjailija voi kirjoittaa kammiossa, mutta kiinnostaakseen hänen on Erno Paasilinnan sanoin elettävä kirjailijan arvoinen elämä (yhdessä muiden ihmisten kanssa). Erakoksi brändäytynytkin saa apua kustannustoimittajilta, graafikoilta, painajilta, kauppiailta ja markkinoijilta ennen kuin voi elää toteuttamalla itseään. Myös kiekossa ja futiksessa tarvitaan joukkueellinen näkymättömiä työmyyriä nostamaan maalintekijä otsikoihin.

En siitä huolimatta osaa pelätä ajoittaista yksin tekemistäkään. Ainakin omat pudottautumiseni ovat päättyneet onnekkaasti. Kahdeksan kuukauden tuore työttömyys, jonka epätoivoisiakin vaiheita blogissani kuvasin, ei suistanut parisuhteen rikkumiseen tai alkoholismiin. Nykyisessä onnellisemmassa vaiheessani jopa jo nostalgisoin tuota vaihetta jonkinlaisena uudistumisen aikana. Työura ei tärväytynyt edes "hukattuun" 1990-lukuun, jonka jongleerasin unelman toteuttamisen ja hanttihommien välillä. 1980-luku sen sijaan alkoi pelolla ja vavistuksella. Ilmoittautuessani yhdelle varhaisimmista tietokonekursseista pelkäsin näet jo olevan iässäni myöhäistä ymmärtää syntyvää uutta alaa.

Jouni K. Nieminen yltyy esittämään, että kaikkein käänteentekevimmät ideat tulevat ainakin tieteessä yleensä outsidereilta. Nieminen esittää, että erakot ovat sisäisissä maailmoissaan suureksi osaksi luoneet sen perustan, jonka varassa ulospäin suuntautuvat ja verkostoituvat nykytutkijat, suuri "normitieteilijöiden" enemmistö, pelaavat rahoituspeliään. Albert Einstein pätevöityi patenttivirastossa, erillään tiedeyhteisöstä. Yhteisjulkaisuja hänellä ei juuri ollut. Taloustieteen nobelisti John Forbes Nash (tuttu elokuvasta Kaunis mieli) oli vainoharhoista kärsivä skitsofreenikko. Alan Turing tuli sota-ajan koodinpurkutehtäviensä sivutuotteena polkaisseeksi käyntiin tietokoneisiin johtaneen kehityksen.

Minun kaikki kiemurtelevat polkuni vievät, kuten tunnettua, perustuloon. Perustulo pelastaisi niin pienet kuin suuretkin, yksin jääneistä puhumattakaan.

Pienet se pelastaisi tarjoamalla turvaverkon, joka luovilta riskinottajilta nyt puuttuu. Useammat uskaltaisivat toteuttaa hullujakin ideoitaan, kun heidän ei missään tilanteessa tarvitsisi pelätä jäävänsä täysin toisten autettavaksi ja nöyryytettäväksi.

Suuret perustulo pelastaisi rohkaisemalla turvallisuushakuisia, usein perheellisiä, työntekijöitäkin esittämään epäortodoksisia ajatuksiaankin.

Se, että perustulo rohkaisisi vapaamatkustamiseenkin, on lopulta kokonaisuuden kannalta yhdentekevää. Perustulo noudattaa samaa päättelyä kuin rikkaiden verojen alentaminenkin. Saadessaan tienatusta eurosta itselleen useamman sentin rikas työskentelee vimmaisemmin, mikä lisää verotulojen kokonaismäärää, mikä taas mahdollistaa useampien hyvien asioiden tekemisen veroveroilla. Se noudattaa samaa päättelyä kuin salliva maahanmuuttokin. Yhtä sosiaaliturvallamme keinottelevaa "neekeriukkoa" kohden tulee kymmenen koulutettua ja työhaluista kasvattamaan bruttokansantuotettamme. Se noudattaa samaa päättelyä kuin uuteen ja tuntemattomaan suuntaava kulttuuripolitiikkakin. Tekotaiteellisten postmodernien kokeilujen sivutuotteena syntyy sitä kuuminta hottia, jolla vain on merkitystä globaalissa voittaja vie kaiken -maailmassa.

Perustulo on tärkein osa sitä uutta innostusta, jota ilman olemme vaarassa taantua Pohjolan Pohjois-Koreaksi, jossa (virallisia) tuloeroja ei ole, rajojen ja pummien kyttäys pelittää ja kulttuurielämäkin suuntautuu kansallisesti yleviin aiheisiin. Eikä mikään muu sitten toimikaan.

Perustulon sijaan etsimme kuitenkin ratkaisua väitettyyn kestävyysvajeeseen pidemmistä työpäivistä ja -urista, eli siis loputtomasta ilottomasta raadannasta. Masokistien mielestä koulu pitäisi sekä aloittaa että lopettaa aikaisemmin ja suorittaa putkimaisesti ennalta laadittujen opetusohjelmien mukaisesti. Välivuodet, eli itsenäinen ajattelu instituutioiden tavoittamattomissa, aiheuttavat masokisteissa suoranaista pakokauhua. Myös eläkkeelle pitäisi heistä jäädä paljon nykyistä myöhemmin, jotteivat mummot ja papat kehittelisi kiikkustuolissakaan vaarallisia ajatuksia muiden elättinä.

Minusta erityisesti lahjakkuuksien työvelvoitetta pitäisi päinvastoin vähentää. Nykyisin heidät lannistetaan pätkätöillä, kokouksilla, raportoinnilla ja muulla hallinnollisella puuhastelulla. Ihan luvallinen, turvallinen joutilaisuus ja unikin olisi tärkeää, jotta he voisivat saavuttaa jotain aidosti merkityksellistä. Eläkkeelle pitäisi päästä ajoissa ja terveenä. Luovat, kokeneet, omapäisesti omaan tahtiinsa ajattelevat eläkeläiset ovat osa ratkaisua eivätkä ongelmaa. Ihan väärät aivot ovat nyt jouten.

Uskon, kuten opettaja ja tietokirjailija Timo Jantunen, että nimenomaan myöhäinen koulun aloitusikä avittaa oppimista. Uskon, kokemuksestakin, että luovasti joutilaat, omista tavoitteistaan ohjautuvat välivuodet tuottavat parempia duunareita kuin putkitutkinnot. Uskon myös, että lyhyttä päivää ja pitkiä lomia viettävät, aikaisin eläköityvät suomalaiset saavat enemmän aikaan kuin työpaikoillaan näennäissosiaalisesti myöhään yöhön pomoaan pokkuroivat auktoriteettikulttuurien työmuurahaiset. Mielelläni kuulisin lisää siitä toimitusjohtajasta, joka vei muassaan Japaniin uuden innovaation, oman työhuoneen, jossa ajatella ja saada aikaan.

Onneksi nyt kesän tullen lähestymme omaa salaisinta paikkaamme, jossa aivomme viimeistään heräävät talviunestaan. Mökillä alkavat nekin miestä, jotka tyytyvät töissä Pekka Himasen termein moitteettomasti oleskellemaan, pidäkkeettömästi viljellä hyötypuutarhaa, nikkaroida laituria, viritellä aurinkopaneeleja, ajatella ajatuksiaan loppuun, kuunnella kaveriakin.

Norjalainen kulttuuriantropologi Thomas Hylland Eriksen haluaisi tehdä pohjoismaisen mökkielämän tunnetuksi muuallakin maailmassa. Toivon ettei tee. Toivottavasti saamme vastakin pitää kirkkaimman luovuutemme lähteen salaisuutenamme.

Kyllähän me mökiltä sitten taas työhön palaamme, koska vain porukassa olemme oikeasti olemassa.

Lähteet:
Aitamurto, T. (2011). Dittolainen. Helsingin Sanomien kuukausiliite, huhtikuu 2011.
Eriksen, T H (2003) Hetken tyrannia. Helsinki. Johnny Kniga.
Jantunen, T. (23.4.2009). Myöhäinen koulunaloitusikä selittää hyviä oppimistuloksia. Helsingin Sanomat.
Nieminen, J. (31.1.2011). Luovuus kukkii yksinäisyydessä. Helsingin Sanomat.

4 kommenttia:

  1. Seuraan blogiasi mielenkiinnolla. Etenkin ajatukset perustulosta kiinnostaa.
    Perustulon pitäisi olla sillä tasolla että sillä juuri ja juuri tulee toimeen. Eli asunto, ruuat, vaatteet. Ei muuta.
    Jos jotain haluaa enemmän on tehtävä töitä. Itseäni ainakin kiinnostaisi vähentää työn tekoa ja saada aikaa harrastuksille ja "oikealle elämälle"

    Muutamia ongelmakohtia on tullut mieleen perustulomallista. Loppuun asti en ajattelua näistä ole käynyt .
    Mitä mieltä sinä olet:

    - Miten perustulomalli vaikuttaa asuntojen, ruuan ja vaatteiden hintaan? Miten varmistutaan että perustulo
    pysyy hinnan muutosten perässä?

    - Miten käy palkkojen. Yrityksillä on varmasti into pienentää palkkoja jollain verukkeella tyyliin; "ethän sä tartte kun tän verran palkkaa kun on toi perustulo"

    Jos näin tapahtuu joudutaan jonkin ajan päästä edelleen tekemään normaalisti töitä että tullaan edes jotenkin toimeen.

    VastaaPoista
  2. Olen kanssasi samaa mieltä siitä, että perustulon pitää kattaa vain välttämätön.

    Sen suuruus pitäisi kuitenkin sitoa esimerkiksi elinkustannusindeksiin, jottei kaikkein köyhimpien turva riippuisi kulloisistakin poliittisista ja taloudellisista suhdanteista.

    Perustulolla eri ihmiset tarkoittavat eri asioita.

    Vasemmiston tulojen mukaan määräytyvää perustuloa en pidä oikeastaan perustulona ollenkaan. En myöskään usko oikeistoon, joka korvaisi perustulolla kaikki muut tuet. Vaikka tukiviidakko nykyisestä dramaattisesti yksinkertaistuisikin, esimerkiksi asumista jouduttaisiin varmasti jatkossakin tukemaan erikseen. Myös kaikkein onnettomimmat reppanat tarvitsisivat edelleen viranomaisia elämänhallinnassaan.

    Minun perustuloani olisi samansuuruinen kaikille Reiska Ryystörannasta Nalle Wahlroosiin. Se ei olisi syyperustainen, sitä ei tarvitsisi erikseen miltään luukulta anoa, eikä sen käyttöä valvottaisi.

    Rajoituksiakin asettaisin. Saajan pitäisi asua Suomessa vähintään kaksi vuotta (poislukien alle kaksivuotiaat), ja työikäisillä pitäisi olla takanaan Suomessa vähintään kahden vuoden pitkä- tai pätkätyöhistoria. Romanikerjäläisten ei siis kannattaisi tulla Suomeen elämään sosiaalietuuksilla, eivätkä nuoretkaan laiskistuisi, kun pääsisivät perustulon piiriin vasta pari vuotta aherrettuaan. Hyvin kohdeltuina he jatkavat työntekoa, kun huomaavat jokaisen tienatun euron joka tapauksessa parantavan elintasoaan.

    Ymmärtääkseni systeemi olisi yhteiskunnan kannalta kustannusneutraali. Suurin rahoitus tulisi nykyisten tukien karsimisesta. Eli sama raha jaettaisiin, mutta nöyryyttämättä ja vähemmällä byrokratialla. Rikkailta perustulo palautuisi yhteiskunnalle verotuloina. Kun "ilmaisen" rahan määrä ei varsinaisesti lisääntyisi, vaan vain jakotapa, asuntojen, ruuan ja vaatteiden hintojen pitäisi pysyä vakaana.

    Kuten epäilet, työn ostaja voisi tosiaan yrittää maksaa työstä vähemmän, kun hän voisi laskea perustulon riittävän elämiseen. Perustulon ansiosta työntekijällä olisi kuitenkin vastaavasti varaa kieltäytyä epäreiluista työehdoista. Työvoimapulassa työn ostajan kannattaa siis pikemmin maksaa duunareille kunnon paikka ja tehdä työn tekemisestä niin mukavaa, että hommia paiskotaan muutenkin kuin katuojaan joutumisen pelosta.

    Tärkein syy raivata tukiviidakko perustulon tieltä on mielestäni kuitenkin innostavuudessa. Riskejä uskallettaisiin ottaa, perheitä perustaa ja kiinnostavia pätkätöitä tehdä, ilman että kaikkein kamalin kohtalo voisi huonollakaan arpaonnella osua itseen tai huollettaviin. Monien bisnekset ja taiteilut tulisivat epäilemättä menemään pieleen, mutta harvat voittajat toisivat kansantalouteen monin verroin enemmän kuin jos kaikki keskittyisimme "varman päälle" keittämään sellua alenevin palkoin ja nopeutuvin liikkein.

    VastaaPoista
  3. Uskotko että Suomessa päästäisiin perustulomalliin? Kuten kerrot mitä tarkoitit perustulolla, niin siitähän tulisi säästöjä, ainakin Kela, työvoimahallinto, kuntien sosiaalipuoli ym. valtavat byrokraattiset laitokset. Onko jossakin päin maailmaa tämänkaltaista perustulomallia käytössä? Ja mikä on se suurin este tällaisen käyttöönottoon?

    VastaaPoista
  4. Ihan hetkeen perustuloon ei varmaan siirrytä. Suurin syy lienee elinikäisiä työsuhteita haikailevassa teollisen ajan ajattelussamme, jonka mukaan meidän on leipämme otsa hiessä ansaittava. Vastustus perustuu ainakin osin uskoon ihmisen perimmäisestä laiskuudesta. Ei omaamme mutta muiden. Tekisikö naapurimme, maahanmuuttajasta nyt puhumattakaan, enää töitä, jos hänelle annetaan vaihtoehtoja?

    Toivon silti, että ajattelumme ennen pitkää muuttuu perustulolle myönteisemmäksi globaalin ja yhä epävarmemman työn myötä. Mitä useammat keskiluokkaiset, korkeasti koulutetut ja ahkerat työntekijät saavat itse yllätyspotkuja ja joutuvat tekemisiin kalliin ja tehottoman "kyttäämisbyrokratian"
    kanssa, sitä epäuskottavammalta "kaikki on itsestä kiinni" -ajattelu alkaa tuntua.

    Mutta sittenkin pitää päästä yksimielisyyteen monista asioista. Mitä perustulolla lopulta tarkoitetaan? Kenelle se kuuluisi? Mikä olisi sopiva suuruus? Mitkä nykyiset tuet se korvaisi? Jäisivätkö syrjäytyneet kokonaan heitteille? Ja niin edelleen.

    Puolueista perutuloa ajaa näkyvimmin vihreät, joiden perustulomalliin voit tutustua osoitteessa: http://www.vihreat.fi/perustulo/malli

    Nykyistä syyperustaista sosiaaliturvaa taas puolustavat sitä vuosikymmenet rakentaneet, ja sille olemassaolonsa rakentaneet demarit. Ville Kopran pamfletinomainen raportti, "Perustulo. Kova vai pehmeä paketti?", kannattaa lukaista esityksenä perustulon epäkohdista: http://www.sorsafoundation.fi/viewLibDocument.asp?lang=1&sua=1&id=17

    Wikipedian tiiviillä artikkelilla voi aloittaa: http://fi.wikipedia.org/wiki/Perustulo

    VastaaPoista