maanantai 11. heinäkuuta 2011

Luonnostani

Vanhempani pakenivat remonttiaan ja viettivät viikon luonani. Saateltuani heidät bussiin poikkesin Taidemuseo Tennispalatsiin, jonka kaksi komeaa valokuvanäyttelyä, Hannes Heikuran Dark Zone ja Ritva Kovalaisen ja Sanni Sepon Kultainen metsä ovat avoinna 4.9. asti.

Helsingin Sanomien maailmaa kiertänyt ja palkittu uutiskuvaaja Heikura katsoo yksityisnäyttelyssään lähelle, paikkoja ja ihmisiä, joiden ohi hän on vuosikymmenet kiiruhtanut. Teemana komeissa mustavalkoisissa kuvissa on yksinäisyys, ja ymmärrän kaupungin tapahtumapaikkana toissijaiseksi. Kovalaisen ja Sepon runsautta pursuvien metsäkuvien rinnalla korostuu kuitenkin vanha ahdistavan kaupungin ja aidon luonnon vastakohta.

Kärjistykseni ei aivan tee oikeutta kummallekaan näyttelylle. Kovalainen ja Seppo ylentävät kyllä luontoa, mutteivat häiritsevän sentimentaalisella tavalla. He näyttävät "hoidon" jäljiltä raiskatut metsät, ja tehotalouden monotoniset puupellot, mutta antavat kuitenkin äänen myös meille ei-puunhalaajille. Videoteoksen ääni tivaa, pitääkö ennemmin suojella hyvinvoivien romatikkojen, ainakin osin kuviteltuja, arvoja vai vaihtaa laitosten vanhuksilta säännöllisesti vaipat. Vastakkainasettelu kärjistää, mutta yleisemmin joudumme toki tekemään vaikeita valintoja.

Minun kaupunkilaistunut luontosuhteeni ei ole erityisen sentimentaalinen. Viimeisiin satoihin vuosiin saakka luonto on ollut mahtava vastustaja, jolta olemme parhaamme mukaan suojautuneet ja jota huijaamalla olemme yrittäneet kohentaa elinolojamme. Luontoa on kunnioitettu, muttei ensi sijassa sen kauneuden tai viisauden takia, vaan vain koska sen voimaa on oikeasti pelätty. Oikeasti luonnossa elävät ihmiset eivät harrasta maisemamaalausta eivätkä ymmärrä haluamme palata luontoon. Keskuslämmitys ja K-kaupan lihatiski kelpaisivat heille oikein hyvin.

Esteettisesti alamme ihailla vasta, kun olemme alistaneet kohteen. Tämä pätee niin suhteessa luontoon kuin toisiimmekin. Vallassa olevaa, Kekkosta tai ukkosta, "rakastamme" aina pyyteettä, ja toivomme, ettei hän järjestä meille ikävyyksiä. Kauneus taas on valtaa vaille jääneen viimeinen strategia. Työelämässä monet miehet ovat jo ymmärtäneet ryhtyä kohentamaan ulkonäköään kompensoidakseen naisia alempaa koulutustaan. Vastaavasti valtaan nousseen naisen estetisoinnin viisas lopettaa alkuunsa. Kun Keskon pääjohtaja Matti Halmesmäki kutsui pääministeri Mari Kiviniemeä kokovartaloministeriksi, hänelle muistutettiin nopeasti hänen asemastaan.

Nykyisenlainen luonnon käsite syntyi vasta, kun olimme kevytversioineet oikean villin ja omatahtoisen luonnon ihmisen kautta määräytyväksi herttaiseksi ympäristöksi. Armoilla eläneen ihmisen suhde luontoon oli sama kuin hirmuhallitsijaan tai Vanhan testamentin Jumalaan: kunnioitus ja pelko. Tähän asenteeseen yllämme korkeintaan ilmaston hallitsematonta lämpenemistä ajatellessamme.

Myös ajatus luonnon keskellä harmonisesti elävästä jalosta villistä syntyi kaupunkien suojassa. Rahvas oppi, jos oppi, tuon ylevän minäkäsityksen oppikirjoista, ei tovereitaan tarkkaamalla. Edelleen maalaiset (silmiinsä uskovat) päästäisivät mieluusti päiviltä lastensa koulutiellä jolkottelevat sudet, joita cityvihreät (harmoniaan uskovat) kiihkeästi etäsuojelevat.

Saavat maalaiset vinksahtaneesta luontosuhteestamme hyötyäkin. Työ on ylin arvomme niin kaupungissa kuin maallakin, ja hupsu romantikko jos mikä työllistää hyvin. Kun maalainen on kautta planeetan omaksunut keskushallinnon ohjeistaman minäkuvan, hän alkaa kansallispukuun tai munkinkaapuun sonnustautuneina rahastaa luontoon palaajia matkamuistomyymälöissä, elämyspuistoissa ja retriiteissä. Pysyvämmin juuriaan etsivä romantikko työllistää kansanperinteen tutkijoita, entisöintirakentajia ja autokauppiaita.

Kovalaisen ja Sepon näyttely ylittää kuitenkin luonnonhenkien eteerisen ylistämisen. Se tavallaan laajentaa Jonathan Safran Foerin Eläinten syömisestä -kirjan pohdiskelua eläimistä muuhun elolliseen. Kuten lihataloudessa myös metsissä tehotuottajat yhdenmukaistavat geeniperimää tuottavuuden kasvattamisen ja rahan haalimisen nimissä.

Tätä pidän aidosti lohduttomana. Vaikken näekään edustamallani karvattomalla apinalajilla perimmäistä tarkoitusta, pidän kuitenkin ekosysteemin lajikirjon ja geeniperimän monimuotoisuuden säilyttämistä arvona yli muiden. Uhraisin silmiä räpäyttämättä eliitin palvomat luonto- ja kulttuurimaisemat, jos näin oikeasti vältymme makuuttamasta vanhuksia ulosteissaan. Sen sijaan en luopuisi edes vähemmän söpöistä eläimistä tai nykytietämyksen mukaan ihmiselle hyödyttömistä kasveistakaan edes inhimillisen kärsimyksen vähentämiseksi.

Kovalainen ja Seppo pohtivat myös sitä, mitä meille itsellemme tapahtuu, kun kaikki ympärillämme muuttuu koko ajan. Nainen videolla suree, ettei voi näyttää lapsuutensa kaunista metsää omille lapsilleen ja lastenlapsilleen. Hän jatkaa, ettei enää itsekään osaa kiintyä mihinkään kauniiseenkaan, kun tietää sen kohta kuitenkin häviävän. Tuttujen paikkojen myötä katoavat myös niihin liittämämme merkitykset. Raiskatuksi ei tule vain metsä.

Uskon naisen tavoin monen muunkin kaipaavan onnelliseen menneisyyteen, todelliseen tai kuviteltuun. Esimerkiksi perussuomalaisten kannatus selittynee ainakin osaksi tällä kaipuulla. Kaipuu ilmenee sekä kauniisti että rumasti. Kauniita ilmentymiä ovat vaikkapa Aki Kaurismäen ja Markku Pölösen elokuvat, lavatanssiperinteen elpyminen, kansanmusiikin harrastaminen, entisöintirakentaminen, käsityöperinteen ja ruokaperinteen vaaliminen. Rumempia muotoja ovat rasismi, uskonnollinen fundamentalismi ja kansallinen uho.

Minusta on tärkeää ymmärtää, että sama turvallisuuden ja yhteisöllisyyden tarve synnyttää näennäisesti toisiinsa liittymättömiä ilmiöitä. Vanhus pakenee tunnistamatonta nykyhetkeä nuoruutensa iskelmiin ja lottoon, joka on ikuinen. Keskiluokkainen keski-ikäinen kunnostaa pieteetillä sata vuotta vanhan mummonmökin, ja käyttää sitten oman ja perheensä vapaa-ajan viljelemällä hyötypuutarhaa ja pilkkomalla puita. Perusduunari ostaa ranskalaiset ja makkaraa, koppaa marketin levylaarista, kansallisen kulttuurin tosiasiallisesta kaanonista, autoradioonsa Kari Tapion tai Katri Helenan parhaat. Koulunsa keskeyttänyt työtön nuori ryhtyy kavereineen rasistiksi, kun muuta ei ole.

Minusta Timo Soini, Kaurismäki ja Pölönen ovat helppoheikkejä. Heidän idylliään ei ole ollut, eikä voi koskaan tullakaan. Ei meidän silti pidä vain sopeutua maailman muutoksiin ja juosta itseämme läkähdyksiin aina kulloisenkin trendin perässä.

Näin kesällä kannatan lämpimästi kiireetöntä mökkielämää, mutta luontosuhteen sijaan aikakäsityksen parantamiseksi. Vain omaan tahtiin tekemällä olemme oikeasti olemassa, kiirehtimällä emme ehdi koskaan mihinkään. Projekti-ihminen, joka näkee maailman vain kulloisenkin budjettinsa ja aikataulunsa lävitse, on vaarassa jättää koko elämänsä elämättä. Itsensä voi kadottaa ulkopuolisuuteen, mutta myös liialliseen sitoutumiseen, joka estää aidosti luovan ajattelun.

Suuntaan kohta itsekin maalle, mutta päätin aloittaa rauhoittumisen jo näyttelystä poistuessani. En hetkeen pyrähtelisi vaihtuvien liikennevalojen tai lähtevien ratikoiden takia. En harppoisi metron liukuportaissa. Säilyttäisin sen töpöttämisen rytmin, jonka opin eläkkeellä olevien vanhempieni seurassa. Minulla olisi aikaa kaikelle pienelle ja suurelle ympärilläni tapahtuvalle.

Jo toisissa liikennevaloissa hyvän asian kauppias pyysi pirteästi aikaani, ja aivan epäilemättä rahaani. Sisäinen projekti-ihmiseni halusi nopealla väistöliikeellä varmistaa, etten joutuisi vastaamaan yhtään mitään. Muistin kuitenkin päätökseni ja totesin vaivalloisen kohteliaasti: "Ei kiitos."

Miltei kotiovella törmäsin projekteista tuttuun työkaveriin. Hän oli helteen kunniaksi lähtenyt kotiin vähän etuajassa, eikä hänelläkään ollut kiire. Ihmettelimme tuokion maailman menoa ilman sen kummempaa agendaa. Jäi hyvä mieli.

2 kommenttia:

  1. "Uhraisin silmiä räpäyttämättä luonto- ja kulttuurimaisemat"

    vs.

    "Sen sijaan en luopuisi edes vähemmän söpöistä eläimistä tai nykytietämyksen mukaan ihmiselle hyödyttömistä kasveistakaan"

    Miten uhrataan edes teorian tasolla luontomaisemat uhraamatta niissä asuvia eläimiä ja kasveja?

    VastaaPoista
  2. Yritin ajatella luontoa jonain ei-ihmisen-kautta määrittyvänä. Korostin luonnon absoluuttista monimuotoisuutta irrallaan siitä mitä se ihmiselle ympäristönä (kauniina maisemina, söpöinä eläiminä) merkitsee. Luontomaisemat voi siis hyvistä inhimillisistä syistä uhrata, jollei niiden mukana katoa harvinaisia eläin- tai kasvilajeja. Harvinaiset lajit taas pitää säilyttää, vaikkeivat ne tai niiden elinpiiri merkitsisikään mitään meille itsellemme juuri nyt.

    VastaaPoista