Onko koolla väliä? - ja sananen salaisesta puutarhastamme

Kyselin aikanaan digitalisoituvan työn tekijöiltä, arvelivatko he ryhmätyön lisääntyvän tulevaisuudessa. Puolet uskoi, toinen puoli epäili. Uskovaiset perustelivat näkemystään pääasiassa työelämän muuttuneilla realiteeteilla. Epäilijöistä ryhmätyötä on jo liikaakin. Eräs vastaaja evästi uskoaan sen lisääntymiseen kommentoimalla: "valitettavasti". Myös toisen vastaajan mielestä "sitä on nyt jo niin paljon, että välillä ahdistaa."

Oma kantani häilyy. Molemmissa on puolensa. Yksin olemme vapaita. Vapaus on kivaa. Kun juoksen metsään, valitsen itse vauhtini ja reittini. Kun rustaan omakustanteitani, luon ja tapan henkilöitä mieleni mukaan. Mutta on touhu aika yksinäistäkin.

Työssä ryhmän hyödyt on helppo havaita. Nopeasti muuttuva työ vaatii yhtaikaa erittäin laajaa ja hyvin spesifistä reaaliaikaista osaamista. Kukaan ei voi tietää kaikkea, joten meidän on opittava jakamaan niin yhteisöissä kuin niiden välilläkin. Olemme digitalisoituessamme tavallaan palanneet keräilykulttuuriin, jossa yhden ryhmäläisen löydöt hyödyttävät muitakin. Ajoittainen byrokraattisuus ja pompottavat pomot kannattaa sietää, koska työkavereilta saamme joka tapauksessa enemmän tietoja ja taitoja kuin yksin pystyisimme hankkimaan.

Ei yhteistyö silti totisesti ole ongelmatonta.

Viihdyttäjät

Onnistumistani työssä arvioitiin. Sain myönteisintä palautetta sosiaalisista taidoistani. Olen analyyttinen ja rakentava. Yllätyin, sillä yleensä saan syytteitä syrjään vetäytymisestä. Ja kun sydänyön tunteina kysytään, myönnän itsekin viihtyväni mieluummin metsälenkillä kuin coctailkutsuilla.

Euroviisuja hiukan häpeillen katsoessani aloin pohtia viihdyttäjyyttä. Tajusin viihdyttäjän sielunmaiseman olevan minulle täysin vieraan. En ole edes lapsena halunnut näyttelijäksi tai iskelmätähdeksi. Juoksijaksi kyllä, mutta vain 500 metrin hivuttavan olympiakirin ajaksi, ei sitä seuraaviin turhanaikaisiin kissanristiäisiin.

Viisukilpailun pitäisi yhdistää Euroopan kansoja. Ainakin homojen kohdalla kikka kai toimii.

Mutta miksi nimenomaan sortamistamme, kuten homoista tai rotuvähemmistöistä, tulee niin usein juuri viihdyttäjiä? Suomessa vaikkapa romaneista. Miksi juuri ne, joiden luulisi karttavan meitä niin paljon kuin mahdollista, kaipaavat niin kiihkeästi huomiotamme?

Miehen koko kuva?

Tervemenoa tänne!

Valokuvaaja Jari Koski käsittelee hienossa näyttelyssään miehenä olemista. Kuvatut miehet ovat useimmat toisilleen tuntemattomia, mutta kaikki kuvaajalle jollain tavalla tuttuja; sukulaisia, opiskelukavereita, ystäviä, työkavereita. Heidät on kuvattu heidän vapaasti valitsemissaan paikoissa.

Nimenomaan miehenä. Mies perheensä keskellä, mies harrastamassa, mies mielenmaisemassaan, mies roolinsa haastajana, mies sanojensa takana.

Lisäksi kuvatut ovat kirjoittaneet lyhyesti miehenä olemisestaan. Jatkossa Jari Koski aikoo yhdistää kuvat ja tekstit kirjaksi.

Avajaisten jatkoilla pohdimme, voisiko näyttelyn miehiä kuvata yhteisillä määreillä. Ikä, perhe, ammatti, harrastukset, poliittinen vakaumus? Jokin muu?

Ammatti keskustelutti vilkkaasti.

Redusoituuko ihminen, tai edes mies, työhönsä? Onko mies ensi sijassa insinööri, taiteilija tai verotarkastaja? Miten hänen käy työn loppuessa potkuihin tai eläkkeelle jäämiseen? Pitäisikö työn oikeasti olla vain keino muun elämän rahoittamiseen?

Barbaarien invaasio?

Vaalien jälkeisenä yönä en tahtonut saada unta. Kansa oli sanonut sanansa, joka ei ollut toivomani, eikä ihan odottamanikaan.

Natsikortti tunki katkonaisiin uniini. Yhteydet 1930-luvun Eurooppaan pelottavat. Tuolloinkin suuri joukko ihmisiä tunsi pettymystä. Tuolloinkin helppoja vastauksia tarjoava vahva johtaja haastoi eksyksissä olevat vanhat valtiaat. Tuolloinkin haastaminen tapahtui laillisissa vaaleissa. Tuolloinkin johtaja korosti kansallisuusaatetta ja lietsoi vihaa rahavaltaa (ent. juutalaiset, nyk. suomenruotsalaiset) kohtaan. Tuolloinkin puolue tuomitsi "postmodernit" kokeilut rappiotaiteena ja tarjosi tilalle herooista kansallismielisyyttä.

Olen tietysti epäoikeudenmukainen. Perussuomalaisia ei mitenkään voi verrata natseihin, ja vielä vähemmän ihmisvihasta irti sanoutuvaa Soinia Hitleriin. Maailman, tai edes Karjalan, valloittamisen sijaan perussuomalaiset pyrkivät palaamaan Suomeen, jota ei koskaan ollutkaan. Perussuomalaisessa utopiasssa profeetta Timo on johtava unohdetun kansansa takaisin äidin kohtuun, jossa kukaan tai mikään ei voi sitä häiritä.

Tilanne on muutenkin toinen. Elämme, ainakin nyt ennen euron romahtamista, mittakaavaltaan paljon 1930-lukua pienempää aikaa. Silmittömään hulluuteen suistumiseen vaadittaisiin keskiluokan romahdus. Riittävän monien olisi menetettävä riittävän paljon, jotta he olisivat valmiit takertumaan mihin tahansa omaa ahdistustaan helpottavaan selitykseen.

Seuraavan neljän vuoden odottaminen masentaa minua silti. Lisäarvoa tuottavan luovuuden sijaan saamme tiukempaa valvontaa rajoilla, virastoissa ja todennäköisesti työpaikoillakin. Maailman parhaat aivot alkavat pitää Suomea kyräilevänä ja sisäsiittoisena tuppukylänä, mikä sekin taannuttaa taloutta. Perustulon sijaan suosimme risusavottojen kaltaista tempputyöllistämistä. Ilmastonmuutoksesta emme piittaa. Ehkei kohta ole varaakaan.

Toivottavasti sentään vältämme yleiseen kaaokseen. Hallitukseen todennäköisesti nousevat perussuomalaiset ovat vaaliohjelmaansa myöden hajanainen porukka. Puolueen nimeen vannovia euroskeptikoita, maahanmuuttokriitikoita, homofoobikkoja, rötösherrajahtaajia tai muuten vain oman elämänsä hallinnan menettämistä pelkääviä kansalaisia yhdistää oikeastaan vain nykymenon vastustaminen. Monet perussuomalaisten 39 edustajasta tapaavat toisensa vasta eduskunnassa. Työhön perehtyminen vie aikaa, ja ainakin aluksi Timo Soini käyttänee yksin useimpien edustajien ääniä.

Koulutus ei tee kenestäkään viisasta, eikä ainakaan rehellistä. Työ opettaa tekijäänsä, kunhan tekijä on riittävän nöyrä ja avoin oppimaan uutta. Martti Ahtisaarelta kysyttiin muistaakseni vuosia sitten, onko mieltä järjestää vaaleja Namibiassa, jossa suuri osa kansasta on luku- ja kirjoitustaidotonta. Ahtisaari vastasi viisaasti, että vaalit voidaan hyvin järjestää koskei lukutaidottomuus tee ihmisistä tyhmiä.

Vauhtia, vaarallisia ja vähän koomisiakin tilanteita tuskin silti ainakaan hetkeen puuttuu. Useimmat uudet edustajat ovat kokemattomia, eikä päteviä avustajiakaan suurelle joukolle ihan helposti löytyne.

Alkuperäinen, Tyko Sallisen vuonna 1918 maalaama Jytkyt. Ei ihan kansallisromanttista tyyliä, mutta kuitenkin...

Jo vaalivalvojaisissa saimme esimakua. Kun Uudenmaan piirin puheenjohtaja Pietari Jääskeläinen moitti nykymenoa ja hehkutti "Urkin" 1970-luvulla työttömyyden takia kokoon runnomaa hätätilahallitusta, perussuomalaisten kantaisä Veikko Vennamokin lienee pyörähdellyt haudassaan. Ajatus vaikkapa kulttuuriministeri Kike Elomaasta ei enää tunnu mahdottomalta. Onneksi maisterisjätkä Soini sentään tarttui sivistystehtäväänsä rivakasti ja valitsi vaalivoittoaan symboloivan iskusanansa jytky puolueohjelmassa mainittujen ylevien kansallisromantikkojen sijaan "rumista" maalauksistaan tunnetulta Tyko Salliselta.

Viikolla tapahtui onneksi jotain, minkä vuoksi perussuomalaisten vaalimenestys surettaa minua jo vähemmän. Katsoin Ryhmäteatterin suomalaista demokratiaa käsittelevän Eduskunta-näytelmän. Esitys jakoi Suomen kahtia.

Retkahdin nuoreen naiseen

Olen töiden jälkeen mainiolla mielellä. Löysin fiksun, kauniin ja kansainvälisen nuoren naisen. Hän on huippuyliopistosta valmistunut realistinen idealisti, joka ymmärtää niin ekosysteemiä kuin yritysmaailman lainalaisuuksiakin. Kannattaa perustuloa, vastustaa ydinvoimaa. Voiko muuta toivoa?

Pari puutetta ihastuksellani on. Hän rakastaa matkustamista... Miksi fiksuilla nuorilla pimenee aina juuri tässä kohdassa? Ensin he nakertavat vuositolkulla ituja ja porkkanoita, suojelevat söpöjä eläimiä, lajittelevat ja kierrätettävät jätteensä. Seuraavassa hetkessä he istuvat New Yorkin lentsikassa tekemässä tyhjäksi ekotekonsa tuhanneksi vuodeksi.

Valitullani on myös suhde oopperaan, jota minä pidän melko museaalisena hengenelämän alueena. Vastauksia olemassaolomme peruskysymyksiin, tulevaisuuden uhkien ja mahdollisuuksien ensimmäisiä pilkahduksia löydetään ymmärtääkseni toisaalla.

Kieltäkin valittuni saisi käyttää välkymmin, varsinkin kun vaikuttaa viestijänä. "Arvostan yksilötason tinkimättömiä ympäristötekoja, mutta todelliseen muutokseen tarvitaan vastuullisesti toimivia yrityksiä luomaan entistä kestävämpiä vaihtoehtoja." Sisältö ok, muoto meiltä viime vuosituhannen pönäköiltä ukkeleilta...

Äänestin kuitenkin tänään sovitusti ennakkoon. Annoin ydinvoimasekoilut anteeksi ja valitsin suosituksestanne vihreät.

Vaalisalaisuuden takia muikenen ehdokkaani henkilöstä kuin vaari. Kunhan et klikkaa tästä :)

Näkymätön henkilö

Vuorovaikutukseen ja tiedon jakamiseen perustuva uusi työ vaatii kokonaisvaltaista heittäytymistä. Pelkän suoritteen antavaa työkaveria pidämme epäilyttävänä. Maabrändityöryhmäkin kehottaa jo koululaisia tekemään jotain luokan hiljaisimpienkin kanssa. Teollisen työn tottelevaisuusihanteen sijaan vallitsee pikemmin itseilmaisun pakko.

Tosiasiallinen vapaus vaihtelee tietysti työpaikoittain ja asemittain. Hierarkian huipulla on yleensä vapainta, vaikkei helppoa ole pomollakaan, jota tarkkaillaan sekä ylhäältä että alhaalta. Pomon Outlook-kalenteri täyttyy muiden varauksista. Muutospuheelle on valmiit PowerPoint-pohjat. Asema edellyttää äänen madaltamista ja hillittyä pukeutumista. Normiseksuaalisuutta suositaan. Kun Finanssivalvonnan markkinointiosaston toimistopäällikkö Ari Voipio ilmoitti alkavansa elää Arjana, kuusi yhdekästä osastolle asiantuntijatehtäviin pyrkineestä perui oitis hakemuksensa. Rekrytointiongelmia pelänneet esimiehet siirsivät tämän jälkeen Voipion näkymättömämpiin tehtäviin. Osaamme me alaisetkin latistaa.

Aitoja mielipiteitä odotetaan kuitenkin yleensä vain hierarkian huipuilta. Muut saamme ilmaista räväkkyyttämme vaatetuksella ja kampauksella. Muu itseilmaisu on johdon määrittämien ennalta oikeiden vastausten arvuuttelua, ja niiden uskottavaa esittämistä omina ajatuksinamme erilaisissa palaute- ja kehityskeskusteluissa. Todellisen asemansa hierarkiassa voi helposti testata. Jos omistat työhuoneen, jossa voit rauhassa ajatella, sinulta odotetaan itsenäistä ajattelua. Jos työskentelet avokonttorissa, sinulta odotetaan sopeutumista. Jos karsinasi on ulko-oven, naulakon, kahvihuoneen, saniteettitilojen läheisyydessä tai muuten hälyisässä paikassa, olet seuraava saneerattava.

Sopeutuminen ei ole passiivista tottelua vaan se vaatii välillä tarkkaa silmää. Eräässä työpaikassani välttelin pikkujouluillallisilla pomoni vieruspaikkaa. Tämä muuten asiallinen kaveri kun saattoi parin paukun jälkeen äityä sättimään somaleja, kummeksumaan homoja tai kohottamaan maljaa Mannerheimille, "Suomen pelastajalle". Lähetyskäskyn elähdyttämä uskovainen hän ei sentään ollut. Kaikkiaan vanhan kansan koti, uskonto ja isänmaa -tyylin pomot ovat jo onneksi suurelta osin eläkkeellä, joten sotilasarvokeskustelun pystyy yleensä välttämään. Nuorten kanssa joutuu korkeintaan pelaamaan kuulasotapelejä, mikä on loppujen lopuksi pieni kiusa.

Ehkei työssä pidäkään jakaa ihan kaikkea. "Hallittu hissukointi" on varsin kelvollinen eloonjäämisstrategia. Kun välttelemme politiikkaa, juttukaverimme ajattelee meidän todennäköisesti jakavan aatesuuntansa.
Kun vaikenemme uskonnosta, hihhulit ja ateistit pitävät molemmat meitä hyvänä tyyppinä. Ellemme ole suuna päänä, muut täydentävät taukomme itsellään ja toiveillaan. He toisin sanoen pitävät meitä kaltaisenaan, tai ihanteensa kaltaisena, kunnes toisin todistetaan. Kaunista naista kehotetaan syystä vaikenemaan, sillä suusta pyrkivä todellinen ihminen rikkoisi rikkaan suosijan hyödyllisen illuusion.

Saksalainen teatteriryhmä Familie Flöz hyödyntää hienosti naamioita luodakseen yleisinhimillisen tunnelman. Keinoa hyödynnetään yhtä lailla elokuvassa, jossa sankari- tai sankaripari ovat keskivertoideaaleja vailla erityisiä ominaisuuksia. Särmikkäämpien sivuhenkilöiden näytteleminen lienee palkitsevampaa. Sarjakuvissa samastumiskohdetta edustavat vaikkapa osuvasti englannista käännetty Jaska Jokunen ja keskivertoeurooppalainen Tintti, jolta on viety sukupuolikin. Käytänpä yleistämistä omassa sarjiksessani minäkin.

Todellisia tyhjyyden mestareita ovat poliitikot. He saavat epävarmat keskitien äänestäjät täydentämään ympäripyöreät puheensa molempia tyydyttävällä tavalla. Viisas poliitikko varautuu myös tulevaan. Ajan ja ajattelun muuttuessa hän voi esittää vanhat latteutensa visioina. Muistoissaan kaikki vastustivat suomettumista. Tulevaisuudessa muisti kullannee ydinvoimakannat. Kaikki yrittävät sulauttaa itseensä koko maailmankaikkeuden. Puolueet muistuttavatkin puheissa toisiaan. Mikä tahansa tunnistettava piirre rajaisi jonkun potentiaalisen äänestäjän pois.

Värikäs ja ilmaisuvoimainen kieli ei kuulu mestarille vaan nälkäiselle haastajalle. Toisaalla sitä käyttävät vallasta syrjäytetyt. Räväkkyys on niitä varten, joilla ei ole vielä tai enää menetettävää. Vallanpitäjä sen sijaan kätkeytyy (demokratiassa) riskiä kaihtavaan yleisyyteen. Samoin tekevät myötäilijät. Näkymättömyyden kun voi digitaalisessa maailmassa menettää vain kerran.

Kirjastoille kiitos!

Kirjastot ovat ostaneet kolmekymmentä kuusi kappaletta Oletko valmis? -sarjakuvaani. Myymättä on enää noin kolmekymmentä. Omakustantajana olen olemattomasta markkinoinnista huolimatta omillani.

Marginaalista myyntiä enemmän iloitsen luetuksi tulemisesta. Niin vaatimatonta kuin yritän esittää, niin tokihan toivon tekoselleni huomiota. Kirjastojen kappaleet kiertävät vuosia kädestä käteen ja saavuttavat jokainen vähintään kymmeniä lukijoita.

Olen jo nyt saanut albumista enemmän palautetta kuin yleensä taitaa olla tavallista.

Kustantajista oikeastaan vain iso W vaivautui vastaamaan. Ja ainoana moittimaan, kunnolla ja rakentavasti. Pari artistivetoista pientä kustantajaa valoi uskoa, että muualla tärppää. Muuten vastaanotin parin rivin vakiokirjepohjia. Noin puolet kustantajista eivät vastanneet ollenkaan.

Albumissa pääsemme ääneen myös me bisnesmiehet!

Kujanjuoksuun tuhrautui vuosi ja rapiat. Varoitankin virallisesta tiestä ainakin niitä, joiden työt sisältävät ajankohtaista aineistoa. Jollet valmiiksi tunne oikeita ihmisiä tai jollet ole helposti markkinoitava valmis julkkis tai ilmiömäinen verkostoituja, tee suosiolla omakustanne. "Oikea" kirjallisuuskin on monille kustantajille nykyään vain bisnestä. Sarjakuva on ollut sitä aina.

Myöhempi palaute, pääasiassa toki tutuilta tullut, on ollut sitäkin myönteisempää. Välillä niin myönteistä, etten ilkeä siteerata, jottei epäillä oman kehun haisevan.

Kehut saavat toisaalta epäilemään hampaiden tylsyneen. Olisi surullista kuulua sovinnaisia ennakkokäsityksiä toisteleviin "koko kansan" tunteiden tulkkeihin. Voiko hyvä tuotos olla ärsyttämättä ketään? Parhaimmisto tanssii yleensä sopivuuden rajalla. Ainakin parin pöljäkkeen kuuluisi älähtää työtä näkemättä, jos työ on näkemisen arvoinen.

Ehkä haukkujen puute johtuu siitä, että marginaalisena tekijänä tavoitan vain samanmielisiä? Mediapaniikkiakaan ei demokratiassa saavuteta markkinoimatta. Persut ja uskovaiset innostuvat teilaamaan työn vasta, kun se jo muuten on yleinen puheenaihe. Kun kaikki voivat puhua, mutta kenenkään ei tarvitse kuunnella, ankarin tuomio on hiljaisuus.

Voimattomana atomina

1980-luvun alussa, lakkiaisten aikaan, työkkäristä tarjottiin helppoa ja rahakasta hanttihommaa ydinvoimalassa. Sanoin ei eettisin perustein. Virkailija katsoi minua vakavasti silmiin, ja tällä kertaa harkinnanvaraisuus kääntyi edukseni. Vältin karenssin, ja parin viikon päästä löysin mieluisamman työn.

En ollut perustanut kielteistä kantaani ydinvoimaan ituhippien puheisiin vaan ihan insinööreiltä saamani materiaaliin. Lukioluokkamme oli vieraillut Olkiluodossa, jonka toimintaa meille oli esitelty asiallisessa ja mukavassa tilaisuudessa. Teimme pienen kierroksen ja saimme vapaasti kysyä ilkeitäkin kysymyksiä. Minua kukkasia ja linnunlaulua sisältänyt diashow hiukan kummeksutti, mutta luokkakaveriini tarjottava upposi paremmin. "Kerrankin saatiin objektiivista tietoa", tämä muuten järkevä varhaisteknokraatti höläytti paluumatkalla.

Minä olin vaiti, mutta kahmin kassiini tarjotut esitteet. Pänttäsin niitä seuraavat illat. Fysiikka ja pitkä matematiikka olivat minulle vaikeita, mutta nyt oli kyse isoista asioista. Yritin ihan tosissani ymmärtää voimalan toimintaperiaatteen. Esitteet vakuuttivat minut itse voimalasta. Ympäröivästä maailmasta ne eivät kuitenkaan puhuneet mitään. Sotiako ei enää käytäisi, voimaloitako ei pommitettaisi, hullut diktaattorit ja terroristitko eivät haluaisi omaa ydinherkkuaan?

Ennen kaikkea minua hirvitti korkea-aktiivinen jäte, jonka kaivamisesta maaperään esitteissä puhuttiin kovin toiveikkain sävyin. Eihän noissa sadoissa tuhansissa vuosissa ollut mitään tolkkua, kun koko ihmisen kirjoitettu historiakin mahtui sadasosaan tuosta ajasta! Ihminen pohtii, onko hyvä vai paha, mutta oikeasti olemme vain mitättömiä. Hädin tuskin vaalikausissa ajatteleva apinalaji, joka harhojensa vallassa kuvittelee hallitsevansa jääkausia. Entä millainen laji hoitaa jätteet meidän karvattomien nisäkkäiden väistyttyä?

Onko meillä malttia aikuistua? Purkaa virittämämme aikapommi, joka ennemmin tai myöhemmin räjähtää silmillemme? Leikata irti pahanlaatuiseksi äitynyt talouskasvain?

Ei Japanin onnettomuus mitään muuttane. Ehkä meidän pitäisikin tunnustaa tosiasiat. Lakata kokonaan pettämästä itseämme kestävän kehityksen kaltaisella uuskielellä, kun oikeasti haaskaamme luonnonvaroja koko ajan yhä silmittömämmin? Turhien höpinöiden sijaan painaisimme citymaasturimme kaasupoljinta. Ajaisimme moottori ulvoen ykkösluokassa helvettiin ilman sentimentaalisia illuusioita. Puheissammekin.

Luokkakaverini syytti minua tunneperäiseksi haahuilijaksi, eikä olisi voinut osua oikeampaan. Yhden asian luulisi kuitenkin tekevän hänetkin levottomaksi. Kaltaiseni pessimismiin taipuvainen kömpelö kompastelija olisi täällä meillä Suomessa ihan oikeasti päässyt ydinvoimalaan töihin.

  Kauan sitten piirtämäni, mutta edelleen valitettavan ajankohtainen piirros.

Ja olen sentään lukutaitoinen, toisin kuin se halvimman tarjouksen perusteella ympäri Eurooppaa haalittu jämäjoukko, joka paraikaa hitsailee Olkiluoto 3:a (ks. Nieminen)

Ydinvoimasta aiemmin:
Haussa työväenpuolue. Auta!
Vastakkainasettelun ajan paluu?
Leikkauksia 9!
Leikkauksia 8! Ydinvoimailemalla Suomi nousuun?
Insinööristä humanistin silmin

Lähde:
Nieminen, T. (31.1.2010). Työmiehen totuus Olkiluodosta. Helsingin Sanomat.

Katoamistemppu - ja miksi se tehdään

Pikkupoikien sosiaalisessa hierarkiassa asema määräytyy urheilumenestyksen mukaan. Kivulloisena varhaisnuorena olin urheilutuntien jämätyyppi, jota joukkuetta valitsevat kapteenit tyrkyttivät toisilleen. Yksilölajit sujuivat yhtä huonosti. Opettaja lohdutti minun voittaneen sentään Heikin. Heikki oli flegmaattinen kehitysvammainen, jota ei vaivauduttu edes kiusaamaan.

Pettymyksiin kyllästyneenä aloin haaveilla kaiken jättämisestä. Poimin Seura-lehdestä artikkelin Hunza-maasta, jonne joskus muuttaisin. Artikkelissa kerrottiin vuorten keskellä sijaitsevasta laaksosta, jonka asukkaat söivät terveellisesti ja elivät yli satavuotiaiksi. Minulla on tuo artikkeli edelleen tallella.

Aikuisuuden kynnyksellä tutustuin työelämään. Leikkasin leirintäalueen nurmikkoa. Pestin lähestyessä loppua sain osan palkasta "vapaana". Yritin olla ymmärtämättä, että minua kusetettiin.

Jaoin postia. Kun palasin ensimmäiseltä kierrokseltani, oli jo pimeää. Nopeammat olivat sammuttaneet lajittelupisteen valot enkä löytänyt katkaisijaa. Missään ei näkynyt ketään. Vain etäällä soiva radio kertoi Anwar Sadatin murhasta. Joulun alla postin määrä kasvoi kasvamistaan. Yritykset valittivat, kun joutuivat odottamaan. Kierroksen lopulla minua huimasi, kun en ehtinyt syömään koko päivänä. Jouduin viimein lopettamaan, kun vuorokauden tunnit eivät riittäneet kaiken postin jakamiseen.

Sataman huutomiehille maksettiin sentään hyvää palkkaa silloin kun töitä oli. Sain ensi tehtäväkseni hakea minulle entuudestaan tuntematon työkalu minulle entuudestaan tuntemattomasta terminaalista. Pyysin tarkempaa ohjetta, ja sain kehotuksen kysyä "Rahikaiselta". Rahikaista en tuntenut, enkä muutaman hehtaarin kokoista satama-aluettakaan. Aamupäivän hyisessä viimassa turhaan harhailtuani minut pantiin iltapäiväksi riuhtomaan sormet verillä pressuja junavaunujen päältä.

Yritin raksan apumiehenä. Piikatessani kuivuneita saumoja elementtitalon katonrajassa sain rasitusastman. Suuhun kertynyt pöly ja hiekka olisi pitänyt pestä hammasharjalla, jotta olisin voinut syödä ruokatunnilla. Yleensä jätin suosiolla väliin. Kun kyselin mestarilta kunnon hengityssuojaimia, hän käänsi puheen naisystäväänsä, joka oli nukahtanut hänen elimensä suussaan. Sain palkkapäivänä pidellä humalaista työkaveriani, joka olisi mukiloinut mainitun mestarin saatuaan selville tienistini pienuuden.

Oikeaa panoa pääsin seuraamaan vasta siivoojana valtion virastoissa noudatattavan työajan jälkeen. Olin liian ujo pyrkiäkseni kimppaan, eikä urakkapalkalla olisi kannattanutkaan. Useimmat ylityöläiset eivät kiinnittäneet siivoojaan juuri mitään huomiota. Vakuutusyhtiön it-päivystäjä sen sijaan puhutteli aina herra siivouspäälliköksi. Samalla hän saattoi tyhjentää tuhkakupin jalkojeni juureen, katsoa silmiin ja hymyillä viatonta Jack Nicholson -hymyä.

Onnistuin nielemään kaiken, kun ajattelin kurjan tilani väliaikaiseksi. Hunza-maan sijasta pakenin sisäisiin maailmoihini. Yritin olla kuin Torsti Lehtisen Jano-romaanisarjan päähenkilö.

Maanantaista perjantaihin esitin ohjelmoijaa, viikonloput riehuin osakunnissa tai Lassen boheemiporukoissa. Eräänä kesäyönä opin olemisen syvimmän olemuksen. Istuin itämaisella matolla. Shilumi kiersi. Tumma, kaunis tyttö soitti ruokohuilua, runoilija luki ääneen Peppi Pitkätossun seikkailuja. Äkkiä ymmärsin: Nauru! Kaiken alkuperä, päämäärä ja tarkoitus on Nauru, avaruuden lävitse tunkeva, loppumaton Nauru. Nauroin. Kyyneleet valuen nauroin. Nauru tarttui. Lasse nauroi, runoilija nauroi, kuvanveistäjä, tumma kaunotar, kaikki nauroivat. Maa ja taivas tanssivat.
(Lehtinen, 256 - 257)

Muuten hyvä, mutta olin jo koettanut nauruakin, kun myin pilapiirroksia paikallislehteen. Kaksi kolmasosaa sensuroitiin, enkä saanut sovittua korvausta julkaistuistakaan. Originaalipiirrokset katoilivat eikä niitä korvattu. Kahdesti palkkiotani yksipuolisesti alennettiin.

Ei ihme, että Lehtisen päähenkilökin yritti kadota.

Minä yritin samaa. Reissasin rinkka selässäni ympäri Eurooppaa. Itä-Eurooppa oli 1980-luvulla hinnoiltaan kapitalistimaan työläisen paratiisi. Löydettyäni yösijan jätin rinkkani, ja olin kuin kuka tahansa paikallinen. Onnistuin tavanomaisen naamavärkkini ansiosta sulautumaan miltei missä tahansa Euroopan maassa. Hampurissa ehdin olla puoli tuntia, kun minulta oli kysytty tietä jo kolmesti. Ich bin ein Hamburger!

Hetken riemuitsin. Olin irtautunut kaikesta, vapautunut velvollisuuksista. Pian kuitenkin ahdistuin täydellisestä tarkoituksettomuudestani. Sitoumusten myötä olin kadottanut myös mahdollisuuteni jakaa mitään kenenkään minulle vähänkään merkitsevän ihmisen kanssa. Huonot hetket saivat tietysti jäädäkin jakamatta, mutta samoin kävi hyvillekin. Matkani alussa olin vaihtanut junanvaunua, jos olin kuullut jonkun puhuvan suomea. Kuukausia myöhemmin suomalaisturistien tapaaminen sai minut iloitsemaan niin, että tarjosin heille oma-aloitteisesti rautatieasemalta ostamaani hesaria. Suomeen palattuani olin hetken onnellinen jopa kurjassa työssäni.

Kerron kokemuksistani oikeastaan vain havainnollistaakseni niiden mitättömyyden. Mitättömiä ne olivat siksi, että minä pystyin valitsemaan tarinani. Vaikkei alempaan keskiluokkaan kuulunut "pappa" kyennytkään pelastamaan pulasta, kuuluin kuitenkin etuoikeutettuihin. Minulla oli opiskelupaikka, ja uskoin mahdollisuuksiini vaihtaa proletaarin statukseni kunnialliseen virkaan ja tylsään loppuelämään heti kuin halusin.

Haluaisitko Ronald Reaganin pomoksesi?

Kun Ronald Reagan yritettiin heti presidenttiytensä aluksi murhata, useampikin lukiokaverini pahoitteli hänen selviämistään. Vierastin heidän puheitaan, mutta pidin minäkin Reagania arveluttavana pyssynpaukuttelijana.

Lapsekas näkemykseni Reaganista 1980-luvun alusta.
Klikkaaamalla kuvaa näet koko sarjakuvan.

Sivistymättömäksi oikeistolaiseksi sotahulluksi mielletty Reagan edusti 1980-luvun Suomessa miltei kaikkea mahdollista pahaa. Järjettömän kalliilla Tähtien Sota -fantasiallaan hän järkytti Kauhun tasapainoa, jota tuolloin pidimme maailmanrauhan takeena. Entisenä filmitähtenä Reagan tuntui elävän omassa yksinkertaistetussa Hollywood-todellisuudessaan, jossa hyvä ja paha kävivät ikuista taisteluaan. Ennustajan neuvoja kysellyt vaimo Nancykään ei tulevaisuudenuskoamme kohentanut. Yhtä vähän kuin kuuman linjan toisessa päässä paristoilla käyvät toveritkaan.

Lapsekas 1980-luvun näkemykseni
Neuvostoliitosta. Klikkaamalla kuvaa
näet koko sarjakuvan.

Aikalaisvitsi, jossa asiantuntijat arvuuttelevat Yhdysvaltojen ulkopolitiikan todellista johtajaa, kertoo tuolloisista peloistamme. Raati käy läpi henkilö henkilöltä presidentin avustajat, ulkoministerin, puolustusministerin ja muutaman pienemmän miekkosenkin, muttei varmuudella osaa nimetä ketään. Lopulta joku lausuu ääneen sen mitä kaikki jo ajattelevat. Jäljellä on vain vaihtoehto, että presidentti johtaa ulkopolitiikkaa itse. Hiljaisuus on pitkä ja täydellinen.

Lopulta asevarustelun köyhdyttämä Neuvostoliitto kaatui kuitenkin rauhallisesti, ja Itä-Euroopan maat itsenäistyivät kuten Yhdysvaltojen "haukat" olivat laskeneet. Ansionsa oli epäilemättä Gorbatšovilla, Jeltsinillä ja monella muullakin, mutta myös Reaganin arvostus on vuosikymmenten myötä kohentunut. Jopa niin että nykyinen demokraattipresidentti Barack Obamakin hakee oppia konservatiivina tunnetun Reaganin elämäkerrasta.

Miten ylimalkaisesti asioihin perehtynyt ja mahdollisesta alkavasta Altzheimerin taudista kärsinyt Reagan saattoi onnistua siitä missä monet pätevämmät eksyvät ongelmien labyrinttiin?