Leikkauksia 15! Kari Suomalaisen jalanjäljissä

Helsingin Sanomien kuukausiliite kehotti helmikuussa lukijoita päivittämään pilapiirtäjäsuuruus Kari Suomalaisen poliittisia puolueita esittävät hahmot nykyaikaan.

Karin pilapiirrokset olivat minulle nuorena rakkaita. Lainasin kokoelmakirjoja kirjastosta siinä missä Tinttejä, Asterixeja ja Lucky Lukeja. Jäljittelin Karin kekkosia ja koivistoja yhtä lailla kuin Barksin ankkoja ja Hergén selkeän linjan tekniikkaa. Karin pilapiirrokset opettivat sisäpolitiikasta enemmän kuin historian ja yhteiskuntaopin tunnit, sillä ne tarjosivat elämyksiä. Kari tyypitteli puolueet lapselle ymmärrettävään muotoon. Kokoomus oli lihava sotilaskypäräinen pappi, demari langanlaiha haalarityömies, kepu tanakka, pussihousuinen maalaismies, kommunisti puliukko. Vaikka Kari oli intomielinen oikeistolainen, hänen hullunkuriset hahmonsa rakensivat mielestäni kansallista konsensusta. Eihän noin hellyttäviä hahmoja kukaan voinut vihata!

Graafisesti Kari on ylivertainen myöhempiinkin suomalaisiin pilapiirtäjiin verrattuna. Hänen konservatiivisuuttaan opin vierastamaan, mutta sisäistin samalla, että konservatiivi kuuluu olla, jos haluaa saada töitään julki ja kaupaksi. Uskon, että muutkin ovat suomettuneet. Kari kummittelee edelleen suomalaisessa pilapiirtämisessä. Sekä tekijät että tilaajat määrittävät suhteessa Kariin sen, millainen pilapiirroksen kuuluu olla. Tiedostaen tai tiedostamattaan. Vähän samaan tapaan kuin Aku Ankka oli pitkään vesiposteineen ja rahasäiliöineen monille sarjakuvan synonyymi.

Kuukausiliitteen tarkka tehtävänanto kuului seuraavasti: Millaiset piirroshahmot kuvaisivat puolueitamme? Millaisiksi Kari piirtäisi ne nyt? Sitten Karin aikojen naiset ovat vallanneet näkyvämpiä asemia politiikassa. Mille puolueille sopisivat nyt naishahmot? Entä millainen olisi uusien puolueidemme perussuomalaisten tai vihreiden symboli?

Otin haasteen innolla vastaan. Valitettavasti sain piirrokseni valmiiksi vasta tänään. "Oikeat vastaukset" sisältävä kuukausiliite ilmestyy jo ensi lauantaina, joten olin auttamatta myöhässä.

En kyllä keksinyt vastaustakaan. Olisin voinut yrittää tuunata Karin hienoja hahmoja nykyaikaan. Kokoomukselainen pappi olisi ollut ruskettunut himourheilija, demariduunarille olisi kertynyt muutama vuosirengas jne. En kokenut lähestymistapaa rehellisenä. Puolueilla on toki edelleen eronsa. Kun julkikuvaa hiukan raaputetaan, kokoomus on rikkaan asialla, SDP suosii rasvakouria, keskusta maataloutta jne.

Itse politiikan liikkuma-ala on kuitenkin supistunut globalisaation myötä dramaattisesti sitten Karin päivien. Markkinavoimista on tullut vanhan testamentin Jumalan kaltainen oikutteleva tyranni, jonka mielenliikkeitä kaikkien puolueiden on pyrittävä ennakoimaan. Jos vasemmisto voittaa vaalit, markkinat ahdistuvat ja pakottavat oikeistolaiseen politiikkaan. Vastaavasti oikeiston vaalivoitto rauhoittaa markkinoita ja mahdollistaa vasemmiston tavoitteiden toteuttamisen. Puolueiden toimijuuden laita on siis vähän niin ja näin.

Yritin Kaksinkertaiset samikset -piirroksessani tavoittaa tämän uuden asetelman. Äänestäjä on ymmällään. Kaikki puolueet, joita kuvassa edustavat niiden puheenjohtajat, vaikuttavat eroistaan huolimatta keskenään samanlaisilta, koska ne pyrkivät liikkuvien keskitien äänestäjien suosioon. Kuin vanhasta muistista ne pyrkivät edelleen myös esiintymään toimijoina, vaikka tietävätkin hyvin salaavansa äänestäjiltä kauhean totuuden.

Markkinavoimia oli muiden jumalien tavoin vaikea piirtää kuvaksi. Päädyin vähän pessimistiseen, levottomana hytisevään, kaikkialle lonkeroituvaan talouskasvaimeen, jonka hyvän- tai pahanlaatuisuudesta ei ole varmuutta. Puolueiden osa on tahdottomana palvella talouskasvainta, lausua ennalta käsikirjoittettuja loitsuja niin uskottavasti kuin suinkin.

Karin ajan itsenäisiä toimijoita on enää vaalimainoksissa ja huonoissa pilapiirroksissa.

Mitä paljastui Pekka Himasen luennolla?




Pitkittynyt flunssa ja tuore tutkimuskohu johdattivat minut lukemaan uudelleen vuonna 2005 Pekka Himaselle kirjoittamani harjoitustyön. Luova elämä - luovuuden filosofia ja luova talous -luentosarja käsitti neljä luentokertaa, joiden päätteeksi kirjoitimme lyhyen esseen omasta luovuuden filosofiastamme. Suhtauduin suureelliseeen lähtökohtaan varautuneesti, mutta sain kuitenkin tekstin punnerretuksi, vaikken lyhyttä tietenkään.

Jo luentosarjan aikana pommitin Himasta kysymyksillä ja huomioilla. Yllättäen hän vastasi taviksen vuodatukseen parin sadan sanan mittaisella kannustavalla sähköpostilla, jossa hän pohti muun muassa vakavasti kärsimyksen ongelmaa.

Löysin omassa tekstissäni Himasen sujuvasta yltiömyönteisyydestä paljon hyvää. Itsensä voittamisen perushömpästä en kokenut olevan kysymys. Maailman rakenteelliset ongelmat tunnustettiin, mutta niissä ei suostuttu rypemään. Silti realisti minussa epäili todellisuutta Himasen maailmaa karummaksi paikaksi.

Seuraavassa hieman karsittuna siis se, mitä julistin huippufilosofille marraskuussa 2005. Mukaan näyttää mahtuneen monia tässä blogissa myöhemmin jatkuneita teemoja.

Toimenpidealoite perustulosta

Sitkeässä flunssassa tunnen oloni vetämättömäksi. Suomalaistalviurheilijoiden kisasuorituksia olen paennut nettiin, jossa silmiini osui toimenpidealoite perustulosta. Aloite ajaa vähintään nykyisen perusturvan vähimmäisetuuksien suuruista perutuloa kaikille täysi-ikäisille Suomessa vakituisesti asuville.

En tällaisena täysin kannata aloitetta. Oma mallini asettaisi perustulon saamiselle työssäoloehdon, esim. 2 vuotta. Työssäoloehtoa olisi mahdollista kartuttaa lyhyissä pätkissä, eikä palkan suuruudella olisi merkitystä. Työssäoloehto siis kannustaisi ottamaan vastaan lyhytaikaistakin työtä, eikä pienellä palkalla raataminen olisi täysin mieltä vailla. Nuori ei voisi siirtyä peräkammarista perustuloon kulkematta työelämän kautta. Pelkkä Suomen kamaralle rantautuminen ei riittäisi maahanmuuttajallekaan, mikä lisäisi järjestelyn kannatusta kantasuomalaisten parissa. Jos kokemus työelämästä osoittautuisi myönteiseksi, useimmat jatkaisivat työntekoa. Taloudellisten pelkojen hellittäessä ehkä hyvinkin nykyistä pidempään.

Kaikkea ei voi saada. Luin aloitteen uudelleen. Hetken harkittuani allekirjoitin sen.

Tällainen verkosto edistää asiaa.

Syyllisyys tekee sinusta kauniin

Pusken läpi räntäsateisen Alppiharjun. Rahattomana en nouse ratikkaan vaan tarvon töihin jalan. Katse on maassa, etsin lätäköiden välistä kuluneille kengilleni kuivaa kohtaa. Yhtäkkiä vihmasta sukeltaa isokokoinen hahmo. Keski-ikäinen pukumies ei piittaa tuulesta tai loskasta. Takki repsottaa levällään, solmio on vinossa, mutkitteleva askel hätää täynnä. "Anteeksi, anna anteeksi, anteeksi kaikki mitä olen tehnyt", anoo mies hulluutta silmissään. "Emme taida tuntea, joten ei ole mitään anteeksipyydettävää", saan sanotuksi. Mies tuijottaa hetken mitään näkemättä, säntää sitten hoiperrellen matkoihinsa.

Tilanne on ikuisesti ohi. En saa tietää miehestä mitään. Joudun kuvittelemaan. Vuosi oli 1992. Näen pankinjohtajan, jonka maailma on juuri romahtanut. Pankinjohtajan, joka on aidosti kauhuissaan. Hän on pettänyt niiden luottamuksen, jotka ovat häneen uskoneet. Hän on syyllinen, tässä ja nyt, kaikessa karmeudessaan, yksin hän.

Mitä ikinä hänelle tapahtui jatkossa, meihin omahyväisiin voittajiin, jotka emme vielä ole kärynneet mistään, hän tuskin enää liittyy. Meihin, joiden paha löytyy aina turvallisesti muista. On totuuden aika 1 ja on totuuden aika 2. Hänen on pitänyt selvitäkseen kasvaa kaikkitietävyytensä yli.

Sama pätee sukupolviin ja kokonaisiin kansakuntiin. Me voittajat voimme yhä uudelleen käydä talvisotaamme, suurta isänmaallista sotaamme, terrorismin vastaista sotaamme, milloin mitäkin pyhää sotaa. Tulkita sormi pystyssä demokratiaa, vetää samalla kotiinpäin mitä tulee muun maailman köyhiin ja vääräuskoisiin. Vipata kulutusluottoa luonnolta.

Mutta niiden, jotka ovat itse, tai joiden läheiset ovat olleet täysillä ja intohimoisesti mukana pahuudessa, tempautuneet joukkohysteriaan, jonka täydelliseen mielettömyyteen ovat jälkikäteen havahtuneet, on vaikea vetää rajaa sisäiseen hyvään ja ulkoiseen pahaan. Natsijohtajien jälkeläisistä kertovassa dokumenttielokuvassa Natsijohtajien lapset Bettina Göring, jolle Hermann Göring on isosetä, kertoo, että on veljensä kanssa päättänyt olla tekemättä maailmaan lisää Göringejä. Katrin Himmler, jolle Heinrich Himmler on niin ikään isosetä, kokee puolestaan, että.uskomalla verensä pahuuteen hän vahvistaisi natsien mielipuolista ajatusta verenperinnön määräävästä merkityksestä. Hänkin on kuitenkin opetellut täydellisesti vieraita kieliä kätkeäkseen saksalaisuutensa. Auschwitzin komentajan Rudolf Hössin pojanpoika Rainer Höss selaa suvun perhealbumia ja palaa tapahtumapaikalle kohtaamaan holokausista selvinneiden jälkeläisiä. Tunteet nousevat pintaan, kun osa kuulijoista kummastelee Rainerin motiiveja ja osa tunnistaa hänessäkin uhrin. Niklas Frank, Puolan miehitysaikaisen kenraalikuvernöörin Hans Frankin poika, kiertää vielä iäkkäänäkin kouluissa lukemassa karmeita tarinoita vanhempiensa, "tyypillisten saksalaisten hirviöiden", vastaisista kirjoistaan.

Näissä itseään rehellisesti ja kummastellen katsovissa ihmissä näen suunnatonta kauneutta.

Kauneutta näen myös japanilaisen Masaki Kobayashin Ihmisen kohtalo -triologiassa, jonka katsoin hiljan elokuva-arkistossa. Miltei kymmentuntinen elokuva, jonka Guinnessin ennätysten kirja mainitsee kaikkien aikojen pisimpänä, ei jätä kiveä kiven päälle kuvatessaan japanilaisten omaa pahuutta toisessa maailmansodassa. Idealistinen nuori päähenkilö Kaji epäonnistuu ensin vankileirien hirvittävien olojen inhimillistämisessä. Sitten hän tempautuu sodan ja sotilaskurin hulluuteen ja joutuu itsekin tappamaan. Päätyminen neuvostoliittolaiselle vankileirille riisuu hänet lopulta ilkosilleen vieden uskon myös kommunismin ihanteisiin. "Veteraanien työtä" vähääkään kunnioittamaton elokuva valmistui jo vuonna 1959, vain neljätoista vuotta Hiroshiman ja Nagasakin pommien jälkeen. Olemmeko me voittajat, miltei 70 vuotta sodan päättymisen jälkeen, vieläkään valmiit muuhun kuin tuntemattoman sotilaan uusiin filmatisointeihin?

Leikkauksia 14! Uskoa pientiloille

 

Yhden porsaan talouskin voi kukoistaa.


Raeste, J. (31.1.2013). Björn Wahlroos sai 262 630 euroa maataloustukea. Helsingin Sanomat.

Jos huominen (työ)päivä olisi viimeinen

Ilman ironian häivää: saan tehdä huippukiinnostavaa työtä huippuhienoissa porukoissa. Viimeksi viikolla sain työstäni rutkasti muutakin kuin rahaa. Olimme kokoontuneet jatkamaan aikanaan keskeytynyttä projektia. Meitä oli neuvotteluhuoneessa puolisen tusinaa. Hyviä tyyppejä, mutta osa vähän vaikeita persoonallisuuksia. Tunnelma oli hermostunut. Palaverin aluksi palauttelimme mieleen vanhoja suunnitelmia. Työkaveri kysyi, muistanko vilautelleeni jotain. Sanoin, etten muista vilautelleeni, ja jos muistaisin, en tunnustaisi. Syntyi hiljaisuus ja epäilin jo arvioineeni huumorintajun väärin. Erityisesti nolostutti esittäytymiseni uusille tuttavuuksille. Sitten seurue purskahti nauruun. Tunnelma vapautui, asiat alkoivat sujua ja etenevät nyt ymmärtääkseni myönteiseen suuntaan. Hieno hetki.

Mikään ei silti nykyään ole ikuista.

Mikä tahansa onnistunut tai epäonnistunut pätkä tai keikka voi jäädä viimeiseksi. Kuka tahansa voi koska tahansa menettää pysyvänkin työnsä. Syystä tai syyttä. Perhosen siivenisku toisella puolella maailmaa voi tärvätä yrittäjän bisnekset, oli liiketoimintasuunnitelma miten realistinen hyvänsä. Turvassa ei ole kukaan.

Kouluttautumalla ja verkostoitumalla voimme varautua muutoksiin. Vanhan loppu voi olla paremman alku.

Ei aina.

Oman työni liikesuhde korostui, kun yt-neuvottelut ahmaisivat monta pätevää työkaveria huolimatta firman voitollisuudesta. Tuskailin tilannetta joulunajan välipäivät. Mitä tekisin, jos saisin potkut?

Ruotsalainen ihmiskoe

Tällaista tapahtuu vain Ruotsissa.

Yle Areena esittää dokumenttia Yrityksen voitto kuuluu kaikille 12.2.2013 asti.

Siinä missä kotoiset yritysjohtajamme tarjoavat pidempiä työviikkoja ja -uria pienemmällä palkalla, ruotsalaisen Monitor-yrityksen johtaja Åke Persson ajattelee toisin.

"Rahaa on jäänyt valtavasti yli. Mitä teen sillä? Ostanko linnoja ja kartanoita, huoneistoja ulkomailta, tunturimajoja, loistoautoja, arvohuoneistoja ja sen sellaista? Mitä iloa siitä on? Minua olisi hävettänyt, jos olisin käyttänyt rahaa niin. Työntekijät sen rahan ovat tuoneet. He ovat olleet uutteria."

Vuonna 2010 Persson päätti jakaa koko yritysensä voiton työntekijöilleen. Jaettavaa kertyi 12 353 000 kruunua, keskimäärin 167 000 kruunua työntekijää kohden.

Persson ei jaellut höveleitä bonuksia hyvyttään vaan pyrki lisäämään tuottavuutta. Rahoja ei jaettu tasan vaan, vaikka kaikki saivat paljon, hyviksi arvioidut saivat muita enemmän. Arvioinnin Persson sysäsi työntekijöille itselleen.

Mitä sitten tapahtui?

Sen voin paljastaa, että pienen Hudiksvallin kuntapäättäjät innostuivat uusista verotuloista. Mutta roihahtiko tuottavuus toivotusti vai kääntyvätkö työntekijät ahneuksissaan toisiaan vastaan? Mitä tuumasivat liiketuttavat, joille idealistinen ja valoisa Persson visioi ratkaisuaan Aasian taloustiikerit päihittävänä Ruotsin mallina? Mitä ajatteli ammattiyhdysliike rahojaan vapaaehtoisesti jakelevasta yritysjohtajasta?

Yrityksen voitto kuuluu kaikille -dokumentti kertoo.

Johtaja Persson on joka tapauksessa lumoava henkilö, jonka suuhun on vaikea kuvitella tahtotilan, painopistealueen, vision tai mission kaltaisia puppusanoja. Yrittäjän onnea on aito mahdollisuus ajatella "out of the box". Pyrkimys hyvään huokuu Perssonista. Myös ruotsalaista diskuteeraamista on aina miellyttävää ihmetellä.

Dokumenttia katsoessani mietin silti, haluaisinko työskennellä Perssonin alaisuudessa. Kannustaisivatko muhkeatkaan bonukset, jos huomaisin saaneeni keskimääräistä vähemmän? Millaisia arvioita, jos millaisiakaan, tekisin päätyessäni pisteyttämään työtovereita ja itseäni?

Dokumentti:
Pieniowski, H ja Sleszynska, M. (2012). Yrityksen voitto kuuluu kaikille. Alkuperäinen dokumentti: Experimentet. Sveriges Television och Pieniowski Film.

Aiempia kirjoituksiani kannusteista:
Työn kannusteista 1/2 - me tavalliset pulliaiset
Työn kannusteista 2/2 - johtajat

Luottamuksellinen kirje Elinkeinoelämän keskusliitolle

Hyvät veljet!

Kirjoitan teille uuden vuoden rakettien paukkuessa pelastaakseni hyvinvointiyhteiskunnan.

Mainio svengi teillä on ollut päällä, ei siinä mitään. Hyvin olette kansakunnan kriisitietoisuutta kasvattaneet. Alkaa jo olla kaikille selvää, että eläkkeellejäämisikää pitää korottaa. Myös nuorten pitää valmistua nopeammin ja kotiäitien palata hiekkalaatikoilta organisaatiokaavioihin. Häkämies jo ehti ehdottaa työviikon pidentämistä ja Kokkila palkkojen alentamista. Vattin Vartiainen komppasi ikääntyvien erityiskohtelulla. Mainioita ajatuksia kaikki! Ettehän unohda työttömyysturvan kannustavuuden lisäämistä, eli heikentämistä?

Mutta minuun.

Haluaisin puhua ongelmastani, joka on uuden ajattelun kohdistuminen henkilööni. Palkanmaksajani on lähettänyt kutsun tiedotustilaisuuteen heti vuodenvaihteen jälkeen. Aihetta en tiedä, mutta se lienee yrityksen tervehdyttäminen, eli minun ja monen muun irtisanominen. Ei siinä mitään. Maailma on iso paikka ja täynnä mahdollisuuksia. Pitää ajatella positiivisesti. Ongelman aiheuttaa ikäni. En enää kuulu kuranttiin työvoimaan. Pitäisi jatkaa seitsemänkymppiseksi, noin yleensä, muttei missään, noin erityisesti. Pohdin ristiriitaa pitkään ennen kuin keksin ratkaisun.

Tulen teille töihin!

Puhutaan suoraan kuin veli veljelle. Realiteetit tunnustaen en ahnehdi. EK:n johtajien keskipalkka kelpaa minulle aluksi hyvin. Keskimääräiseen eläkeikään keskikultaisella kädenpuristuksella tyydyn myös. Jos vaikka golfosake sitten kuitenkin eläkkeelle lähtiessä?

Miksi minut palkkaatte?

Koska minulla on ideoita! Lisäksi tunnen duunareiden aivoitukset. Olenhan vielä hetken yksi heistä, ja osaan siksi puhua heille teitä paremmin. Mutta puhutaan me ensin keskenämme. Vaikka kuinka julkisesti paukuttaisimme työnteon lisäämisestä ja kustannusten leikkaamisesta, tunnustetaan reilusti, etteivät ne yksin riitä. Talous päinvastoin sukeltaa, jos vain eliitillä on varaa tai aikaa ostaa tuotteita ja palveluja. Vaikka palkkaisimme kymmenen vartijaa vuoden jokaisena päivänä hajottamaan mellakoita, ei sillä taloutta pelasteta. Pitää keksiä uusia tapoja tehdä uusia asioita. Niiden keksiminen on etujoukon, eli meidän johtajien, varsinainen tehtävä. Eihän johtajaksi muuten pääsisikään. Eikä meidän palkoillemme.

Nykyiset toiveemme ovat oikeansuuntaisia mutta riittämättömiä. Miksemme vapaassa Suomessa unelmoisi kunnolla? Miksemme edes keskenämme puhuisi selvää suomea?

Palautetaan orjuus!

Kirjoitus numero 150

Vuoden 2009 pimetessä olin masentunut. Kesälomaani vasten saadut yllätyspotkut puskivat syksyn tullen tajuntaan. Tekemistä puuttui. Työttömyysturvan menettämisen uhalla olin joutunut keskeyttämään myös opintoni. En halunnut heittää opinnäytettä varten kokoamaani materiaalia roskiin, joten muokkasin siitä vimmaisesti blogikirjoitusten sarjan. Parhaimmillaan kirjoituksia valmistui päivittäin, joskus kaksikin päivässä. Alkuajan kirjoitukset, jotka epäilemättä ovat blogin arvokkain osa, olen koonnut kronologisesti Työjuttuja -otsikon alle. Työjuttuihin on linkki blogin oikeasta palstasta.

Jouluksi 2010 sain valmiiksi myös opinnäytteen osaksi suunnitellun Oletko valmis -sarjakuva-albumin. Viimeistään tuolloin olisin voinut luontevasti lopettaa bloggaaminen. Paluu työelämään oli jo vähentänyt käytettävissä olevaa aikaa ja harventanut tahtia.

En olisi koskaan uskonut pääseväni tähän tekstiin numero 150. Nämä myöhemmät kirjoitukset ovat olleet pääasiassa kommentointia ajankohtaisiin työelämäasioihin. Luvattoman usein lähtökohtana ovat olleet pelkät Helsingin Sanomien artikkelit. En siis marginaalista käsin ruoki valtamediaa vaan saan siltä oman ravintoni. En liene hetkeen pystynyt tarjoamaan ajatuksia, joita ei olisi muotoiltu paremmin muualla.

Mitkä siis motivoi?

Kuinka kuunnella mykkiä?

Kuntavaalien 58 prosentin äänestysprosentti hätkähdytti aiheesta. Paikoin miltei puolet äänioikeutetuista hankki vaalipäiväksi parempaa tekemistä. Puolikas on helppo jäljittää. Vaikka ehdokkaat julistavat aina muutosta, heitä äänestävät ne, jotka haluavat säilyttää nykyisen hyvänsä. Pyyhkeen ovat heittäneet kehään pelin häviäjät.