OP-Pohjola 700, Metso 630, Nokia Siemens Networks 400, Kesko 370, Rautaruukki 250, Logica 250, Sanoma 140, Finnair 100, Steveco 100 ja Fennia 50 työpaikkaa. Bonukset toteutuvat taas varmemmin kuin pomojen toiveet työurien pidentämisestä. Omakin urani saattaa katketa lopullisesti, jos keksimme liittyä yt-riehaan. 50-vuotiaalle kunnon töitä tuskin löytyy. ja viidentoista vuoden kujanjuoksun päässä odottaa takuueläke.
Onneksi toisenlaisetkin tarinat ovat totta. Miltei ikäiseni yksientoista yt-neuvottelujen veteraani sinnitteli uuteen ammattiin. Hän selvitti kolmen vuoden vaativan koulutuksen kahdessa vuodessa juuri vapaapäiviä pitämättä. Urakka on nyt ohi ja mielekästä työtä tarjolla ainakin kesään asti. Todennäköisesti pidemmällekin.
Juhlistimme valmistumista Vesa-Matti Loirin 50-vuotisjuhlakonsertilla. Olin varautunut. Tunteiden tulkit ovat aina kiinnostaneet vähemmän kuin ne, jotka tekevät biisinsä. Pelkäsin joutuvani "koko kansan" väräjävään patetiapotpuriin. Patetiaakin kuulimme, mutta kaikkiaan miltei neljätuntinen konsertti yllätti iloisesti. Jalkoihinsa maestro ei keventyneenäkään uskalla varata, mutta ääneensä kyllä. Ajoitus ja draaman taju olivat myös entisensä ja taustalla soittaneet yhtyeet loistavia. Sen verran voimallisesti Lenni-Kalle Taipale tosin visualisoi pianollaan Juha Vainon tornaattorin romuttamisen, että kaappasi hetkeksi vallan solistilta. Myöhemmin Loiri kuittailikin pyytämällä olemaan hetken pimputtamatta.
Mieleeni ei heti tule maailmaltakaan toista, joka leikittelisi rajoilla yhtä vaivattomasti kuin Loiri, oli sitten kyse jazzista tai iskelmästä, tragediasta tai komediasta. Tai edes urheilusta ja (muusta) kulttuurista. Wikipedia kertoo Loirin saavuttaneen Suomen mestaruuden vesipallossa ja käsipallossa ja pelanneen myös jalkapallomaalivahtina ylimmällä sarjatasolla. Olisi luullut hänen näillä ansioilla ajautuneen monen pienemmän tähden tavoin yritysvalmentajaksi kertoamaan meille matosille kaiken olevan itsestämme kiinni kunhan uskomme yritysjohtomme unelmiin. On vaikea uskoa, ettei häntä olisi pyydetty. Ehkä rekrytointi on päättynyt samoin kuin eräs vakava kappale eilisessä konsertissa. Musiikin tauottua tähti siemasi verkkaisen kulauksen pullostaan, piti tauon, ja huokasi: "Kossua".
Saatoin tuttuni tänään kotimatkalle ja tarjosin matkalukemiseksi Helsingin Sanomien kuukausiliitteitä. Hän torjui tarjouksen, sanoi ettei luotani asti jaksa kantaa. Poikkesi sitten ärrälle ostamaan Seiskan ja iltapäivälehden. Ja lopulta valitti, ettei asemalla missään saanut tupakoida. Näin kauas ajaudumme toisistamme. Ei kuitenkaan ollut vinoilun vaan ilon päivä.
lauantai 29. syyskuuta 2012
torstai 27. syyskuuta 2012
Tavallisen ristiriitaisia asioita
Presidentti Sauli Niinistön nuorten syrjäytymistä vastustava kampanja jakaa mielipiteitä.
Äänekkäimmin sen kiroavat instituutioita rakastavat vasemmistolaiset. Heidän mielestään vanha pankkimies ohittaa raa'an rahan tarpeen tarjoamalla halpaa välittämishöttöä: "Ehdotamme, että syrjäytyneiden sijaan alamme puhua esimerkiksi tuloerojen ennätysmäisestä kasvusta, periytyvästä köyhyydestä, kalliista asumisesta ja riittämätömästä toimeentulosta", kirjoittavat toimittaja Emilia Kukkala ja Vasemmistonuorten puheenjohtaja Li Andersson (ks. Kukkala). Arvostelijoissa on myös niitä, jotka omaan kokemukseensa vedoten muistuttavat arjen raadollisuudesta. Heidän mielestään presidentin katse ei mustan auton tummennettujen ikkunoiden läpi tavoita arkitodellisuutta. Sekakäyttäjävanhemmat tuskin lukevat isällisiä ohjeita, eikä hyväosaisten puuhastelu auta neurologisiin häiriöihinkään.
Kampanja on kuitenkin saanut puoltajia myös muista kuin presidentin oman puolueen kukkahattutädeistä. Näkyvistä tukijoista ehkä arvovaltaisin on lastenpsykiatri Jari Sinkkonen. Hänestä tavallisilla asioilla on joskus tosiaan suuri merkitys. Kun on tutkittu, miksi toiset selviytyvät vaikeistakin oloista, mutta toiset vaurioituvat pysyvästi, on Sinkkosen mukaan paljastunut, että selviytyjien elämässä on usein ollut joku lämpimästi ja ymmärtävästi suhtautunut aikuinen; mummi, ukki, harrastusten ohjaaja, opettaja tai kaverin vanhempi, joka on avannut ikkunan parempaan maailmaan. Suomesta ei Sinkkosen mukaan tule koskaan niin rikasta, että yhteiskunta voisi ratkaista kaikki ongelmat ja lähettää paikalle päivystävän sosiaalityöntekijän tai muun ammattilaisen. (ks. Sinkkonen)
Myös Helsingin seurakuntayhtymän vireän Kirkko ja kaupunki -lehden päätoimittaja Seppo Simola puolustaa kampanjaa: "Kukaan ei ole niin naiivi, kaikkein vähiten tasavallan presidentti itse, että kuvittelisi syvälle käyvän ja monimutkaisen inhimillisen ja yhteiskunnallisen ongelman ratkeavan pelkillä kevyillä kotikonsteilla. Moni sen sijaan näyttää olevan niin lapsellinen, että kuvittelee kaiken järjestyvän, kunhan yhteiskunta lisää määrärahoja tiettyihin tarpeisiin." Simola huomauttaa, että yksilöt luovat ihmissuhteita, yhteiskunta turvaverkkoja, molempia tarvitaan. (Simola)
Olen samaa mieltä ja tunnen oloni vähän syylliseksi.
Äänekkäimmin sen kiroavat instituutioita rakastavat vasemmistolaiset. Heidän mielestään vanha pankkimies ohittaa raa'an rahan tarpeen tarjoamalla halpaa välittämishöttöä: "Ehdotamme, että syrjäytyneiden sijaan alamme puhua esimerkiksi tuloerojen ennätysmäisestä kasvusta, periytyvästä köyhyydestä, kalliista asumisesta ja riittämätömästä toimeentulosta", kirjoittavat toimittaja Emilia Kukkala ja Vasemmistonuorten puheenjohtaja Li Andersson (ks. Kukkala). Arvostelijoissa on myös niitä, jotka omaan kokemukseensa vedoten muistuttavat arjen raadollisuudesta. Heidän mielestään presidentin katse ei mustan auton tummennettujen ikkunoiden läpi tavoita arkitodellisuutta. Sekakäyttäjävanhemmat tuskin lukevat isällisiä ohjeita, eikä hyväosaisten puuhastelu auta neurologisiin häiriöihinkään.
Kampanja on kuitenkin saanut puoltajia myös muista kuin presidentin oman puolueen kukkahattutädeistä. Näkyvistä tukijoista ehkä arvovaltaisin on lastenpsykiatri Jari Sinkkonen. Hänestä tavallisilla asioilla on joskus tosiaan suuri merkitys. Kun on tutkittu, miksi toiset selviytyvät vaikeistakin oloista, mutta toiset vaurioituvat pysyvästi, on Sinkkosen mukaan paljastunut, että selviytyjien elämässä on usein ollut joku lämpimästi ja ymmärtävästi suhtautunut aikuinen; mummi, ukki, harrastusten ohjaaja, opettaja tai kaverin vanhempi, joka on avannut ikkunan parempaan maailmaan. Suomesta ei Sinkkosen mukaan tule koskaan niin rikasta, että yhteiskunta voisi ratkaista kaikki ongelmat ja lähettää paikalle päivystävän sosiaalityöntekijän tai muun ammattilaisen. (ks. Sinkkonen)
Myös Helsingin seurakuntayhtymän vireän Kirkko ja kaupunki -lehden päätoimittaja Seppo Simola puolustaa kampanjaa: "Kukaan ei ole niin naiivi, kaikkein vähiten tasavallan presidentti itse, että kuvittelisi syvälle käyvän ja monimutkaisen inhimillisen ja yhteiskunnallisen ongelman ratkeavan pelkillä kevyillä kotikonsteilla. Moni sen sijaan näyttää olevan niin lapsellinen, että kuvittelee kaiken järjestyvän, kunhan yhteiskunta lisää määrärahoja tiettyihin tarpeisiin." Simola huomauttaa, että yksilöt luovat ihmissuhteita, yhteiskunta turvaverkkoja, molempia tarvitaan. (Simola)
Olen samaa mieltä ja tunnen oloni vähän syylliseksi.
keskiviikko 12. syyskuuta 2012
Maailman vanhin ammatti
En ole kertonut kaikkea. Prostituutio auttoi minua parantamaan elämäni laatua merkittävästi 1990-luvun loppupuolella.
Kauhistelun ollessa kukkeimmillaan ostin nimittäin asunnon Helsingin pahamaineisimmalta alueelta.
Edullisen hinnan syy selvisi jo eteisessä, kun siistiin riviin aseteltu korkokenkäkokoelma paljasti perheen vaimon venäläiseksi. Hieroessamme kauppaa totesin myös, että herttainen tytär oli tulossa hankalaan ikään. Oli syntynyt niin pikainen muuttopäätös, että pakettikaupalla kylppäriremonttiin hankittuja laattoja jäi vapaaseen käyttööni.
Vaikka remontti on edelleen tekemättä, olen viihtynyt asunnossani erinomaisesti. Taloyhtiö on rauhallinen ja taannoisissa talkoissa vallitsi mukava tekemisen meininki. Vaikka näen kirjaimellisesti silmieni alla pysäkin muuttuvan viimeisen bussin mentyä punaisten lyhtyjen alueeksi, kadulla voi kulkea yhtä turvallisesti kuin missä tahansa muualla. Ja häiritsemättä, ainakin miehenä. Naisten olen kuullut kiusautuneen autoista huudeltuihin ehdotuksiin. Kun entinen elämänkumppanini avaimensa unohdettuaan soitti minulle alaovelta, ohi kulkeneet keski-ikäiset rouvat tuhahtelivat toisilleen: "Tää on taas niin tätä".
En silti vaihtaisi biodiversiteettiäni espoolaiseen omakotitaloalueeseen, jonka jokaiseen taloon on kloonattu autoileva ydinperhe. Meillä piisaa prostituoitua, juoppoa, skitsofreenikkoa, narkkaria, mutta myös tavallista työmatkalaista, koirantaluttajaa, kitaraa kanniskelevaa kunnon nuorta, optiomiljonääriä. Entinen tasavallan presidentti. Kukaan ei joudu silmätikuksi.
Alue on toisaalta 15 vuodessa muuttunut aktiivisten ihmisten toimesta merkittävästi viihtyisämmäksi. Puistoja ehostetaan, tapahtumia järjestetään, julkista tilaa otetaan muutenkin omaehtoiseen käyttöön. Myönteinen kierre voimistaa itseään. Talossamme asuu ensimmäistä kertaa usea lapsiperhe, joka ei kiirehdi muuttoa muualle. Asuntoni arvo sen kuin kohoaa.
Voin siis syystä väittää tehneni elämäni parhaat kaupat prostituution ansiosta.
Vain, jos vanhempani kyläilevät, havahdun katselemaan ympärilleni ulkopuolisin silmin. Muuten sivuutan thaihieromapaikat ja katujen tarjonnan kuten veppisivustojen mainosbannerit. Nytkin havahduin ajattelemaan prostituutiota vasta, kun näin sitä televisiosta.
Erinomaisessa hollantilaisessa dokumentissa, Punaisten lyhtyjen kaksoset, kamera seuraa seitsemänkymppisten identtisten kaksoissiskojen, Martine ja Louise Fokkensin, arkista elämää Amsterdamissa. Siskokset ovat kuin kenen tahansa meidän kukkamekoista tykkääviä lörpötteleviä tätejä, paitsi että he ovat toimineet prostituoituina jo puolisen vuosisataa. Martine edelleen, koska ei pärjää kansaneläkkeellään. Pääsemme seuraamaan niin verkkaista arkea kuin asiakastapaamisten koko kirjon ilman että katsominen tuntuu tirkistelyltä. Väliin siskokset pysähtyvät kertomaan ajatuksiaan ja kertaamaan elämänvaiheitaan. Suvun ja naapuruston kanssa ei aina ole ollut helppoa, mutta asiakkaista heillä tuntuu olevan vain hyvää sanottavaa. Ja asiakkaita on tosiaan ehtinyt olla lukemattomia.
Dokumentti näyttää, ei selitä. Se ei mässäile naisten kauhealla kohtalolla, ei piiloudu tilastoihin ja yleiselle tasolle, ei romantisoi eikä paheksu. Ehkä siksi se saa minut pohtimaan kantaani prostituutioon.
Kauhistelun ollessa kukkeimmillaan ostin nimittäin asunnon Helsingin pahamaineisimmalta alueelta.
Edullisen hinnan syy selvisi jo eteisessä, kun siistiin riviin aseteltu korkokenkäkokoelma paljasti perheen vaimon venäläiseksi. Hieroessamme kauppaa totesin myös, että herttainen tytär oli tulossa hankalaan ikään. Oli syntynyt niin pikainen muuttopäätös, että pakettikaupalla kylppäriremonttiin hankittuja laattoja jäi vapaaseen käyttööni.
Vaikka remontti on edelleen tekemättä, olen viihtynyt asunnossani erinomaisesti. Taloyhtiö on rauhallinen ja taannoisissa talkoissa vallitsi mukava tekemisen meininki. Vaikka näen kirjaimellisesti silmieni alla pysäkin muuttuvan viimeisen bussin mentyä punaisten lyhtyjen alueeksi, kadulla voi kulkea yhtä turvallisesti kuin missä tahansa muualla. Ja häiritsemättä, ainakin miehenä. Naisten olen kuullut kiusautuneen autoista huudeltuihin ehdotuksiin. Kun entinen elämänkumppanini avaimensa unohdettuaan soitti minulle alaovelta, ohi kulkeneet keski-ikäiset rouvat tuhahtelivat toisilleen: "Tää on taas niin tätä".
En silti vaihtaisi biodiversiteettiäni espoolaiseen omakotitaloalueeseen, jonka jokaiseen taloon on kloonattu autoileva ydinperhe. Meillä piisaa prostituoitua, juoppoa, skitsofreenikkoa, narkkaria, mutta myös tavallista työmatkalaista, koirantaluttajaa, kitaraa kanniskelevaa kunnon nuorta, optiomiljonääriä. Entinen tasavallan presidentti. Kukaan ei joudu silmätikuksi.
Alue on toisaalta 15 vuodessa muuttunut aktiivisten ihmisten toimesta merkittävästi viihtyisämmäksi. Puistoja ehostetaan, tapahtumia järjestetään, julkista tilaa otetaan muutenkin omaehtoiseen käyttöön. Myönteinen kierre voimistaa itseään. Talossamme asuu ensimmäistä kertaa usea lapsiperhe, joka ei kiirehdi muuttoa muualle. Asuntoni arvo sen kuin kohoaa.
Voin siis syystä väittää tehneni elämäni parhaat kaupat prostituution ansiosta.
Vain, jos vanhempani kyläilevät, havahdun katselemaan ympärilleni ulkopuolisin silmin. Muuten sivuutan thaihieromapaikat ja katujen tarjonnan kuten veppisivustojen mainosbannerit. Nytkin havahduin ajattelemaan prostituutiota vasta, kun näin sitä televisiosta.
Erinomaisessa hollantilaisessa dokumentissa, Punaisten lyhtyjen kaksoset, kamera seuraa seitsemänkymppisten identtisten kaksoissiskojen, Martine ja Louise Fokkensin, arkista elämää Amsterdamissa. Siskokset ovat kuin kenen tahansa meidän kukkamekoista tykkääviä lörpötteleviä tätejä, paitsi että he ovat toimineet prostituoituina jo puolisen vuosisataa. Martine edelleen, koska ei pärjää kansaneläkkeellään. Pääsemme seuraamaan niin verkkaista arkea kuin asiakastapaamisten koko kirjon ilman että katsominen tuntuu tirkistelyltä. Väliin siskokset pysähtyvät kertomaan ajatuksiaan ja kertaamaan elämänvaiheitaan. Suvun ja naapuruston kanssa ei aina ole ollut helppoa, mutta asiakkaista heillä tuntuu olevan vain hyvää sanottavaa. Ja asiakkaita on tosiaan ehtinyt olla lukemattomia.
Dokumentti näyttää, ei selitä. Se ei mässäile naisten kauhealla kohtalolla, ei piiloudu tilastoihin ja yleiselle tasolle, ei romantisoi eikä paheksu. Ehkä siksi se saa minut pohtimaan kantaani prostituutioon.
tiistai 4. syyskuuta 2012
Leonard Cohen 2.9.2012
Elämäkerran mukaan kanadanjuutalainen laulaja-lauluntekijä, kirjailija ja runoilija Leonard Cohen onnistui nuorena hypnotisoimaan perheen palvelustytön riisuutumaan alasti (Nadel, 33-34).
Tunnelma on sunnuntain konsertissa niin hypnoottinen, että 77-vuotiaan Cohenin uskoo helposti yltävän halutessaan samaan urotekoon. Monet lapsi-ihmiset pitävät Cohenia opettajanaan, vanhana, viisaana miehenä, jolta odottavat suuntaa omalle elämälleen. Cohen hallitsee taidon annostella lauluihinsa täyttä ja tyhjää tilaa sopivassa määrässä ja suhteessa niin, että kuulija projisoi niihin omat ajatuksensa ja tunteensa. Ollaan hyvän puolesta pahaa vastaan, lihaa ja henkeä sopivassa suhteessa. Muistelen Cohenin muusikkokollegan tuskailleen, että Cohen voi matalalla äänellään laulaa uskottavasti ihan mitä hyvänsä. Epäilemättä Matti Apunen lukisi Cohenin Palefacen tavoin niiden taiteilijoihin, joita pitäisi enemmän savustaa sanomisistaan (Apunen).
 |
Sisyfos Kivi, 50, bändäsi muiden mukana.
|
perjantai 17. elokuuta 2012
Työelämäopetusta pullamössönuorille?
Lisää työelämää kouluihin toivoo Helsingin Sanomien Työelämä-sivujen tuottaja Pekka Mykkänen. Kun koulussa ei puhuta työelämän vaatimuksista, 20-vuotiaille joudutaan opettamaan työpajoissa esimerkiksi sitä, että jos työpäivä alkaa yhdeksältä, työpaikalle pitäisi saapua yhdeksäksi. (ks. Mykkänen). Ei hyvä.
Olin yli 30 vuotta sitten Mykkäsen kanssa samaa mieltä. Ruodittuani joulupäivänä 1979 päiväkirjassani lukion toisen luokan syystodistusta, murehdittuani hidasta lukunopeuttani, ennakoituani Ajatollah Khomainista uutta Hitleriä ja pahoilteltuani Rauman Lukon heikkoa menestystä laitoin kuntoon koulutusasiat.
Vauhtiin päästyäni korjailen oppiaineet: Äidinkielessä opetan kieliopin pääpiirteet ja analysoin tekstejä. Kirjailijoiden nimilistat ja vuosiluvut poistan. Uskonnosta karsin tylsät vanhan ajan kiistat, ja historiassakin käsittelen lähiaikaa vanhaa ja keskiaikaa enemmän, jotta ulkoluvun sijaan opimme ymmärtämään nykyisyyttä. Maantiedosta karsin toisarvoiset asiat, kuten kaivosten nimien opettelun (Ruotsin rautakaivosten nimiä kysyttiin jopa kokeissa). Maiden yhteiskuntajärjestelmät luen jostain syystä nekin maantietoon, kuten myös matkailun tuontirajoitukset, ja passin ja viisumien hankkimisen. Liikuntatuntini auttavat löytämään oman urheilulajin ja opettavat myös ensiapua. Matematiikasta, kemiasta, fysiikasta ja biologiasta en koe pystyväni sanomaan mitään, kosken täysin näe yhteyksiä, joissa ko. aineita sovelletaan. Vain kuvaamataitoon olen suurin piirtein tyytyväinen. Arvelen silti lopuksi, että Suomen koulu antaa paremmat edellytykset tietojen syventämiseen kuin monen muun maan. Ajattelemisen aihetta, muttei aikaa ajatella.
Lopuksi valitan kiirettä ja masennusta.
Päätin ahdistuneena teininä, etten koskaan antaisi muistojen kullata nuoruuttani, kuten monet aikani aikuiset olivat tehneet. Lukion koin rankaksi, vaikka pahimmasta huonouden tunteesta olin toisluokkalaisena jo päässyt jätettyäni pitkän matematiikan. Näkymien puute vaivasi enemmän murrosiässä. Suoranaista pakokauhua herätti peruskoulun ammatinvalintaoppaan loputon lista työnimikkeistä, joista en ollut koskaan kuullutkaan. Koululaisvierailulla paperitehtaassa olin saada paniikkihäiriön. Koin olevani petetty, täysin tyhjä, mihinkään kykenemätön. Olin elänyt kuplassa. Koulussa oppimallani ei näyttänyt olevan mitään todellista merkitystä. Käsitys vahvistui, kun kesätyöt menivät todistuksista riippumatta niille, joilla oli suhteita.
Olin yli 30 vuotta sitten Mykkäsen kanssa samaa mieltä. Ruodittuani joulupäivänä 1979 päiväkirjassani lukion toisen luokan syystodistusta, murehdittuani hidasta lukunopeuttani, ennakoituani Ajatollah Khomainista uutta Hitleriä ja pahoilteltuani Rauman Lukon heikkoa menestystä laitoin kuntoon koulutusasiat.
Pitäisi lukea suomea, historiaa ja psykologiaa... jne... jne... Toisin sanoen 1800-luvun filosofiaa, runoutta, muinaisia kirjailijoita, hermoston rakennetta... Voi kyllä kysyä, että koska me opimme täyttämään veroilmoituksen, asioimaan valtion virastoissa, laittamaan ruokaa jne... Että elämä opettaa?... Miksei koulu? Tosiasia on, että niin kauan kuin opiskelee ei itseään juuri ehdi sivistää. Koulu on todella paikka, jossa mahdollisimman nopeasti pyritään opettamaan ulkoa mahdollisimman paljon. Ja useimmiten vielä vääriä ja hyödyttömiä asioita. Monttua voi ihan hyvin kaivaa ilman keskiajan skolastiikkaakin.
 |
| Kaikkitietävä kynä sauhusi jo varhain. |
Koulu sen tekee; kuivattaa ihmisen, unelmat, kaiken... Lisäksi on alkanut tuntua, että olen tehnyt vakavia virhearviointeja arvioidessani tärkeimpiä ominaisuuksiani. Masennuskaudet ovat tullessaan yhä pitempiä ja syvempiä. Vaikka kyllä joulu aika hyvä oli.
 |
| Nuorta optimismia peruskoulun päättyessä. |
torstai 2. elokuuta 2012
Leikkauksia 13: Hehkutus, suoritus, selitys
"Arvelinkin, että mitään huippu-uintia ei voi tulla, kun se satanenkaan ei kulkenut kovin hyvin."Tällaisia selityksiä urheilijamme ovat antaneet olympialaisissa. Epäilemättä kansakunnan tilasta huolestuneet yritysjohtajat ja poliitikot näkevät merkkejä elintason tuomasta yleisestä veltostumisesta. He ehdottanevat, että opintoja pitää nopeuttaa, työpäiviä pidentää, eläkeikää nostaa ja sosiaaliturvaa heikentää, jotta menneiden vuosikymmenten roti palaa.
"Valitettavasti alku oli mollivoittoinen. Siinä oli vähän puristusta ja lahkeen lepatusta."
"Puomi oli yhtä tärinää. Jännitin niin kovasti, että jätin yhden liikkeen pois, jotta en putoaisi. Kisa oli hauska, vaikka jännitys vähensi pisteitä. Tämä on ollut ihan ainutlaatuinn kokemus. Harmittaa, kun en saanut kuvaa Usain Boltista."
"Ihan hyvä sijoitus. Parempi kuin Sydneyssä (21 -> 20). Jäin valitettavasti pääjoukkoon. Sellaista tämä urheilu on, parhaat lähtivät irti."
"Kenttä oli supernopea. Sellaisella alustalla ei pärjätä, jos oma syöttö ei kulje."
"Olen ollut mielestäni kisojen alla nousukunnossa, mutta suurelle yleisölle en pystynyt sitä näyttämään."
Mutta olemmeko oikeasti veltostuneet?
Mielestäni emme.
Asiat ovat päinvastoin parhaalla mahdollisella tolalla. Potentiaaliset huippu-urheilijamme tekevät huippusuorituksiaan toisaalla; tutkimuslaboratorioissa, leikkaussaleissa, kouluissa, työpaikoillaan. Siellä missä pitääkin. Miksi huippukirugiksi kykenevä nuori olisi lapsellisen kiinnostunut siitä, montako metriä keppi lentää tai ukko pomppii, jos hän voi tehdä todellisia palveluksia yhteisölleen ja elämälleen?
maanantai 30. heinäkuuta 2012
Toisenlainen loma
En tänä kesänä juuri matkustellut.
Kun parisuhde muuttui ystävyydeksi, menetin matkakumppanin. Ihan ventovieraan kanssa en hotellihuonetta välitä jakaa. Jos kaveriksi sattuu hillitön bilehile, lähetyskäskyn riivaama lahkolainen tai väsymätön vitsinikkari, loma on pilalla. "Suvaitsevaiston" tyyppiedustajana suvaitsen minäkin erilaisuutta turvallisen etäällä itsestäni. Riittää, että avokonttorissa sumplin kaikkien kanssa.
En silti monen keski-ikäisen miehen tapaan asettunut tuopin ääreen ruikuttamaan. Olin tosin aikonut juosta jo alkukesällä viimeisen maratonini. Tasolleni kunnianhimoinen tavoite oli määrä saavuttaa säännöllisesti ja monipuolisesti harjoitellen. Sitten sain flunssan, ensimmäiseni puoleentoista vuoteen, enkä voinut startata. Pari viikkoa myöhemmin yritin toisaalla, mutta kunto oli jo tiessään. Treeni jatkuu syksyyn.
Ensimmäisen lomaviikon järjestelin roikkumaan jääneitä asioita ja haahuilin hajamielisenä Helsingin ilmaistapahtumissa. Yritin eheytyä hätäisestä projekti-ihmisestä ihan oikeaksi ihmiseksi. Sellaiseksi, joka saa tyydytyksensä siitä, että haluaa ja pystyy tekemään asiat niin kunnolla kuin suinkin osaa alusta loppuun. Ei se oikein onnistunut.
Virittelin kirjoitusharrastusta. Ilmoittautuduin hetken mielijohteesta kurssille, mutta se oli täynnä. Ilmoittauduin toiselle kurssille. Se oli peruutettu osallistujien puuttumisen takia. Yritin maalata. Tuotos oli niin karmea, että pakenin saman tien asunnostani.
Matkustaminen on huono idea, jos haluaa paeta itseään. Hetken on rentouttavaa vaellella velvoitteista vapaana. Kuljeskella paikoissa, jossa ei ole pelkoa törmätä kehenkään, joka vaatisi muuta kuin maksua tasarahalla tai pienen tipin kera. Pidemmän päälle syntyy kuitenkin vain luettelo satunnaisista paikoista, ja jää epäselväksi, miksi olen niihin päättynyt. Ja pahinta kaikista: sama eksynyt ruttunaama tuijottaa maailman kaikkien hotellien peileistä.
Onneksi on kuitenkin yksi peili, joka heijastaa toisin. Kesämökin vanhan piirongin peili. Se vääristää sen verran, että punkkitarkasta ei sen avulla voi tehdä. Se mahdollistaa kuitenkin täydentämisen ja tulkinnat.
Mökillä on sähköt, mutta sieltä puuttuvat nettiyhteys ja televisio. Aikaa jää tuumailuun. Kulttuuriantropologi Thomas Hylland Eriksen esittää kirjassaan Hetken tyrannia, että kiireettömän pohjoismaisen mökkielämän malli pitäisi tehdä tunnetuksi kaikkialla (ks. Eriksen, 221). Eriksenin mielestä ihmiskunnan tuhoisin ongelma ei ole ilmastonmuutos, velkakriisi eikä edes syrjäytyminen vaan hitaan ajan puute. Arjen ennakomaton sälä: puhelut, sähköpostit, tekstiviestit ja pikapalaverit vaativat jatkuvaa reagointia niin, että aikaa ja keskittymistä vaativat tärkeämmät asiat jäävät aina tekemättä. Eriksen kertoo tutkijakollegastaan, joka ei enää kykene lukemaan kirjoja. (ks. Pohjola) Tunnistan samoja oireita.
Kun parisuhde muuttui ystävyydeksi, menetin matkakumppanin. Ihan ventovieraan kanssa en hotellihuonetta välitä jakaa. Jos kaveriksi sattuu hillitön bilehile, lähetyskäskyn riivaama lahkolainen tai väsymätön vitsinikkari, loma on pilalla. "Suvaitsevaiston" tyyppiedustajana suvaitsen minäkin erilaisuutta turvallisen etäällä itsestäni. Riittää, että avokonttorissa sumplin kaikkien kanssa.
En silti monen keski-ikäisen miehen tapaan asettunut tuopin ääreen ruikuttamaan. Olin tosin aikonut juosta jo alkukesällä viimeisen maratonini. Tasolleni kunnianhimoinen tavoite oli määrä saavuttaa säännöllisesti ja monipuolisesti harjoitellen. Sitten sain flunssan, ensimmäiseni puoleentoista vuoteen, enkä voinut startata. Pari viikkoa myöhemmin yritin toisaalla, mutta kunto oli jo tiessään. Treeni jatkuu syksyyn.
Ensimmäisen lomaviikon järjestelin roikkumaan jääneitä asioita ja haahuilin hajamielisenä Helsingin ilmaistapahtumissa. Yritin eheytyä hätäisestä projekti-ihmisestä ihan oikeaksi ihmiseksi. Sellaiseksi, joka saa tyydytyksensä siitä, että haluaa ja pystyy tekemään asiat niin kunnolla kuin suinkin osaa alusta loppuun. Ei se oikein onnistunut.
Virittelin kirjoitusharrastusta. Ilmoittautuduin hetken mielijohteesta kurssille, mutta se oli täynnä. Ilmoittauduin toiselle kurssille. Se oli peruutettu osallistujien puuttumisen takia. Yritin maalata. Tuotos oli niin karmea, että pakenin saman tien asunnostani.
Matkustaminen on huono idea, jos haluaa paeta itseään. Hetken on rentouttavaa vaellella velvoitteista vapaana. Kuljeskella paikoissa, jossa ei ole pelkoa törmätä kehenkään, joka vaatisi muuta kuin maksua tasarahalla tai pienen tipin kera. Pidemmän päälle syntyy kuitenkin vain luettelo satunnaisista paikoista, ja jää epäselväksi, miksi olen niihin päättynyt. Ja pahinta kaikista: sama eksynyt ruttunaama tuijottaa maailman kaikkien hotellien peileistä.
Mökillä on sähköt, mutta sieltä puuttuvat nettiyhteys ja televisio. Aikaa jää tuumailuun. Kulttuuriantropologi Thomas Hylland Eriksen esittää kirjassaan Hetken tyrannia, että kiireettömän pohjoismaisen mökkielämän malli pitäisi tehdä tunnetuksi kaikkialla (ks. Eriksen, 221). Eriksenin mielestä ihmiskunnan tuhoisin ongelma ei ole ilmastonmuutos, velkakriisi eikä edes syrjäytyminen vaan hitaan ajan puute. Arjen ennakomaton sälä: puhelut, sähköpostit, tekstiviestit ja pikapalaverit vaativat jatkuvaa reagointia niin, että aikaa ja keskittymistä vaativat tärkeämmät asiat jäävät aina tekemättä. Eriksen kertoo tutkijakollegastaan, joka ei enää kykene lukemaan kirjoja. (ks. Pohjola) Tunnistan samoja oireita.
maanantai 9. heinäkuuta 2012
Yrittäjien Aalto?
Olen vältellyt kirjoittamasta yrittäjyydestä, josta ymmärrän aika vähän.
Lähimpänä yrittäjyyttä olin freelancerina. Niin hyväksi en kuitenkaan tullut, että olisin voinut valita asiakkaani tai hintani. Yrittäjyyteni oli jatkuvaa huolta huomisesta. Uudelleenkouluttauduin lopulta päästäkseni säännölliseen palkkatyöhön, eroon itseni kaupittelusta.
Kun sain palkkatyöstä potkut, minulta kyseltiin, harkitsinko yrittäjäksi ryhtymistä. Siteerasin viisasta konsulttia: "Katsokaa nyt edes, että joku on miljoonan tai pari valmis sijoittamaan ideaanne." Minulta puuttui noin suuri idea. Yhden miehen banaanivaltioksi en halunnut.
Kuten on työtä ja paskatyötä, on myös yrittäjyyttä ja "yrittäjyyttä". Yrittäjyys on aito asia. "Yrittäjyys" on usein ansa.
Lähimpänä yrittäjyyttä olin freelancerina. Niin hyväksi en kuitenkaan tullut, että olisin voinut valita asiakkaani tai hintani. Yrittäjyyteni oli jatkuvaa huolta huomisesta. Uudelleenkouluttauduin lopulta päästäkseni säännölliseen palkkatyöhön, eroon itseni kaupittelusta.
Kun sain palkkatyöstä potkut, minulta kyseltiin, harkitsinko yrittäjäksi ryhtymistä. Siteerasin viisasta konsulttia: "Katsokaa nyt edes, että joku on miljoonan tai pari valmis sijoittamaan ideaanne." Minulta puuttui noin suuri idea. Yhden miehen banaanivaltioksi en halunnut.
Kuten on työtä ja paskatyötä, on myös yrittäjyyttä ja "yrittäjyyttä". Yrittäjyys on aito asia. "Yrittäjyys" on usein ansa.
keskiviikko 13. kesäkuuta 2012
50 vuotta kivenpyörittelyä
Täytin 50-vuotta, minkä siedän vaihtoehdon kamaluuden takia.
En silti tunne itseäni yhdeksi niistä pönäköistä keski-ikäisistä, jotka lehdessä hiukan alaviistosta kuvattuna muistelevat omahyväisesti mennyttä ja visioivat tulevaa. Ei haastattelua kyllä pyydettykään. Juhliminen jäi pariin puheluun, muutamaan tekstiviestiin ja postikorttiin. Työpaikalla salasin asian. Ex-elämänkumppanin kanssa kävimme konsertissa, mutta päivämäärä oli sattuma.
En tosiaan ole oppinut minkäänlaista viisautta. Uskoakseni tulen tuntemaan loppuun asti vain hämmennystä kaikesta ympärilläni. Olen suuri ja erittelemätön: en tiedä.
Hetki sitten olin silti vielä uusi ylioppilas, ja maailma näytti avoimelta. Mitä tapahtui?
Ministerit kertoivat viime viikon sunnuntaihesarissa miten nuoruuden työpaikat olivat valmistaneet heitä suuriin tehtäviin (ks. Kantola ja Tolonen). Huomasin kokemusteni olevan vähintään samaa tasoa. Koulutuksenikin. Miksi juuri minä jäin vaille suurta tulevaisuutta? Merkittävät ihmiset toteavat aina, etteivät voineet kieltäytyä, kun pyydettiin, tai että joku aate valitsi heidät, eivät he aatetta. Olisin kyllä ollut minäkin käytettävissä. Jostain syystä kukaan ei pyytänyt, eikä yksikään aate villinnyt. Tällainen on toisaalta - toisaalta -ihmisen kohtalo?
Lapsetkin jäivät tekemättä, ja siten lapsenlapset. Puuttui joko rahaa tai sopiva nainen. Yleensä molemmat. Viimein aika lukitsi vaihtoehdot. Kun ensin emme työltä ehdi lisääntymispuuhiin, joudumme lopulta työskentelemään 70-vuotiaaksi, kun eläkkeiltä puuttuvat maksajat.
Ei tosin voi valehdella omistautuneeni uralle. Sellaista ei tullut. Tuli vain sinnittelyä ja yksittäisiä fragmentteja, jotka ovat toki pätevöittäneet kirjoittamaan työaiheista blogia.
Muistelen juhlan kunniaksi näitä fragmentteja.
Muistinvaraisessa järjestyksessä: sanomalehdenjakaja, ulkoalueen hoitaja leirintäalueella, pilapiirtäjä, ahtaaja (huutomies), posteljooni, taidemuseon kesävahtimestari, rakennustyömies, kuvataideterapian avustaja, rahtivarastomies, siivooja, animaattori, kuvittaja, opettaja. Siivoamistani olen käsitellyt aiemmin, joten ohitan sen nyt. Nykyistä it-humanistin työtä olen sivunnut pitkin matkaa, albumissanikin, joten jätän senkin tällä kertaa.
En silti tunne itseäni yhdeksi niistä pönäköistä keski-ikäisistä, jotka lehdessä hiukan alaviistosta kuvattuna muistelevat omahyväisesti mennyttä ja visioivat tulevaa. Ei haastattelua kyllä pyydettykään. Juhliminen jäi pariin puheluun, muutamaan tekstiviestiin ja postikorttiin. Työpaikalla salasin asian. Ex-elämänkumppanin kanssa kävimme konsertissa, mutta päivämäärä oli sattuma.
En tosiaan ole oppinut minkäänlaista viisautta. Uskoakseni tulen tuntemaan loppuun asti vain hämmennystä kaikesta ympärilläni. Olen suuri ja erittelemätön: en tiedä.
Hetki sitten olin silti vielä uusi ylioppilas, ja maailma näytti avoimelta. Mitä tapahtui?
Ministerit kertoivat viime viikon sunnuntaihesarissa miten nuoruuden työpaikat olivat valmistaneet heitä suuriin tehtäviin (ks. Kantola ja Tolonen). Huomasin kokemusteni olevan vähintään samaa tasoa. Koulutuksenikin. Miksi juuri minä jäin vaille suurta tulevaisuutta? Merkittävät ihmiset toteavat aina, etteivät voineet kieltäytyä, kun pyydettiin, tai että joku aate valitsi heidät, eivät he aatetta. Olisin kyllä ollut minäkin käytettävissä. Jostain syystä kukaan ei pyytänyt, eikä yksikään aate villinnyt. Tällainen on toisaalta - toisaalta -ihmisen kohtalo?
Lapsetkin jäivät tekemättä, ja siten lapsenlapset. Puuttui joko rahaa tai sopiva nainen. Yleensä molemmat. Viimein aika lukitsi vaihtoehdot. Kun ensin emme työltä ehdi lisääntymispuuhiin, joudumme lopulta työskentelemään 70-vuotiaaksi, kun eläkkeiltä puuttuvat maksajat.
Ei tosin voi valehdella omistautuneeni uralle. Sellaista ei tullut. Tuli vain sinnittelyä ja yksittäisiä fragmentteja, jotka ovat toki pätevöittäneet kirjoittamaan työaiheista blogia.
Muistelen juhlan kunniaksi näitä fragmentteja.
Muistinvaraisessa järjestyksessä: sanomalehdenjakaja, ulkoalueen hoitaja leirintäalueella, pilapiirtäjä, ahtaaja (huutomies), posteljooni, taidemuseon kesävahtimestari, rakennustyömies, kuvataideterapian avustaja, rahtivarastomies, siivooja, animaattori, kuvittaja, opettaja. Siivoamistani olen käsitellyt aiemmin, joten ohitan sen nyt. Nykyistä it-humanistin työtä olen sivunnut pitkin matkaa, albumissanikin, joten jätän senkin tällä kertaa.
lauantai 19. toukokuuta 2012
Rikkoisinko lakia?
Kirjoituksessa Tottelin vain käskyä päädyin pitämään tottelevaisuuttamme periaatteessa hyvänä asiana. Yhteiseen tahtoon taipuen saamme paljon hyvää aikaan.
On hyvä, että käärimme hihat ja tuotamme yhteistä jaettavaa. On hyvä, että noudatamme työmatkalla liikennesääntöjä; pysymme omalla kaistallamme ja etenemme sovitulla nopeudella. Vastakkaisen kaistan rekkaan tähtäävät sekopäät päätyvät roskalehtien lööppeihin, koska ovat poikkeus. Sääntöjen noudattaminen on niin hämmästyttävän yleistä, ettei siinä riitä uutisoitavaa.
Välillä enemmistö lipsahtaa kuitenkin hulluuden puolelle. Koska vieressä on samanmoinen kaveri, kukin kokee edelleen toimivansa mielekkäästi. Pohjoiskorealainen liehuttaa lippua paraatissa suuren johtajan kunniaksi kummempia kyselemättä, kun samaa tekee 500 000 yhtä hölmöä. Kummallisena muille avautuvan todellisuuden luovat myös erilaiset hyvä veli -verkostoitujat, uskolahkot, perhehelvetit, pedofiilirenkaat ja "kansan" asialla olevat poliittiset ääriryhmät. Peräkammareiden kouluammuskelijapojista puhumattakaan. Tiedonkulun näennäisestä helppoudesta huolimatta olemme alttiita harhaisille todellisuuksille. Mielettömyyden näkevät vain ulkopuoliset.
Myös ammattiryhmät ja työpaikat tulkitsevat maailman tavallaan. Se on luonnollista ja hyödyllistä, mutta joskus yrityskulttuurikin sairastuu. Näin kävi esimerkiksi pääkaupunkiseudulla vaikuttavassa jäteyritys Lokapojissa, jossa tavaksi tuli kipata jätteitä minne sattuu. Asiakasta laskutettiin käsiteltyjä jätteitä suuremmasta määrästä. Jätteenkäsittelylaitoksella, jos sinne asti päästiin, ilmoitettiin vastaavasti todellista pienempi määrä. Työntekijöiltä vaati suorastaan kansalaisrohkeutta noudattaa lakeja. Osa silti kieltäytyi ja irtisanoutui (päätyen epäilemättä työvoimaviranomaisten langettamalle karenssille). Osa oli tottelevinaan, mutta yritti toimia lainmukaisesti esimiehen silmän välttäessä. Osa tottui tekemään työtä käskettyä. (ks. Salonen)
Jos näemme asiat toisin kuin enemmistö, tai ainakin vallanpitäjä, voi oikeustajumme joutua ristiriitaan myös lain kanssa. "Valaistuneelle" syntyy houkutus pitää omaa asiaa lain noudattamista tärkeämpänä. Näin on käynyt Suomessa murheellisimmillaan sisällissodassa. Reilu vuosikymmen myöhemmin Lapuan liike suosi arveluttavia keinoja. Koijärvestä lähtien ympäristöliikkeessä on ollut vahva kapinallisuuden traditio. Sitä ovat jatkaneet turkistarhaiskijät ja sikatilojen luvattomat kuvaajat. "Piraatit" viis veisaavat tekijänoikeuslainsäädännöstä kokiessaan taistelevansa sananvapauden puolesta. Laittomissa lakoissa toisen osapuolen käyttäytyminen koetaan niin epäoikeudenmukaiseksi, että lain kirjain saa väistyä.
On hyvä, että käärimme hihat ja tuotamme yhteistä jaettavaa. On hyvä, että noudatamme työmatkalla liikennesääntöjä; pysymme omalla kaistallamme ja etenemme sovitulla nopeudella. Vastakkaisen kaistan rekkaan tähtäävät sekopäät päätyvät roskalehtien lööppeihin, koska ovat poikkeus. Sääntöjen noudattaminen on niin hämmästyttävän yleistä, ettei siinä riitä uutisoitavaa.
Välillä enemmistö lipsahtaa kuitenkin hulluuden puolelle. Koska vieressä on samanmoinen kaveri, kukin kokee edelleen toimivansa mielekkäästi. Pohjoiskorealainen liehuttaa lippua paraatissa suuren johtajan kunniaksi kummempia kyselemättä, kun samaa tekee 500 000 yhtä hölmöä. Kummallisena muille avautuvan todellisuuden luovat myös erilaiset hyvä veli -verkostoitujat, uskolahkot, perhehelvetit, pedofiilirenkaat ja "kansan" asialla olevat poliittiset ääriryhmät. Peräkammareiden kouluammuskelijapojista puhumattakaan. Tiedonkulun näennäisestä helppoudesta huolimatta olemme alttiita harhaisille todellisuuksille. Mielettömyyden näkevät vain ulkopuoliset.
Myös ammattiryhmät ja työpaikat tulkitsevat maailman tavallaan. Se on luonnollista ja hyödyllistä, mutta joskus yrityskulttuurikin sairastuu. Näin kävi esimerkiksi pääkaupunkiseudulla vaikuttavassa jäteyritys Lokapojissa, jossa tavaksi tuli kipata jätteitä minne sattuu. Asiakasta laskutettiin käsiteltyjä jätteitä suuremmasta määrästä. Jätteenkäsittelylaitoksella, jos sinne asti päästiin, ilmoitettiin vastaavasti todellista pienempi määrä. Työntekijöiltä vaati suorastaan kansalaisrohkeutta noudattaa lakeja. Osa silti kieltäytyi ja irtisanoutui (päätyen epäilemättä työvoimaviranomaisten langettamalle karenssille). Osa oli tottelevinaan, mutta yritti toimia lainmukaisesti esimiehen silmän välttäessä. Osa tottui tekemään työtä käskettyä. (ks. Salonen)
Jos näemme asiat toisin kuin enemmistö, tai ainakin vallanpitäjä, voi oikeustajumme joutua ristiriitaan myös lain kanssa. "Valaistuneelle" syntyy houkutus pitää omaa asiaa lain noudattamista tärkeämpänä. Näin on käynyt Suomessa murheellisimmillaan sisällissodassa. Reilu vuosikymmen myöhemmin Lapuan liike suosi arveluttavia keinoja. Koijärvestä lähtien ympäristöliikkeessä on ollut vahva kapinallisuuden traditio. Sitä ovat jatkaneet turkistarhaiskijät ja sikatilojen luvattomat kuvaajat. "Piraatit" viis veisaavat tekijänoikeuslainsäädännöstä kokiessaan taistelevansa sananvapauden puolesta. Laittomissa lakoissa toisen osapuolen käyttäytyminen koetaan niin epäoikeudenmukaiseksi, että lain kirjain saa väistyä.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)