keskiviikko 26. toukokuuta 2010

Köyhät ja huolettomat?

Käpylän kyläjuhlat 2010Ennätin viikonloppuna kyläjuhlimaan Kallioon ja Käpylään. Vastaan konserteissa ja kirpputoreilla tulvi rentoja nuoria, Käpylässä varttuneempaakin väkeä. He näyttivät ainakin yhden viikonlopun perusteella kesyttäneen stressin elämässään. Lauantaina yllättänyt raekuurokaan ei tärvännyt yhteisöllisyyden tunnetta.

Slow life -ideologiasta on tullut trendikästä. Yhä useammat työn ja suorittamiseksi muuttuneen vapaa-ajan oravanpyörässä uupuneet pohdiskelevat mitä virkaa kaikella rahalla ja tavaralla oikeastaan on heidän elämässään. Vaikka festivaaleilla näkemäni kiireetön vaeltelu olisikin ollut näköharhaa, eli hippivaatteet vaihdetaan bisneskuosiin jo heti maanantaiaamuna, monet myös ryhtyvät tekoihin.

Vaikeasta sairaudesta toipuminen tai uskoontulo synnyttävät monessa kokijassaan vimmaisen jakamisen tarpeen. Hitauteen liittyy vastaavaa löytämisen riemua. Maailma näyttäytyy niin kerta kaikkiaan uutena ja ihmeellisenä, että kokijasta toistenkin on se oivallettava. "Ennen tein pitkää päivää, mutta nyt ymmärrän antaa aikaa perheellekin", julistaa herätyksen kokenut. Tämänkin ilosanoman jakamisesta on tullut tuottoisaa bisnestä. Elämäntaitokirjallisuutta painetaan ja luetaan miltei siinä missä johtamisoppaitakin. Bloggaajatkin "hidastelevat". Itse seuraan kursorisesti muutamaa suoraan tai etäisemmin aihetta sivuavaa blogia; Leon Stranius, Leppoistaminen (hauska uudissana), Vehmas Assembly. Kiintoisimpina pidän blogeja, joiden tekijät tarjoavat yleisempien elämäntotuuksien sijaan konkreettisia vinkkejä. Tällaisia ovat mm. Saituri.org ja Tarkan markan blogi.

Itsekin sivusin teemaa aiemmassa kirjoituksessani. Epäilin tuolloin sen paremmin hitauden kuin nopeudenkaan lopullisesti onnellistavan. Arvioin ideaalin löytyvän väliltä, vähän eri paikasta kullakin. Tärkeintä olisi ajalehtimisen sijaan pysyä itse puikoissa. (ks. Eriksen)

Helsingin Sanomien pääkirjoitustoimittajan, Marjut Lindbergin kirjoitus Onnellisuus ei poista köyhyyttä saa minut palaamaan aiheeseen. Lindbergin tekstistä oivalsin, miksi olen aina hiukan vaivaantuneesti lukenut haltioituneita kymmenen kohdan ohjelmia sisäisestä kasvusta ja onnellistumisesta ilman rahaa.

Bruttokansantuotteen kustannuksella on toki helppo ilakoida. Se kehitettiin sotatalouden tarpeisiin mittaamaan tuotettujen tykkien ja panssarivaunujen määrää. Rauhanajan mittarina se toimii puutteellisesti. Ympäristön tuhoaminen ja asevarustelu kiihdyttävät molemmat bruttokansantuotetta, samoin se jos äidit maksavat toisilleen hoitaakseen toistensa lapsia eivätkä omiaan. Pähkähulluja esimerkkejä on helppo keksiä lisää. Bruttokansantuotteen muutaman prostentin heilahtelut eivät siis kerro oikein mitään todellisesta hyvinvoinnistamme, jonka pitäisi olla taloudenkin päämäärä. Väärinkäsityksistä varoitti jo mittarin kehittäjä Simon Kuznets 1930-luvulla: bkt kertoo vain maassa tuotettujen tavaroiden ja palvelujen markkina-arvon. Se ei erota järkevää taloudellista toimintaa haitallisesta ja tuhoavasta. Onkin syytä etsiä parempia mittareita.

Koskei raha näytä tuovan onnea, on bkt:n asemesta alettu puhua yhä enemmän onnellisuudesta ja yhteisöllisyydestä. Onnellisuutta ja yhteisöllisyyttä on kuitenkin mahdotonta mitata, eikä niille voida määrittää vähimmäistasoa. Marjut Lindberg napauttaa, että onnellisuuden tavoittelu on ujutettu sellaisiinkin keskusteluihin, joissa ihan tosissaan pitäisi pohtia, miten vähimmäisetuudet turvataan koko väestölle tasapuolisesti. Lindbergin mielestä onnellisuudesta puhumalla piilotellaan yhteiskunnan todellisia rakenteellisia epäkohtia. Sinnittelijöistä tehdään mediassa romanttisia sankareita. Esimerkiksi sosiaalialan päättäjät saattavat ihastella yhteisöllisyyttä sellaisissa yhteiskunnissa, joissa julkinen lasten- ja vanhustenhoito ei toimi eikä kotipalveluista ole kuultukaan. Lindberg ennustaa että niin onnellisuus kuin yhteisöllisyyskin joutuvat vielä koetukselle, jos 1990-luvulta alkanutta määrätietoista tuloerojen kasvattamista ja kansalaisten jakamista menestyjiin ja epäonnistujiin vielä jatketaan. (ks. Lindberg)

Hidastamispropaganda epäilyttää minua kahdestakin syystä. Ensinnäkin se on pienituloisia tai muuten köyhiä ihmisiä kohtaan julmaa. Heillä ei ole varaa lyhentää työpäiviään. Pikemminkin "paskatöitä" on paiskittava pareittain, jotta niillä voi elää. Kun sinänsä mainion, työhulluutta ja kuluttamista kritisoineen Hullu työtä tekee -kirjan kirjoittanut työterveyslääkäri Juhani Seppänen sanaili kauniina kesäpäivänä järvinäköalalla siunatun luksushuvilansa pihalla (mustaakseni) Päivi Storgårdille lyhennetystä työviikostaan, en voinut olla pudistelematta päätäni. Seppänen kohdisti sanomansa yksinomaan vauraalle keskiluokalle. Köyhät hän unohti.

Ja nuoret, toisen osattomien ryhmän. Kiireettömyyden markkinointi nuorille on mielestäni vastuutonta. Eräässä selvityksessä nuoret toivoivat raadannan sijaan voivansa viettää enemmän aikaa perheen ja ystävien kanssa (ks. Haavisto). Lindberg haluaisi tietää oliko heillä mahdollisesti euroina, neliöinä tai tunteina mitattavia vähimmäisvaatimuksia hyvälle elämälle. Pelkkä onnellisuus ei nimittäin takaa asuntoa eikä ruokaa pöytään. Sibelius-Akatemiassa opiskeleva nuori voi hankkia hetkellistä lisätuloa ja elämänkokemusta huolettomana katusoittajana, etenkin jos vauraat vanhemmat hiukan avittavat. Kesken koulunsa jättäneen bändikaverin ennuste on jo onnettomampi. Lindberg tekee kauhistuttavan huomion, että nuoria, koulutettujakin, on työttömänä yhdeksän kertaa niin paljon kuin viime laman aikana. Heitä ei voi syyttää siitä, että he yrittävät löytää elämäänsä mieltä muualta kuin työstä, jota ei ole ja jonka tarjontaan he eivät voi vaikuttaa. Aika hurjalta silti uravalintana tuntuu elämäntapaintiaaniuskin.

Palaan aiempien kirjoitusteni jakoon elämänhallinnan neljästä asteesta, jotka alimmasta ylimpään ovat: putoaminen, sinnittely, osaaminen ja pääomatuloilla eläminen. Huippuosaaja voi vaikeuksiin suistumatta flirttailla hidastamisen kanssa muutaman viikon tai kuukauden. Ei kuitenkaan kauempaa. Niin kauan kuin perustulo odotuttaa itseään, aito hidastaminen on mahdollista vain rikkaalle (pääoman omistaja) ja eläkeläiselle. Jos tililläsi on riittävästi rahaa tai salkussasi osakkeita tai jos voit pitää pientä tulonlähdettäsi varmana, sinun ei juuri tarvitse pelätä muiden ryhtyvän hallitsemaan aikaasi ja tekemisiäsi. Pienipalkkasta työtä puurtava yksinhuoltajaäiti ja kadulla kavereineen hengaileva nuori sen sijaan pettävät itselleen kuvitellessaan voivansa seurata esimerkkiä.

Mitä tämä tarkoittaa jalkautettuna esimerkiksi viime viikonlopun kaupunginosafestareilla? Ainakin sitä, että Käpylän kauniissa puutalossa asuva keski-ikäisinen, velaton vaihtoehtoihminen voi oikeasti hidastaa elämäänsä. Hänen voi olla virkistävää ainakin osa-aikaisesti "köyhäillä" ja keskittyä sisäisen sateenkaarensa sävyjen tutkiskelemiseen. Kallion kukkaiskansaa taas varottaisin hourahtamasta onnellisuusoppaisiin. Ainakin ne kannattaa hankkia vasta kirjakauppojen alennushyllystä. Levolliseen löysäilyyn voi päästä vain kulkemalla lähtöruudun kautta. Ellei vanhemmilta ole luvassa ilmaista rahaa, on syytä opiskella vauraudeksi muutettavia taitoja ja elää niin säästäväisesti kuin suinkin. Perustulottomassa maailmassa vain vahva on turvassa viranomaismielivallalta.

Lähteet:
Eriksen, T. (2003). Hetken tyrannia. Helsinki. Johnny Kniga.
Haavisto, I. (2010). Työelämän kulttuurivallankumous. EVAn arvo ja asennetutkimus 2010. Taloustieto Oy.
Lindberg, M. (23.4.2010). Onnellisuus ei poista köyhyyttä. Helsingin Sanomat.
Seppänen, J. (2004). Hullu työtä tekee. Helsinki. Otava.

3 kommenttia:

  1. On totta, että köyhällä ei ole juurikaan varaa tehdä lyhyempiä työpäiviä tai muuten karsia töitään, mutta olen saanut downshiftingistä sen käsityksen, että pääosassa on elämän yksinkertaistaminen työn hylkäämisen sijasta. Kun esimerkiksi jättää sen turhan roinan hankkimisen, niin huomaa, ettei sitä rahaa tarvitsekaan niin paljoa ja sitä kautta voi vähentää myös palkkatyön määrää. Ja kun itsellä on enemmän aikaa, voi myös tehdä niitä töitä mitä ennen joutui ajanpuutteen vuoksi teettämään muilla, tästä tulee taas lisää säästöä ja ehkä onnellisuuttakin kun itse oppii jotain tekemään ja huomaa että pystyy tekemään melko paljon itse. Tämä voisi myös tietyllä tavalla auttaa niitä, jotka kärsivät masennuksesta. Useimmiten taustalla on se ajatus siitä ettei kelpaa oikein mihinkään. Kun oppii itse tekemään erilaisia asioita, tämä tunne yleensä hälvenee edes vähän.

    Itse työssäkäyvänä opiskelijana nettoansioni jää hyvinkin paljon alle köyhyysrajan, mutta silti olen nimenomaan downshifting-maniasta oppinut sen, että ostaa vain sitä mitä tarvitsee. Tämä on iso askel ennen niin hövelille rahankäyttäjälle. Ja tietenkin olen konkreettisesti huomannut sen, että normaaleja 8-tuntisia työpäiviä tekemällä jaksaa paljon paremmin ja pystyy pitämään itsestään huolta enemmän kuin jatkuvilla ylitöillä ja stressaamisella.

    VastaaPoista
  2. Olet ehdottomasti oikeassa. Kirjoitin tarkoituksella vähän provosoivasti. Missään tapauksessa en kannusta ketään huhkimaan kulutusmahdollisuuksien vuoksi. Turvallisuuden ja itsemääräämisoikeuden vuoksi kyllä sitäkin enemmän.

    Elämää kannattaa yksinkertaistaa ja tarpeettomat tavarat jättää ostamatta, vaikka niihin olisikin varaa. Työskentelemme vuodessa kuukausia pitääksemme autoa, jolla sitten vain huristamme töihin ja takaisin ( http://keskustelu.suomi24.fi/node/6826022 ). Pähkähullua jos mikä! "Ruuhka on säännöllinen mielenosoitus vallitsevan järjestelmän puolesta", kuului Aleksi Ahtola oivaltava aforismi Helsingin metrossa.

    Downshiftingissa näen kuitenkin myös häivähdyksen uskonnollista hurmosta, jonka valaistuneelle "paremmin tietämiselle" ironinen minäni tirskahtelee. Miksi teemme yksinkertaisuudestakin mutkikasta? Miksemme vain jätä ostamatta? Miksi autoilemme viikonlopuksi maksulliseen retriittiin, kun yhtä hyvin voisimme tehdä pitkän kävelyretken lähimetsässä? Luonto kiittää ja rahaa säästyy, kun ostamme laatua, ja sitäkin vain pakosta, mutta ei tajunta siitä oikeasti mihinkään laajene. Mihin muuhun kuin veteläbisnekseen noita muotitermejä tarvitaan?

    Vakavammin kannan huolta köyhäilyn ylhäältä käsin tapahtuvasta romatisoimisesta. Pelkään poliittikkojen ja virkamiesten järkeilevän kohta seuraavasti: Koska köyhät mitä ilmeisemmin ovat onnellisia, ja ehkä peräti itse valinneet osansa, meidän päättäjien ei pidäkään tehdä eriarvoistumiselle mitään.

    En myöskään hyvällä omallatunnolla kehottaisi nuoria "hyvän elämän" verukkeella jakamaan elämänsä pelikortteja muille. Vaikka tavara olisikin turhaa, elämänhallintaan kannattaa pyrkiä raivokkaasti. Sitä ei valitettaasti ihan pikkurahalla saa, vaikka vähään tyytyisikin.

    Sinun valintaasi, johon ymmärtääkseni kuuluvat opintojen hoitaminen, turhasta luopuminen ja (toivottavasti) maltillinen työskenteleminen, pidän kerrassaan mainiona.

    VastaaPoista
  3. Se on hyvin totta, että tästä downshiftingistä on kovaa vauhtia tulossa muoti-ilmiö ja on erittäin huolestuttavaa jos sitä lähdetään vaikkapa valtion puolelta tuotteistamaan ja sallimaan eriarvoistumista.

    Ja olet myös erittäin oikeassa siinä, että tietynlaiseen riippumattomuuteen olisi hyvä päästä. Itse olen aloittanut jo nyt säästämään mahdollisia tulevia eläkepäiviä/sairaspäiviä varten, koska en usko, että sitten kun itse olen yli kuusikymppinen, tässä valtiossa olisi enää käsitettä eläke. Ainakaan siinä suhteessa että valtion kassasta se kustannettaisiin tai että sillä voisi pärjätä. Aina on hyvä olla hieman puskuria elämän kolhuja vastaan, kun kaikki ei aina mene niinkuin on suunniteltu.

    Mutta kannatan luopumista kaikesta turhasta höseltämisestä kuluttamisen suhteen. On jotenkin järkyttävää nähdä ihmisiä ostoshysterian vallassa kipittämässä kaupasta toiseen. Myös tämä tietynlainen kertakäyttökulttuuri on alkanut yhä enemmän ärsyttämään. Melko usein rikkimenneet tavarat voisi helposti korjata, mutta ihmiset eivät viitsi tai osaa tai sitten kaupasta saa uuden halvemmalla.

    VastaaPoista