Leikkauksia 7!

Talvisodan henki 2010? Ketään ei nytkään jätetä.

Miten perustulo muuttaisi oman elämäni?

Etsittyäni töitä turhaan puolisen vuotta päivittäiset rutiinini ovat vakiintuneet.

Arkiaamuisin tutustun Jobsafari.fi -palvelun sähköpostiini lähettämiin avoimiin työpaikkoihin. Enemmistön sivuutan yleensä suosiolla, sillä esimerkiksi suunnittelija-hakusanani tuottaa paljon epärelevanttejakin osumia. Jos olen onnekas, joukkoon osuu alanikin töitä tai sitten muuten vain kiinnostavia mahdollisuuksia.

Kunnollisen hakemuksen tekemiseen kuluu helposti koko päivä. Pelkkä osaamisen luettelointi ei riitä, vaan hakemuksen pitäisi visioida uniikki, harha-askeleeton tarina kehdosta nimenomaan vain ja ainoastaan avoimena olevaan tehtävään. Työnhaun "veteraanina" voin hyödyntää hakemuspohjia ja ajantasaista ansioluetteloa, mutta kussakin hakemuksessa nostan ja sivuutan asioita tilanteen mukaan. Tyyliä vaihtelen tapauskohtaisesti toteavasta asiallisuudesta räväkkään myyntihenkisyyteen.

Liekö syy iässä vai osaamisessa, mutta olen aniharvoin edennyt edes haastatteluun. Monesti rekrytointi on tyssännyt näytetöihin. Vaikka olen ollut alalla pitkään, voin harvoista yhteistyöprojekteista signeerata mitään selkeästi omaa. Monista en voisikaan, sillä ne sijaitsevat suljetuissa verkoissa. Välillä en saisikaan, sillä vaitiolovelvollisuus kieltää. Toisinaan en halua, sillä ennalleen jääneet kokonaisuudet ovat niitä, joita ei vuosikausiin ole kehitetty. Ylpeyden aiheet on puolestaan moneen kertaan jo päivitetty uudelleen. "Leikkinäytteiden" laadintaan en ainakaan vielä ole intoutunut. Osaksi työsaran loputtomuuden vuoksi; näytteetkin kun pitäisi osata ennalta räätälöidä nimenomaan tietylle työnantajalle. Pitkäaikaistyöttömyyden houkutellessa tämäkin vaihtoehto alkaa kuitenkin houkutella enemmän ja enemmän.

Nyt kun olen ennättänyt haastatella entiset työantajat ja useimmat tututkin jo ainakin kertaalleen, ovat päiväni usein työnhaullisesti varsin toimettomia. Sisältöä elämään antaa perhe, ainakin vielä, vaikka nuukailla täytyy. Jonkin verran seuraan myös alani kehitystä, ennen kaikkea netin välityksellä. Blogikirjoittelu, juoksu, lueskelu ja kaikenlainen arjen pikkupuuhastelu täyttävät muita vapaita hetkiä. Isoja omia projekteja en ole aloittanut, koska en voi suunnitella ajankäyttöäni muutamaa päivää pidemmälle.

Miten edellisessä kirjoituksessani luonnostelemani perustulo muuttaisi elämääni?

Perustuloni - ja sen seuraukset

Alustava idealistinen luonnokseni perustuloksi olisi kuukausittainen veroton rahasuoritus, joka maksettaisiin kaikille Suomessa kaksi vuotta työskennelleille ja tänne veronsa maksaneille työikäisille. Sen käyttöä ei valvottaisi mitenkään. Eläkeläisten talouden varmistaisin takuueläkkeellä, kuten SATA-komitea jo tekikin. Vastaavasti lapsilisät ulottaisin vähintään täysi-ikäisyyteen asti, tai alenevana  kunnes perustulon saamisen ehdot täyttyvät. Näistä ehdoista lisää vähän myöhemmin.

Perustulo olisi osittainen eli se korvaisi vain nykyisen sosiaaliturvan vähimmäisetuudet (esim. työmarkkinatuki, työttömän peruspäiväraha, opintotuki ja hoitotuki) kansaneläkettä lukuun ottamatta. Harkinnanvarainen toimeentulotuki ja asumistuki säilyisivät "hätävarana", vaikka niiden tarve esimerkiksi opiskelijoilla vähenisikin. Vasemmistolle rakas ansiosidonnainen työttömyysturva jäisi sekin, sillä kuten Ville Kopra toteaa, sillä on itsessään merkittävä työntekoa kannustava ja työntekijän taloutta vakauttava merkitys (ks. Kopra, 43). Heikoimmista kannettaisiin edelleen huolta, mutta ketään ei ohjattaisi pakkotyöhön tai turhaan koulutukseen.

Perustulon suuruus on mutkikas juttu. Vastikkeeton raha ei saisi houkutella liian monia kokonaan runoilemaan tai perhokalastamaan. Päinvastoin, sen tulisi innostaa työntekoon, kokeiluihin ja riskinottoonkin. Onneksi suuruutta ei tarvitse hakata kiveen, vaan se voi hiukan elää yhteiskunnan tarpeiden mukaan. Liikaa se ei kuitenkaan saa vaihdella, sillä kansalaisten pitää voida luottaa siihen, että perustulo turvaa heidän perustoimeentulonsa kaikissa tilanteissa.

Miksi kannatan perustuloa?

Hämmennyksekseni huomaan kannattavani niin monia hajanaisen prekariaattiliikkeen ajatuksia, että kiirehdin heti sanoutumaan irti osasta heidän keinojaan. "Proleshoppailulla", eli köyhyyden verukkeella ryöstelyllä, pummilla matkustamisella ja muilla laittomuuksilla ei mielestäni ole mitään tekemistä kansalaisvaikuttamisen tai edes kansalaistottelemattomuuden kanssa. Kansalaistottelemattomuudella tavoitellaan aina oman edun tai anarkian (= vahvimman oikeus) sijaan lakien kehittämisestä. Avoimesti lakia rikkomalla vääryydeksi koettu asia kyseenalaistetaan. Kansalaistottelematon, toisin kuin pikkurikollinen, tarjoutuu itse tuomiolle ja ottaa vastaan vallitsevan lain hänelle langettaman rangaistuksen. Jos yhteisö pitää tuomiota vääränä, lakia tai ainakin sen tulkintaa todennäköisesti jatkossa muutetaan.

Mutta itse työ, ja samalla työttömyys, ne ovat muuttuneet. Koska työ on irronnut paikasta ja ajasta, ei enää pitäisi palkita vain työksi mielivaltaisesti määritellyistä hetkistä. Uudet innovaatiot kehittyvät joka puolella yhteiskuntaa, ei vain palkkatyössä. Vanha perusajatus, että ensin on tuotettava, jotta voisimme jakaa, ei uudessa taloudessa ainakaan ihan täysin enää päde. Tieto- ja palveluteollisuuden noustessa keskeiseksi tuotannon aloiksi voimme ajatella päinvastoinkin: on jaettava ennen kuin voidaan tuottaa yhtään mitään. Työtä ei enää tehdä tehtaiden liukuhihnoilla vaan erilaisissa tiimeissä, kaikkialla ja kaiken aikaa. Työntekijä organisoi itse itseään ja kommunikoi jatkuvasti työtovereiden ja asiakkaiden kanssa. Tieto ja uudet innovaatiot ovat yhä tärkeämmässä roolissa yhteiskunnan ja talouden kehityksessä. Tiedon arvo ei kasva pihtaamalla vaan jakamalla. Mitään tulosta ei synny ilman jakamista. Tietotaloudessa työn tuottavuus riippuu mahdollisuudesta hyödyntää erilaisia avoimia yhteisöresursseja, kuten sosiaalisia suhteita ja kulttuurisia taitotietoja. (ks. Korhonen et al, 97, 105)

Luovuudelle on siis oikeasti raivattava ajoissa tilaa.

Perustulo - mistä puhutaan?

Perustuloa puuhaavat Suomessa näkyvimmin Vihreät, mutta myös Kokoomus, Vasemmistoliitto ja Keskusta ovat eri yhteyksissä leikitelleet ajatuksella. Kun suurinta summaa, 850 - 1000 euroa, esittää raharuhtinas Björn Wahlroos ja kun vastaavasti ammattiyhdistysliike ja sosiaalidemokraatit käpertyvät syyperustaiseen sosiaaliturvaan, on syytä yrittää hahmottaa mitä kukin perustulolla tarkoittaa.

Käytän jatkossa selkeyden vuoksi pelkästään termiä perustulo, vaikka samaa tai liki samaa tarkoitetaan puhuttaessa kansalaispalkasta, kansalaistulosta tai negatiivisesta tuloverosta.

Ymmärtääkseni suuria kysymyksiä on kolme:

1. Saavatko kaikki perustuloa vai sisältyykö saamiseen ehtoja, esimerkiksi työvelvollisuus?
2. Korvaako perustulo koko muun sosiaaliturvan (täydellinen perustulo) vai vain osan siitä (osittainen perustulo)?
3. Kannustaako perustulo palkkatyöhön (on riittävän pieni) vai mahdollistaako se myös työstä kieltäytymisen (on riittävän suuri)?

Onko perusturvan vastikkeellisuus osa hyvinvointiyhteiskuntaa?

Olen viime ajat pähkäillyt syyperustaiseen perusturvaan ja vastikkeettomaan perustuloon liittyviä kysymyksiä.

Syyperustainen perusturva sisältyy ymmärtääkseni perinteiseen, maltillisen vasemmiston vaalimaan hyvinvointiyhteiskunnan määritelmään. Hyvinvointiyhteiskuntaa ajatellaan tällöin kansalaisen ja valtion välisenä sosiaalisena sopimuksena. Sopimuksessa yhteiskunta tukee kansalaista hänen omien mahdollisuuksiensa hyödyntämisessä kehdosta hautaan asti. Kansalainen huolehtii vastavuoroisesti työpanoksestaan ja työkuntoisuudestaan. (ks. Kopra, 89)

Hyvinvointiyhteiskunnan rahoitus perustuu siis työntekoomme. Tuotamme työllämme verovaroja, joilla yhteiskunta tuottaa meille laadukkaita palveluja. Koska olemme todenneet järjestelmän tehokkuuden omassa arjessamme, olemme hyväksyneet monia muita maita korkeamman veroasteen. (Työnantajan myötämieltä tosin lisäsi pitkään epäilemättä myös kommunismin pelko.) Edes sosiaalimenot eivät hyvinvointiajattelussa ole kustannus vaan sijoitus, jonka avulla pääsemme vaikeiden hetkiemme yli takaisin taloutta kasvattamaan. Syyperustaisesti.

Pentti Arajärvi kiteyttää näkemyksensä sosiaaliturvan filosofiasta seuraavasti.
1. Terve, aikuinen ihminen hankkii lähtökohtaisesti elannon itselleen ja perheelleen omalla työpanoksellaan.
2. Jos tämä ei onnistu, siihen on jokin järkevä syy. Sosiaalietuuksia maksetaan työtulojen puuttuessa syyn perusteella. Syyperusteinen sosiaaliturva piirtää selkeän ja oikeudenmukaisen kuvan yksilön ja yhteiskunnan välisistä vastuista ja velvollisuuksista. (Kopra, 46)

Luulen yleispiirteittäin ymmärtäväni vastikkeellisen perusturvan periaatteen. Se kuulostaa ihan kauniilta. Tämä teolliseen aikaan sovitettu järjestelmä saattoi hyvinkin toimia niin kauan kuin käytännössä kaikilla, ainakin miehillä, oli elinikäiset kokopäiväiset palkkatyösuhteet. (Fordistinen työ perustui pitkään siihen, että naiset vapauttivat miehet palkkatyöhön kasvattamalla heidän puolestaan ilmaiseksi lapset ja tekemällä kotityöt. Samalla he jäivät riippuvaisiksi miestensä palkasta.)

Ajat ovat kuitenkin muuttuneet.

Työttömän joulu

Olen viime ajat noudattanut vastikkeellisen työttömyysturvan saamisen ehtoja, eli hakenut aktiivisesti työtä.

Olen toki koko ajan tasaisin väliajoin lähetellyt hakemuksia, ja siis myös tottunut siihen, ettei vastauksia tule tai että ne ovat lyhyitä ja vakiomuotoisia.

Muutama viikko sitten minut kutsuttiin yllättäen puhelinhaastatteluun. Haastattelussa kangertelin, joten suorastaan hämmästyin, kun minulta pyydettiin työnäytettä. Bloggaaminen ja moni muukin asia jäi, kun pakersin tehtävän parissa aamuista alkuöihin.

Toinen haastatteluun talsin torstaiaamuna. Ei mennyt nytkään hyvin, mutta paremmin kuin puhelimessa. Työlleni annettiin arvoa. Ilmapiiri oli jopa iloinen. Mahdollinen tuleva pomoni vaikutti älykkäältä, rehelliseltä ja huumorintajuiselta, kokonaan virallisesta bisnesjargonista vapaalta. Ei pitäisi nuolaista ennen kuin tipahtaa, mutta edettyäni loppusuoralle oli vaikea kokonaan olla suunnittelematta mielessään jo uutta tulevaisuutta. Joulun yli meitä kandidaatteja ei kiusattaisi, vaan puhelimen luvattiin soivan jo seuraavana päivänä.

Eilen luulen saaneeni häviävän aavistuksen siitä, miksi sodan käyneen sukupolven miehet olivat niin työhulluja kuin olivat. Siis ainakin ne, jotka eivät langenneet huumeisiin tai viinaan.

Leikkauksia 6!

Ammattiyhdistysliike torpedoi kaikkein huono-osaisimpien aseman kohentamisen vaatimalla perusturvan koplaamista ansioturvaan. Poliittinen vasemmisto on täysin sekaisin. SDP:n työläistaustainen kansanedustaja Valto Koski peruu äkisti perusturvan korottamista vaativan lakialoitteensa, ja inhimillisimmät demarit lipeävät Erkki Tuomiojan johdolla Ei riitä! -kampanjaan, joka ajaa 120 euron kuukausikorotusta perusturvaan.

Mainostoimisto Bobin "paviaaneilla" olisi nyt ainutlaatuisen propagandatempun paikka. EK voisi julistaa päivän mittaisen yleisen työsulun kaikkein huono-osaisimpien aseman kohentamisesi. Syntyisi todennäköisesti valtava kansanliike, johon suurin osa ay-liikkeen rivijäsenistäkin liittyisi vastoin johtajiensa toivomusta. Kun työnantaja ja oikeisto hoitaisivat prekaarien asiat kuntoon kokonaan ohi nolatun ay-liikkeen, ei ajatus Sauli Niinistöstä työväen presidenttinäkään enää kuulosta absurdilta huumorilta.

Ei riitä! -kampanjaan voi muuten liittyä täältä.

Lähteet:
A-zoom. (27.11.2009). YLE TV1. http://areena.yle.fi/video/581717
Pohjanpalo, O. (3.12.2009). Työttömän päiväraha ei nouse. Helsingin Sanomat.
Hillamo, H. & Hiila, H. (4.12.2009). Sata-komitean ei annettu auttaa huono-osaisia.
http://www.tuomioja.org/ (Kirjoitus: Perusturvan parantaminen vaatii kaikkien yhteistä tahtoa)

Käytännön eloonjäämisohjeita

Kaikki ei ole itsestämme kiinni, vaikka puolivillaiset elämäntaidon opettajat ja bisnesgurut niin esittäisivätkin. Globaali talous voi romahtaa ja viedä pienet bisneksemme mennessään, ydinvoimalaonnettomuus voi tehdä kotimme asuinkelvottomaksi. Aggressiivinen syöpä voi yllättää keskikesän juhlassa ja tappaa syksyn tullen, kuten kävi eräälle elämänsä moitteettomasti suunnitelleelle ystävälleni.

Olemme myös monin tavoin geeniemme, kulttuurimme ja kasvatuksemme tuotetta. Etenemme valmiiksi tallottuja uria deterministisemmin kuin tulemme ajatelleeksi. Poliisien lapsista tulee poliiseja, rosvojen lapsista rosvoja. Omista rajoistamme näemme huonosti ulos.

Uskon silti, että voimme vaikuttaa moniin todennäköisyyksiin, joilla asiat meille tapahtuvat tai jäävät tapahtumatta. Joku ON meistä itsestämmekin kiinni vaikkei kaikki olisikaan. Seuraassa ryhdyn saarnamieheksi. Olen yrittänyt koota yhteen sellaisia konkreettisia, koulutukseen, työsuhteen valintaan, työn tekemiseen ja työn ulkopuoliseen elämään liittyviä valintoja, joita tekemällä voimme edistää elämänhallintaamme.

Ota "viisauksia" arvioidessasi huomioon, että niiden antaja sai potkut työstään jo ajat sitten, ja ettei hän vastaa noudattamisen seurauksista sinunkaan tapauksessasi.

Hidastamalla elämänhallintaan?

Monet meistä kiirehtivät koko ajan. Töissä yritämme vimmatusti tehdä kahta asiaa yhtaikaa. Kolmas kuikuilee sermin takaa, neljäs kännykässä, viides pompahtaa sähköpostitse. Touhuaminen ei rajoitu työntekoon vaan vapaa-aikanakin pitää suorittaa. Elämästä on saatava kaikki irti. Omat ja lasten harrastukset, yhteiset aamu- ja iltapalat (jos niitä enää on) ja lomamatkat tehdään yhä aikataulutetummin. Marraskuussa joulupukki avaa uuden rintaman ostoparatiisien tuli(ais)helvettiin. Sairastuminen vapauttaa meidät, tosin usein vain siksi hetkeksi, että ehdimme antaa hätäisen haastattelun arvomaailmme pysyvästä muuttumisesta. Jo kohta jatkamme vanhaan tapaan. Eläkeläisetkään eivät poistu tayloristisesta suorittamisesta vaan tuskailevat, ettei koskaan ole kiireempi ollutkaan.

Minäkin tunnen itseni levottomaksi. On ollut hätkähdyttävää huomata, etten puolen vuoden työttömyydenkään jälkeen pysty keskittymään mihinkään kunnolla. Jään aamulla jahkailemaan vaihtoehtojen välillä, lamaannun ja päädyn illalla syyllisenä tuskailemaan, etten ole saanut ainuttakaan edistetyksi. Pelkään koko elämän tuhraantuvan tolkuttomaan touhuamiseen. Olemme saavinamme kovasti aikaan, mutta kun jotain viimein pitäisi jälkipolville muistella (mikä sinänsä on turha vaiva, koska kiireinen kodinhoitaja, joka huolehtii meistä vielä kiireisimpien sukulaistemme sijaan, ei kuitenkaan ehdi kuunnella), mieleemme ei tulekaan mitään erityistä. Muistamme vain itse kiireen. Vielä letkuissa maatessamme olisi kiirehdittävä: paikka olisi vapautettava jonossa seuraavalle.

Helpottaisiko tietoinen hidastaminen levottomuuttamme?