Meitä testataan nykyään läpi elämämme. Alkuverryttelyksi pituuttamme ja painoamme tarkkaillaan. Kunnon rumba alkaa koulussa. Kurssimuotoiseksi muutetut peruskoulu ja lukio viestivät, ettei luokkaan tulla olemaan vaan suorittamaan. Sitten omien kouluaikojeni Jumala ja opettaja ovat ulkoistaneet arviointivelvoitettaan myös nuorelle itselleen. Voi sitä, joka joutuu hormonihyökkäyksen tai sairauden uhriksi ja jää tahdista. Meno kiihtyy korkeakouluopinnoissa.
Kannatan silti testaamista, noin yleensä. Ensimmäiset kyvykkyystestit kehitettiin monen muun innovaation tavoin armeijassa. Ne olivat osa renessanssista alkanutta ajattelua, joka haastoi yläluokan perinnölliset oikeudet ja vaati lahjakkuuden ottamista huomioon virkoja täytettäessä. Tänäkin päivänä testit saattavat auttaa ylittämään monia rotua, luokkaa ja sukupuolta koskevia ennakkoluuloja, joiden takia yhteiskunta ei hyödynnä kaikkien jäsentensä lahjakkuutta. Sinänsä epämiellyttävissä Mensan testeissäkin moni alemman yhteiskuntaluokan rivitallaaja on saanut uskoa kykyihinsä. On myös hyvä, että lääkäri solutyyppimme tarkasteltuaan kertoo meille heti kannattaako meidän harjoitella painonnostoa, telinevoimistelua vai kestävyysjuoksua.
Ei koulua vaan elämää varten. Koulussa testataan, koska elämässä testataan. Elämä ei ainakaan tällä hetkellä onneksi viime kädessä tarkoita sotaa, johon koulu ennen pyrki kasvattamaan auktoriteettiuskoista ja sokeasti tottelevaa tykinruokaa. Kenraalit ja Jorma Ollilat ovatkin syystä huolissaan varushenkilöiden fyysisestä rapistumisesta. Koulun tehtävän kannalta fyysinen suorituskyky on kuitenkin sivuasia. Hiihtämisen ja puun takaa ampumisen sijaan se valmistaa sotimaan hienovaraisemmin, kansainvälisen talouskilpailun tantereella. Viime kädessä koulu valmistaa meitä palkkatyöhön.
Jo työhön päästäksemme meidän on alistuttava testeihin. Itse kävin hiljan läpi sekä soveltuvuus- että huumetestin. Yksityiseltä valtion leipiin vaihtanut tuttuni sai yhtä perusteelliseen kohteluun. Yt-neuvotteluihin kyllästynyt toinen tuttuni päätti vaihtaa kokonaan alaa ja joutui koulutukseen hakiessaan hänkin testattavaksi.
Virallisesti löydämme testien avulla kukin oman paikkamme kokonaisuudessa. Tämä on tietysti täyttä puppua. Kaikki eivät ole hyviä jossain vaan lahjakkuus kasautuu. Muutamalla harvalla on valittavaa haaskattavaksi asti. Me muut tyydymme siihen mitä saamme.
Yhdysvaltalainen sosiologi Richard Sennett antaa kirjassaan Uuden kapitalismin kulttuuri työelämän testeihin uuden näkökulman. Työelämän testit ovat hänen mukaansa luonteeltaan hyvin erilaisia kuin koulussa tehtävät testit.
Koulussa voimme yleensä tekemisellämme vaikuttaa menestykseemme. Riittävä pänttääminen parantaa tuloksiamme seuraavassa testissä. Ahkeruus palkitaan viimeistään ylioppilaskirjoituksissa tai yliopiston pääsykokeissa. Ahkera tekee myös laiskaa verrokkiaan paremman gradun ja väitöskirjan.
Työelämän testien laita on Sennettin mielestä toisin. Vanhassa käsityöläismäisessä ammattilaisuudessa, jossa asiat tehtiin niin hyvin kuin osattiin, oli kyse jonkin tiedon tai taidon syvällisestä hallitsemisesta ja omistamisesta. Lahjakkuuden uusi versio ei kuitenkaan enää ole sisällöllistä eikä sisällöistä riippuvaisia. Uuden työn ostaja ei ole kiinnostunut tämänhetkisestä osaamisestamme, joka vanhenee joka tapauksessa nopeasti. Paneutuminen, "ylilaatu", on passé, pinnallinen kiinnostus kaikkeen uuteen on puolestaan in. Kärkiyritykset ja joustavat organisaatiot tarvitsevat ihmisiä, jotka oppivat uusia taitoja eivätkä roiku sidoksissa vanhoihin osaamisiinsa. Ne edellyttävät meiltä myös kykyä työskennellä tehokkaasti tiimeissä, joiden elinkaari on lyhyt ja joiden jäseniin emme ehdi kunnolla tutustua. Uusi lahjakkuus on potentiaalista kyvykkyyttä.
torstai 1. heinäkuuta 2010
torstai 10. kesäkuuta 2010
Musiikki ja globalisaatio
Pistäydyin toissa viikonloppuna Maailma kylässä -festivaaleilla.
Päälavajumputukseen olen jo vähän kyllästynyt, mutta sivummalta löydän edelleen elämyksiä, tänä vuonna kaksin kappalein.
Brittiläinen musiikillinen "tutkimusmatkailija" ja multi-instrumentalisti Andrew Cronshaw ja dukukia soittanut armenialainen Tigran Aleksanyan esittivät huikean kauniin, kansanmusiikista ammentavan kokonaisuuden. Meditatiiviselle esitykselle hauska vastakohta olivat Cronshawn rasavillit välispiikit. Vivahteikkaan esityksen kuulisi mieluusti uudelleen hälyttömässä konserttisalissa. Onneksi elämänkumppani onnistui ostamaan Cronshawin hienon Ocre-levyn. Artisti sattui paikalle samanaikaisesti ja vannotti omistuskirjoituksessaan kauppaamasta levyä kirpputorilla.
Maininnan ansaitsee myös nepalilais-espanjalainen UrJazz-kokoonpano, joka yhdisteli taitavasti nepalilaista kansanmusiikkia jazziin ja flamencoon.
Ei tällaista tarjontaa ole aina ollut, kuten me keski-ikäiset hyvin muistamme. Vasta 1980-luvun loppupuolella Helsingin henki tuulettui hengittäväksi Helsingiksi. Kaivarin konsertit, Hasse Walli senegalilaisrytmeineen ja monet muut ihmeelliset asiat toivat käännösiskelmien, Tero Heinäsen Agit Prop -sävelradioiden ja Jaakko Janhukaisen Levyraadin mustavalkoiseen maailmaan värit. Kovin erilaiseen todellisuuteen kasvavat nykyiset netissä ja festareilla viihtyvät nuoret kuin me umpiopakatut 1960-luvulla maailmaan parkaisseet.
Ehkä juuri musiikissa globalisaatio on ymmärrettävimmillään. Voisimme ajatella siitä, kuten Helsingin kaupungin taidemuseon johtaja Janne Gallen-Kallela-Sirén ajattelee (kuva)taiteesta: se on globalisaation hyvä puoli. Vaikka kovasti nautin toissaviikonlopun tapahtumasta, en jahkailevaan tapaani osaa olla kyseenalaistamatta tätäkään.
Pessimismini perusteet ovat onneksi tavallista hatarammat. Olen epämusikaalinen. Pimputin lapsena pakotettuna pianoa. En oppinut viidessä vuodessa kunnolla nuottejakaan. Jääräpäät, isä ja poika, ottivat yhteen, enkä tänäänkään tiedä voittiko kumpikaan. Fanikulttuurikin on minut sivuuttanut. John Lennonin kuoltua Mark Chapmanin luoteihin 8.12.1980 (kiinnittäkää huomiota yksityiskohtiin!), sain lukiossa kivisydämen maineen tokaisessani, että mitäpä yhdestä Lennonista, samanmoisia kuolee kehitysmaissa kuin kärpäsiä ihan joka päivä. Tiedän, että ihan järkeviksi luulemani ihmiset reissaavat maailmalla kuullakseen suosikkiaan, mutten voi ymmärtää, että he ottavat ulkomusikaalisetkin lausahduksetkin niin tosissaan.
Sen minä kyllä ymmärrän, että musikaalinen ja ajatteleva ihminen ryhtyy mieluummin musisoimaan kuin vaikkapa bloggaamaan. Miksi kohdistaa sanomansa sadoille jos voi tavoitella miljoonia?
Ennen kaikkea minua mietityttää omaehtoisen, omasta arjesta syntyvän kulttuurin kohtalo.
Päälavajumputukseen olen jo vähän kyllästynyt, mutta sivummalta löydän edelleen elämyksiä, tänä vuonna kaksin kappalein.
Brittiläinen musiikillinen "tutkimusmatkailija" ja multi-instrumentalisti Andrew Cronshaw ja dukukia soittanut armenialainen Tigran Aleksanyan esittivät huikean kauniin, kansanmusiikista ammentavan kokonaisuuden. Meditatiiviselle esitykselle hauska vastakohta olivat Cronshawn rasavillit välispiikit. Vivahteikkaan esityksen kuulisi mieluusti uudelleen hälyttömässä konserttisalissa. Onneksi elämänkumppani onnistui ostamaan Cronshawin hienon Ocre-levyn. Artisti sattui paikalle samanaikaisesti ja vannotti omistuskirjoituksessaan kauppaamasta levyä kirpputorilla.
Maininnan ansaitsee myös nepalilais-espanjalainen UrJazz-kokoonpano, joka yhdisteli taitavasti nepalilaista kansanmusiikkia jazziin ja flamencoon.
Ei tällaista tarjontaa ole aina ollut, kuten me keski-ikäiset hyvin muistamme. Vasta 1980-luvun loppupuolella Helsingin henki tuulettui hengittäväksi Helsingiksi. Kaivarin konsertit, Hasse Walli senegalilaisrytmeineen ja monet muut ihmeelliset asiat toivat käännösiskelmien, Tero Heinäsen Agit Prop -sävelradioiden ja Jaakko Janhukaisen Levyraadin mustavalkoiseen maailmaan värit. Kovin erilaiseen todellisuuteen kasvavat nykyiset netissä ja festareilla viihtyvät nuoret kuin me umpiopakatut 1960-luvulla maailmaan parkaisseet.
Ehkä juuri musiikissa globalisaatio on ymmärrettävimmillään. Voisimme ajatella siitä, kuten Helsingin kaupungin taidemuseon johtaja Janne Gallen-Kallela-Sirén ajattelee (kuva)taiteesta: se on globalisaation hyvä puoli. Vaikka kovasti nautin toissaviikonlopun tapahtumasta, en jahkailevaan tapaani osaa olla kyseenalaistamatta tätäkään.
Pessimismini perusteet ovat onneksi tavallista hatarammat. Olen epämusikaalinen. Pimputin lapsena pakotettuna pianoa. En oppinut viidessä vuodessa kunnolla nuottejakaan. Jääräpäät, isä ja poika, ottivat yhteen, enkä tänäänkään tiedä voittiko kumpikaan. Fanikulttuurikin on minut sivuuttanut. John Lennonin kuoltua Mark Chapmanin luoteihin 8.12.1980 (kiinnittäkää huomiota yksityiskohtiin!), sain lukiossa kivisydämen maineen tokaisessani, että mitäpä yhdestä Lennonista, samanmoisia kuolee kehitysmaissa kuin kärpäsiä ihan joka päivä. Tiedän, että ihan järkeviksi luulemani ihmiset reissaavat maailmalla kuullakseen suosikkiaan, mutten voi ymmärtää, että he ottavat ulkomusikaalisetkin lausahduksetkin niin tosissaan.
Sen minä kyllä ymmärrän, että musikaalinen ja ajatteleva ihminen ryhtyy mieluummin musisoimaan kuin vaikkapa bloggaamaan. Miksi kohdistaa sanomansa sadoille jos voi tavoitella miljoonia?
Ennen kaikkea minua mietityttää omaehtoisen, omasta arjesta syntyvän kulttuurin kohtalo.
lauantai 29. toukokuuta 2010
Kaverini taisi saada potkut
Sain alkuviikosta sähköpostin, jossa hyvä kaverini kertoi lähtevänsä duunista.
Lähdön syy oli kirjoitettu rivien väliin, ja ympäripyörittelin omien rivieni väliin tarvittaessa voimassa olevan vertaistukitarjouksen. Näkyvässä osassa muistelin tuoreen työttömyyteni hyviä puolia, joutilasta kesää ja lähimmille järjestynyttä aikaa. Mahdollisuutta lueskella ja ajatella. En saanut itsestäni puristettua mitään kovin fiksua, mutta tuntui tärkeältä reagoida välittömästi edes jotenkin.
Eilen puolilta päivin kaverini yritti soittaa kotikännykkääni. Kotiuduttuani soitin vastapuhelun.
Vaiteliaat miehet vaihtoivat muodolliset kuulumiset. Sain kuulla lähdön olleen yllätys, mutta en juuri muuta. Sovimme ottavamme yhteyden muutaman viikon päästä hänen palattuaan aiemmin varaamaltaan lomamatkalta. Sitten hänen oli kiiruhdettava pienten lastensa luo.
Mietin komeaa uraa tehneen kaverini tilannetta. Hän on huonosti valmistautuneena pudonnut niin korkealta, etten minä pysty sinne näkemäänkään. Vuosia sitten headhunterit löysivät hänet tehtäväänsä. Nyt on huonommin. Työttömäksi jääneelle rekrytoijat eivät soittele. Aloite olisi pitänyt pitää omissa käsissä. On kaverillani sentään muutakin elämää. Perhe ja laaja ystäväpiiri voivat tukea, mutta voivat ne ahdistaakin. Asuntovelka ahdistaa takuulla.
Mietin myös omaa rooliani. Emme ole enää pitkään kuuluneet samaan yhteiskuntaluokkaan. Opiskelimme kuitenkin hetken yhdessä, ja hänen ansiostaan yhteys on kestänyt vuosikymmenet. Mitään konkreettista en kaverini puolesta pysty tekemään. Siunailu ja jaarittelu eivät häntä auta. Ainakin haluaisin välttää ne latteudet, joita en itsekään vielä hetki sitten jaksanut kuunnella.
Mitä siis teen? Päädyn voimatonta oloa helpottaakseni rustailemaan yhdentekevän tekstin blogiini. Se minun suuruudestani.
Lähdön syy oli kirjoitettu rivien väliin, ja ympäripyörittelin omien rivieni väliin tarvittaessa voimassa olevan vertaistukitarjouksen. Näkyvässä osassa muistelin tuoreen työttömyyteni hyviä puolia, joutilasta kesää ja lähimmille järjestynyttä aikaa. Mahdollisuutta lueskella ja ajatella. En saanut itsestäni puristettua mitään kovin fiksua, mutta tuntui tärkeältä reagoida välittömästi edes jotenkin.
Eilen puolilta päivin kaverini yritti soittaa kotikännykkääni. Kotiuduttuani soitin vastapuhelun.
Vaiteliaat miehet vaihtoivat muodolliset kuulumiset. Sain kuulla lähdön olleen yllätys, mutta en juuri muuta. Sovimme ottavamme yhteyden muutaman viikon päästä hänen palattuaan aiemmin varaamaltaan lomamatkalta. Sitten hänen oli kiiruhdettava pienten lastensa luo.
Mietin komeaa uraa tehneen kaverini tilannetta. Hän on huonosti valmistautuneena pudonnut niin korkealta, etten minä pysty sinne näkemäänkään. Vuosia sitten headhunterit löysivät hänet tehtäväänsä. Nyt on huonommin. Työttömäksi jääneelle rekrytoijat eivät soittele. Aloite olisi pitänyt pitää omissa käsissä. On kaverillani sentään muutakin elämää. Perhe ja laaja ystäväpiiri voivat tukea, mutta voivat ne ahdistaakin. Asuntovelka ahdistaa takuulla.
Mietin myös omaa rooliani. Emme ole enää pitkään kuuluneet samaan yhteiskuntaluokkaan. Opiskelimme kuitenkin hetken yhdessä, ja hänen ansiostaan yhteys on kestänyt vuosikymmenet. Mitään konkreettista en kaverini puolesta pysty tekemään. Siunailu ja jaarittelu eivät häntä auta. Ainakin haluaisin välttää ne latteudet, joita en itsekään vielä hetki sitten jaksanut kuunnella.
Mitä siis teen? Päädyn voimatonta oloa helpottaakseni rustailemaan yhdentekevän tekstin blogiini. Se minun suuruudestani.
keskiviikko 26. toukokuuta 2010
Köyhät ja huolettomat?
Ennätin viikonloppuna kyläjuhlimaan Kallioon ja Käpylään. Vastaan konserteissa ja kirpputoreilla tulvi rentoja nuoria, Käpylässä varttuneempaakin väkeä. He näyttivät ainakin yhden viikonlopun perusteella kesyttäneen stressin elämässään. Lauantaina yllättänyt raekuurokaan ei tärvännyt yhteisöllisyyden tunnetta.Slow life -ideologiasta on tullut trendikästä. Yhä useammat työn ja suorittamiseksi muuttuneen vapaa-ajan oravanpyörässä uupuneet pohdiskelevat mitä virkaa kaikella rahalla ja tavaralla oikeastaan on heidän elämässään. Vaikka festivaaleilla näkemäni kiireetön vaeltelu olisikin ollut näköharhaa, eli hippivaatteet vaihdetaan bisneskuosiin jo heti maanantaiaamuna, monet myös ryhtyvät tekoihin.
Vaikeasta sairaudesta toipuminen tai uskoontulo synnyttävät monessa kokijassaan vimmaisen jakamisen tarpeen. Hitauteen liittyy vastaavaa löytämisen riemua. Maailma näyttäytyy niin kerta kaikkiaan uutena ja ihmeellisenä, että kokijasta toistenkin on se oivallettava. "Ennen tein pitkää päivää, mutta nyt ymmärrän antaa aikaa perheellekin", julistaa herätyksen kokenut. Tämänkin ilosanoman jakamisesta on tullut tuottoisaa bisnestä. Elämäntaitokirjallisuutta painetaan ja luetaan miltei siinä missä johtamisoppaitakin. Bloggaajatkin "hidastelevat". Itse seuraan kursorisesti muutamaa suoraan tai etäisemmin aihetta sivuavaa blogia; Leon Stranius, Leppoistaminen (hauska uudissana), Vehmas Assembly. Kiintoisimpina pidän blogeja, joiden tekijät tarjoavat yleisempien elämäntotuuksien sijaan konkreettisia vinkkejä. Tällaisia ovat mm. Saituri.org ja Tarkan markan blogi.
Itsekin sivusin teemaa aiemmassa kirjoituksessani. Epäilin tuolloin sen paremmin hitauden kuin nopeudenkaan lopullisesti onnellistavan. Arvioin ideaalin löytyvän väliltä, vähän eri paikasta kullakin. Tärkeintä olisi ajalehtimisen sijaan pysyä itse puikoissa. (ks. Eriksen)
Helsingin Sanomien pääkirjoitustoimittajan, Marjut Lindbergin kirjoitus Onnellisuus ei poista köyhyyttä saa minut palaamaan aiheeseen. Lindbergin tekstistä oivalsin, miksi olen aina hiukan vaivaantuneesti lukenut haltioituneita kymmenen kohdan ohjelmia sisäisestä kasvusta ja onnellistumisesta ilman rahaa.
perjantai 21. toukokuuta 2010
Tarinaa säätykierron vaikeudesta - ja siitä, miksei minusta tullut Sitä
Helsingin yliopiston entinen rehtori ja kansleri Kari Raivio puolustaa innokkaasti korkeakoulujen lukukausimaksuja. Hänen mielestään ilmainen, eli verorahoitettu, koulutus suosii rikkaita eikä köyhiä, kuten yleensä kai ajattelemme. Näin on siksi, että herrojen lapset korkeakouluttautuvat seitsemän kertaa narrien lapsia todennäköisemmin, ja narrien vanhemmat maksavat enemmän veroja kuin heidän lapsensa koulutusta hyödyntävät. Eli kohtuulliset lukukausimaksut olisivat vain oikeus ja kohtuus.
Jäin pohtimaan Raivion perusteita ja säätykierron vaikeutta yleensäkin. Miksi herrojen lapsista tahtoo tulla herroja ja narrien lapsista narreja? Ihmettelen asiaa kannaltanikin. Olen saamaani yltäkylläiseen, maksuttomaan koulutukseen erittäin tyytyväinen ja työnikin on sopivan haastavaa. Vaatimattomammillakin papereilla on kuitenkin edetty paljon pidemmälle. Miksi siis suuri tulevaisuus solmioammatissa jäi kohdallani toteutumatta?
Uskon säätykierron vaikeuteen olevan useita syitä, joista seuraavassa.
Jäin pohtimaan Raivion perusteita ja säätykierron vaikeutta yleensäkin. Miksi herrojen lapsista tahtoo tulla herroja ja narrien lapsista narreja? Ihmettelen asiaa kannaltanikin. Olen saamaani yltäkylläiseen, maksuttomaan koulutukseen erittäin tyytyväinen ja työnikin on sopivan haastavaa. Vaatimattomammillakin papereilla on kuitenkin edetty paljon pidemmälle. Miksi siis suuri tulevaisuus solmioammatissa jäi kohdallani toteutumatta?
Uskon säätykierron vaikeuteen olevan useita syitä, joista seuraavassa.
sunnuntai 9. toukokuuta 2010
Välillä vapaalla
Vietin viikonlopun kevätleskenä. Elämänkumppanini juhli äitienpäivää vanhempiensa luona, jonne en eläinallergikkona voi mennä. Oma äitini asuu kaukana, ja onnittelin häntä tänäkin vuonna vain puhelimitse. Lopun ajan harrastin urheilua ja kulttuuria.
Lauantaina avasin juoksukauteni Helsingin puolimaratonilla, joka taisi olla osallistujamäärältään kaikkien aikojen suurin suomalainen juoksutapahtuma. Uhkaava vesisade huuhtoi ilmasta siitepölyt ja vaihtui miellyttäväksi pilvipoudaksi kisan alla. Kymmenen asteen lämpötila helli liikkujia eikä tuulikaan puistoisella reitillä sanottavammin kiusannut. Kolme viikkoa sitten sairastin flunssan, ja siihen nähden olin omaan suoritukseeni tyytyväinen. Aluksi etenin suunnittelemaani tasaista vauhtia. 14 kilometrin kohdalla kiristin, kun sain vetoapua hyvällä tekniikalla juosseelta nuorukaiselta. Loppukirissä puristin niukasti ohi, mutta varmaankin viimeistä kertaa. Jos nuori mies malttaa harjoitella, hänessä on ainesta oikeaksikin juoksijaksi.
Tiedän intoiluni olevan lapsellista. Olisin voinut viettää päiväni hyödyllisemmin vaikka vastustamalla ydinvoimaa samanaikaisessa mielenosoituksessa. Tällainen kuitenkin olen, ja läheisteni on hyväksyttävä minut myös numerolappu rinnassa. Kaltaisestani ihmistyypistä Miika Nousiainen on kirjoittanut riemukkaan Maaninkavaara-kirjan. Juoksuun hurahtaneiden tulisi ehdottomasti lukea Nousiaisen kirja.
Sunnuntain lepuuttelin ruumista ja ravistelin sielua. Ensin vierailin Helsingin Taidehallin Isä, poika ja Pyhäjärvi -näyttelyssä.
Tiedän intoiluni olevan lapsellista. Olisin voinut viettää päiväni hyödyllisemmin vaikka vastustamalla ydinvoimaa samanaikaisessa mielenosoituksessa. Tällainen kuitenkin olen, ja läheisteni on hyväksyttävä minut myös numerolappu rinnassa. Kaltaisestani ihmistyypistä Miika Nousiainen on kirjoittanut riemukkaan Maaninkavaara-kirjan. Juoksuun hurahtaneiden tulisi ehdottomasti lukea Nousiaisen kirja.
Sunnuntain lepuuttelin ruumista ja ravistelin sielua. Ensin vierailin Helsingin Taidehallin Isä, poika ja Pyhäjärvi -näyttelyssä.
perjantai 7. toukokuuta 2010
Kenestä tulee pomo?
Pohdin kirjoituksessani Aika astua johtoon? pomoilun pulmia.
Vapunpäivän Helsingin Sanomissa Mikael Jungner kirjoittaa aiheesta ärhäkkäästi. Artikkelissa, joka vaikuttaa väliin työnhakuilmoitukselta (tai vaalikampanjan avaukselta) hän toteaa viisaasti, ettei menneen ajan valvominen ja käskyttäminen enää asiantuntijatyössä vetele. Etäisen kabinettijohtajan tulisi väistyä keskustelevan ja innostavan asenteen tieltä.
Jungnerin mukaan suunnitelmataloudellinen meininki, jossa johtaja näyttää tietä apaattisille alaisilleen on muuttunut tehottomaksi. Johtajan on saarnaamisen sijaan aloitettava muutos itsestään. Lahjakkainkin osaaja tarvitsee alalla kuin alalla muiden apua pystyäkseen hahmottamaan kokonaisuuden. "Yhtiön henkilöstö on kuin tuhansien antureiden verkko ympäröivässä maailmassa", Jungner julistaa, ja ottaa esimerkiksi avoimen lähdekoodin liikkeen, sosiaalisen median ja Googlen menestyksen. Hyvä johtaja hyödyntää verkostoaan.
Vapunpäivän Helsingin Sanomissa Mikael Jungner kirjoittaa aiheesta ärhäkkäästi. Artikkelissa, joka vaikuttaa väliin työnhakuilmoitukselta (tai vaalikampanjan avaukselta) hän toteaa viisaasti, ettei menneen ajan valvominen ja käskyttäminen enää asiantuntijatyössä vetele. Etäisen kabinettijohtajan tulisi väistyä keskustelevan ja innostavan asenteen tieltä.
Jungnerin mukaan suunnitelmataloudellinen meininki, jossa johtaja näyttää tietä apaattisille alaisilleen on muuttunut tehottomaksi. Johtajan on saarnaamisen sijaan aloitettava muutos itsestään. Lahjakkainkin osaaja tarvitsee alalla kuin alalla muiden apua pystyäkseen hahmottamaan kokonaisuuden. "Yhtiön henkilöstö on kuin tuhansien antureiden verkko ympäröivässä maailmassa", Jungner julistaa, ja ottaa esimerkiksi avoimen lähdekoodin liikkeen, sosiaalisen median ja Googlen menestyksen. Hyvä johtaja hyödyntää verkostoaan.
perjantai 30. huhtikuuta 2010
Lakko
Työn juhla innostaa pohtimaan suhdettani lakkoon.
Kuluvana keväänä työmarkkinoilla on ollut sen verran "kitkaa", että työn ostajat ovat kiiruhtaneet vaatimaan lakko-oikeuden rajoittamista. Niinhän he tosin aina tekevät. Niin mitätöntä lakkoa ei olekaan, etteivät he julistaisi vaivalla rakennetun Suomi-kuvan turmeltumista ja kansallista murhenäytelmää. Vähintään vienti kärsii ja yritykset ulkoistavat tuotantonsa autuaammille metsästysmaille.
Muualla ei lakkoilla? Reppureissatessani Italiassa onnistuin kahdessa viikossa junailemaan itseni kahteen lakkoon. Ensimmäisellä kerralla pysähdyimme kesken matkan. Koko konkkaronkka saatettiin selityksittä väliaseman laiturille. Paikalliset viuhtoivat ja huitoivat, ja turistilta meni aikansa selvittää, että oltiin Veronassa vaikka piti päästä Venetsiaan. Toisen lakon koin öisellä Napolin rautatieasemalla. Huligaanit pärisyttelivät mopojaan hallin sisätiloissa ja me turistit yritimme mitenkuten varjella tavaroitamme. Ikäviä kokemuksia. Ei entuudestaan varsin epäilevä italokuvani niistä silti erityisemmin hötkynyt. Suomessahan italialaiset junat seisovat ilman lakkoakin.
Romahtaako oma maineemme siis tosiaan italialaisten silmissä, jos ahtaajat ovat muutaman päivän facebookissa tai jos kaupat ovat hetken kiinni tai vartioimatta? Ne lakottomat maathan vasta imago-ongelmissa kamppailevatkin.
En jaksakaan kantaa huolta maineestamme. Vaikka ilmeisesti lakkoilemmekin hieman enemmän kuin muut eurooppalaiset keskimäärin, meininki on kuitenkin kesyä verrattuna vaikkapa 1970-lukuun.
Välillä minusta vaikuttaa, että osapuolet täsmälakkoilevat nykyään yhä enemmän medialle. Medialakoissa ne pyrkivät maksiminäkyvyyteen minimivahingoilla, mikä tietysti on hyväkin. Vain muutos on uutinen, ja päivän tai parin seisauksilla asia pysyy uutisissa pidempään kuin yhtäjaksoisella lakolla. Pitkittyessään lakko väistyy nopeasti iskelmälaulukilpailun, tekstiviestisotkun tai jonkun muun kiinnostavamman puheenaiheen tieltä. Elintarvikealalla työn myyjät ja ostajat ovatkin yltyneet lakkoilemaan ja sulkuilemaan suorastaan vuorotahtia. Riidellään aika pienistä asioista, mutta sitäkin kovemmalla metelillä. Riitapukarit vetoavat kilvan ulkopuolisiin vuoroin uhreilta anteeksi pyydellen, vuoroin toisiaan ahneudesta syytellen.
Luulen myös, että osapuolet hakevat nyt uusia, keskitetyn sopimisen jälkeisiä, asetelmia. Voimia mittaillaan ja ilmiriitaa ainakin vielä vältellään.
Kuluvana keväänä työmarkkinoilla on ollut sen verran "kitkaa", että työn ostajat ovat kiiruhtaneet vaatimaan lakko-oikeuden rajoittamista. Niinhän he tosin aina tekevät. Niin mitätöntä lakkoa ei olekaan, etteivät he julistaisi vaivalla rakennetun Suomi-kuvan turmeltumista ja kansallista murhenäytelmää. Vähintään vienti kärsii ja yritykset ulkoistavat tuotantonsa autuaammille metsästysmaille.
Muualla ei lakkoilla? Reppureissatessani Italiassa onnistuin kahdessa viikossa junailemaan itseni kahteen lakkoon. Ensimmäisellä kerralla pysähdyimme kesken matkan. Koko konkkaronkka saatettiin selityksittä väliaseman laiturille. Paikalliset viuhtoivat ja huitoivat, ja turistilta meni aikansa selvittää, että oltiin Veronassa vaikka piti päästä Venetsiaan. Toisen lakon koin öisellä Napolin rautatieasemalla. Huligaanit pärisyttelivät mopojaan hallin sisätiloissa ja me turistit yritimme mitenkuten varjella tavaroitamme. Ikäviä kokemuksia. Ei entuudestaan varsin epäilevä italokuvani niistä silti erityisemmin hötkynyt. Suomessahan italialaiset junat seisovat ilman lakkoakin.
Romahtaako oma maineemme siis tosiaan italialaisten silmissä, jos ahtaajat ovat muutaman päivän facebookissa tai jos kaupat ovat hetken kiinni tai vartioimatta? Ne lakottomat maathan vasta imago-ongelmissa kamppailevatkin.
En jaksakaan kantaa huolta maineestamme. Vaikka ilmeisesti lakkoilemmekin hieman enemmän kuin muut eurooppalaiset keskimäärin, meininki on kuitenkin kesyä verrattuna vaikkapa 1970-lukuun.
Välillä minusta vaikuttaa, että osapuolet täsmälakkoilevat nykyään yhä enemmän medialle. Medialakoissa ne pyrkivät maksiminäkyvyyteen minimivahingoilla, mikä tietysti on hyväkin. Vain muutos on uutinen, ja päivän tai parin seisauksilla asia pysyy uutisissa pidempään kuin yhtäjaksoisella lakolla. Pitkittyessään lakko väistyy nopeasti iskelmälaulukilpailun, tekstiviestisotkun tai jonkun muun kiinnostavamman puheenaiheen tieltä. Elintarvikealalla työn myyjät ja ostajat ovatkin yltyneet lakkoilemaan ja sulkuilemaan suorastaan vuorotahtia. Riidellään aika pienistä asioista, mutta sitäkin kovemmalla metelillä. Riitapukarit vetoavat kilvan ulkopuolisiin vuoroin uhreilta anteeksi pyydellen, vuoroin toisiaan ahneudesta syytellen.
Luulen myös, että osapuolet hakevat nyt uusia, keskitetyn sopimisen jälkeisiä, asetelmia. Voimia mittaillaan ja ilmiriitaa ainakin vielä vältellään.
torstai 22. huhtikuuta 2010
Kansa bloggaa - Google kertoo
Uuden työn opettelu vaatii nyt ajan, jonka aiemmin bloggasin. Onneksi tärkein tuntuukin tulleen puolessa vuodessa sanotuksi. Tahti harvennee siis syystäkin.
Tyystin en lopeta. Viimeistään syksyllä saatan yltyä kaupittelemaan työaiheista viihdepläjäystäni, jos vain saan sen valmiiksi.
Juuri nyt mielisin tulikivenkatkuilla ydinvoimasta, mutta suutuksissaanhan ei kannata kirjoittaa. Tulee sanotuksi asioita, joita ei oikeasti tarkoita.
Tutkin sen sijaan mitä Google Analytics kertoo blogistani. Tämän mainion ilmaisohjelman voit milloin tahansa liittää myös omaan sivustoosi.
Aloitin bloggaamisen syyskuun puolivälissä 2009. Osin tein sen terapiamielessä, mutta myös koska työttömyyteen keskeytyneen opinnäytteen aihiot tuntui mielekkältä saattaa edes jotenkin julki. Tämä blogini kestävin sisältö löytyy jäsenneltynä oikean palstan Kootut työjutut -banneria klikkaamalla. Kuluvan vuoden aikana olen kirjoitellut lähinnä alaviitteitä aiempaan tai aikalaishuomioita, välillä muustakin kuin tiukasti työstä.
Arvelin yksinpuhelevani. Työnhakuni (ja nyttemmin työntekoni) takia kirjoitan nimimerkillä, ja olen aika harvalle tutullekaan kertonut bloggaavani. Elämänkumppani moittii kirjoituksia myös pitkiksi ja vaikeiksi. "Kuka tuollaista jaksaa näytöltä lukea", hän ihmettelee.
Silloin tällöin joku on lukenut, ja jopa kommetoinut, mikä erityisesti ilahduttaa.
Google Analyticsin mukaan kävijöitä on syyskuun 15. päivästä huhtikuun 20:een ollut yhteensä 4752, joista 1434 on vieraillut vähintään kahdella sivulla. Vierailijoita on Suomen lisäksi tullut 33 muusta maasta. 167 kaupungista edustetuimmat ovat Helsinki, Oulu, Joensuu, Tampere ja Kauniainen.
Luettujen juttujen top 10 on seuraava:
Tyystin en lopeta. Viimeistään syksyllä saatan yltyä kaupittelemaan työaiheista viihdepläjäystäni, jos vain saan sen valmiiksi.
Juuri nyt mielisin tulikivenkatkuilla ydinvoimasta, mutta suutuksissaanhan ei kannata kirjoittaa. Tulee sanotuksi asioita, joita ei oikeasti tarkoita.
Tutkin sen sijaan mitä Google Analytics kertoo blogistani. Tämän mainion ilmaisohjelman voit milloin tahansa liittää myös omaan sivustoosi.
Arvelin yksinpuhelevani. Työnhakuni (ja nyttemmin työntekoni) takia kirjoitan nimimerkillä, ja olen aika harvalle tutullekaan kertonut bloggaavani. Elämänkumppani moittii kirjoituksia myös pitkiksi ja vaikeiksi. "Kuka tuollaista jaksaa näytöltä lukea", hän ihmettelee.
Silloin tällöin joku on lukenut, ja jopa kommetoinut, mikä erityisesti ilahduttaa.
Google Analyticsin mukaan kävijöitä on syyskuun 15. päivästä huhtikuun 20:een ollut yhteensä 4752, joista 1434 on vieraillut vähintään kahdella sivulla. Vierailijoita on Suomen lisäksi tullut 33 muusta maasta. 167 kaupungista edustetuimmat ovat Helsinki, Oulu, Joensuu, Tampere ja Kauniainen.
Luettujen juttujen top 10 on seuraava:
perjantai 16. huhtikuuta 2010
Uskonnosta, omasta uskonnollisuudestani ja taloudesta uskontona
Pohtiessani työskentelymme motiiveja viittasin psykiatri Viktor E. Frankliin, jonka mukaan tarve löytää tarkoitus on elämämme primäärinen voima ja samalla aikamme suurin ongelma (ks. Frankl, 22).
Uskovainen vältti vuosisadat moisen ahdistuksen. Hänelle Jumala, tai jokin muu kosminen periaate, tarjoasi perimmäisen tarkoituksellisuuden tunteen mielettömässä maailmassa. Koska Jumalan eksaktia tahtoa oli vaikea päätellä, sitä riensivät tulkitsemaan maalliset edusmiehet. Jumalan auktoriteettiin nojaten he opastivat uskovaista harrastamaan seksiä vain silmät kiinni ja heteroliitossa, työskentelemään nöyrästi, kunnioitamaan auktoriteetteja ja testamenttaamaan omaisuutensa kirkolle. Tai mitä milloinkin. Hyvien aikojen muuttumaton ja ikuinen Jumala oli yleensä lama-ajan Jumalaa sallivampi.
Uskovainen vältti vuosisadat moisen ahdistuksen. Hänelle Jumala, tai jokin muu kosminen periaate, tarjoasi perimmäisen tarkoituksellisuuden tunteen mielettömässä maailmassa. Koska Jumalan eksaktia tahtoa oli vaikea päätellä, sitä riensivät tulkitsemaan maalliset edusmiehet. Jumalan auktoriteettiin nojaten he opastivat uskovaista harrastamaan seksiä vain silmät kiinni ja heteroliitossa, työskentelemään nöyrästi, kunnioitamaan auktoriteetteja ja testamenttaamaan omaisuutensa kirkolle. Tai mitä milloinkin. Hyvien aikojen muuttumaton ja ikuinen Jumala oli yleensä lama-ajan Jumalaa sallivampi.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)