Suomea suomalaisille

Me keski-ikäiset olemme antiikin ajoista tienneet, että nuorison käsissä kaikki rappeutuu, kielikin.

Äidinkielenopettaja Minna Moisanen on lisäksi oivaltanut internetin olevan saatanasta.

Suurimpana syynä kielitajun ja -taidon huononemiseen pidän sitä, että nuoret lukevat entistä vähemmän kaunokirjallisuutta, aikakausi- ja sanomalehtiä. Aika kuluu rattoisammin internetissä naamakirjaa päivittäen, pelejä pelaten, ja jos siellä jotain luetaankin, ovat tekstit helposti ja nopeasti selattavia blogeja, joiden kieliasu ei ole hyvän yleiskielen normien mukainen.
(Ks. Moisanen)

Moisanen komppaa kansallisen kivääriyhdistyksen puheenjohtajaa Runo K. Kurkoa, joka Jokelan kouluammuskelujen jälkeisessä televisiokeskustelussa korosti aseiden tarjoavan välttämättömiä virikkeitä etenkin maaseudun nuorille. Pyssyjen sijaan, jos voisi, hän olisikin kieltänyt internetin.

Vaan ei. Koska kuulun niin internetiä diggaaviin nykybloggaajiin kuin sukupolveen, jonka jo 1970-luvulla piti raaistua ja vaurioittaa lukutaitonsa sarjakuvien takia, symppaan nuoria ja panen vastaan. Uskon, että on ollut ja on aina oleva niin, että tulevat psykologit hämmästelevät edellisen sukupolven kasvattajia.

Uskon, että rappeutuneita olemme nimenomaan me keski-ikäiset. Meidän tulisi ottaa oppia diginatiiveista, jotka ovat treenanneet kielenkäyttöään monipuolisesti eri medioissa. Tai eivät kaikki, vaan yhä harvemmat. Mutta sekään, että yhä pienempi eliitti luo ja yhä suurempi massa kuluttaa, ei ole nuorten tai internetin vika, vaan meidän keski-ikäisten valinta.

Arvioisin olevani Minna Moisasen ihanneoppilas, lukevani keskimääräistä korkeatasoisempia tekstejä. Blogeja kyllä, mutta myös kirjallisuutta ja lehdistä ainakin Hesaria. Niistä löytämäni perusteella kehottaisin huolestumisteollista kompleksia kääntämään katseen itseensä. Seuraava kammotusten luettelo on nimittäin koottu lähes yksinomaan ns. laadukkaista teksteistä. Yleisönosastokirjoitukset, mutta myös esimerkiksi pääkirjoitukset, ja tietysti liike-elämän puppupuhunta, ovat ehtymättömiä kliseegeneraattoreita. Ehdotan, että kun kirjoittamisen ammattilaisia seuraavan kerran saneerataan, pahimmat kielen raiskaajat korvataan tekstiviesteillä, mesellä, facebookilla ja twitterillä monipuolisesti karaistuneilla nuorilla.

Moisanen toteaa äidinkielen ja kirjallisuuden olevan liian monelle oppiaineena pakkopullaa. Ehkä se on tervettä kapinaa.

Mutta seuraavassa siis lista inhokeista. Täydennä vapaasti!

Miehenä oleminen

Ystäväni pyysi projektiinsa ajatuksia miehuudesta ja miehenä olemisesta. Arvelin helposti tuottavani muutaman sata sanaa ja lupauduin mukaan. Homma osoittautui kuitenkin yllättävän vaikeaksi. Olin kuvitellut kirjoittavani pitkistä päivistä, velvollisuudentunnosta ja sen sellaisesta. Edes jotakin. Yllätyin, että tuskin sivusinkaan itsensä elättämisen eetosta. Työ tuntuu aivan liian häilyvältä ja epävarmalta, jotta enää sisimmässäni laskisin mitään sen varaan, vaikka mielelläni työskentelenkin. Työn mahdollistama kuluttaminenkin tuntuu vain hetken huumalta. Lääkäreitä ilahduttanee, että naiset sentään edes kävivät mielessä. Ennen kaikkea huomasin kuitenkin kirjoittavani - juoksemisesta.

Kosken sarjikseni markkinoinnin, lumitöiden ja muiden verukkeiden vuoksi ole ehtinyt päivittämään blogiani, läiskäisen kirjoittamani tekstin tähänkin, vaikkei se teemaan oikein sovikaan:

Todellisuus on kulloisenkin kertojan tarina

Ensin juhlin itsenäisyyspäivää. Sitten kävin hautajaisissa. Äsken vietin joulua läheisten seurassa. Nämä seremoniat ja muutama joutilas hetki ovat suistaneet minut murrosikäisiin ajatuksiin. Sellaisiin kuin: keitä olemme, mistä tulemme, minne menemme. Mitä kaikki tarkoittaa?

Useimmat tarvitsevat kukoistaakseen tarkoitusta. Ainakin minä tarvitsen. Iän myötä olen sentään lakannut etsimästä perimmäisiä tarkoituksia. Riittää, että esimerkiksi työssä on edes välillä vähän järkeä.

Uskon silti psykiatri Viktor E Franklin tavoin, että kaipaamme tarkoitusta enemmän kuin mitään muuta. Tarinoimalla viestimme näistä tarkoituksista. Tarina selittää nykyisyyden johdonmukaisen kehityksen lopputuloksena. Tarinoiden avulla haaveillaan myös tulevasta. Oman aikamme suosittuja tarinoita ovat esimerkiksi koti, uskonto ja isänmaa.

Koti. Jo pieni lapsi katsoo vanhempiensa kanssa mielellään perhealbumia, josta hän löytää itsensä osana suurempaa sukukokonaisuutta. Ihan erityisen kiinnostuneesti hän kuuntelee, miten hänen vanhempansa tapasivat toisensa. Tämän tarinan tuloshan on hän itse. Harva vanhempi tarinoi lapselleen inhorealistista siitä, miten humalassa kohdanneet isä ja äiti päätyivät valomerkin jälkeen suojaamattomaan seksiin. Tarina stilisoidaankin tilanteeseen sopivaksi, ja lapsi saa tilaamansa tarkoituksen. Myöhemmin hän tosin kärsii ainakin hitusen syyllisyydestä huomatessaan, ettei hänen oma viettielämänsä täysin vastaa sitä ihanteellista kaavaa, jota hän kuvittelee vanhempiensa "vanhoina kunnon aikoina" noudattaneen.

Uskonto. Joulun tarina opettaa meidät näkemään itsemme kristikunnan, hybriksessä peräti ihmiskunnan, osana. Raamattuhan sinänsä, kuten suurelta osin ihan maallinen historiankirjoituskin, on tositapahtumiin perustuvaa aikuisten satuilua, jonka tarkoitus on torjua tarkoituksettomuutta ja auttaa meitä näkemään nykyinen tilanteemme kertojan tai tulkitsijan mielen mukaisena vääjäämättömänä tuloksena.
(Uskonnollista paatosta kaihtaville joulu tarjoaa nykyään myös kevyemmän, tavarataivaallisen tarinan pukkeineen ja tonttuineen. Tämä tarina julistaa kulutusyhteiskunnan merkittävyyttä. Ainakin mainoksissa joku vielä ilahtuu uusista tavaroista).

Isänmaa. Lipun liehuessa tarinoimme tarkoitustuksestamme kansakuntana. Sodassa rikkunut veteraani kuuntelee väsymättä vakuutteluja siitä, että unissa edelleen jatkuva silmitön tappaminen oli välttämätöntä ja arvokasta. Kirjallisuudesta ja elokuvista lohtua löytyy lisää. Toisaalla keskikaljabaarien pudokkaat ja pilottitakkiset nahkatukat takertuvat kansallisuhoon ja muukalaisvihaan, kun muutakaan ei ole tarjolla. Ja hoilaammehan me tavitsektin välillä olevamme sankareita ihan kaikki, kun oikein silmät suljetaan. Mitättömimmänkin vaihetyön tekijä voi samaistua menestyneeseen kiekkojoukkueeseen, oikaista hetkeksi kipeää selkäänsä rispaantuneella Suomi-soffallaan, ja todeta tippa silmässä: hyvä me.

Tarinoinnin tauottua jää kuitenkin jäljelle hauras yksilö. Ruumiimme vääjäämätöntä heikkenemistä emme voi paeta, mikä latistaa tarinamme lopun ennustettavaksi. Yritämme syödä terveellisesti, hölkätä tai leikellä itseämme lisää käyttöikää, mutta lahjomattomat madot haluavat silti ruokansa ajallaan. Hautajaisissa paketoidaan päivänsankarin lisäksi hänen elämänsä tarkoitus. Syntyi. Kytki muutaman tuhatta sähköjohtoa. Kuoli pois. Eihän sitä näin voi kertoa. Tunteisiin vetoavaa muistelijaa surijat arvostavat enemmän, sillä hän auttaa heitäkin torjumaan tarkoituksettomuutta.

Sinne tänne sinkoilevien atomien todellisuudessa valmiita merkityksiä ei kuitenkaan ole. Yritämme sellaista vähän kai epätoivon vimmallakin hahmottaa, samaan tapaan kuin aivomme pelkistävät kaottisia havaintojamme säännönmukaisiksi muodoiksi. Emme taida muuta voikaan.

Yksi tapa yrittää saada otetta kaaoksesta on työ. Puheissa haaveilemme muka vapautuvamme raadannasta, mutta sen hetkeksikään lakatessa moni on heti vaikeuksissa. Vähänkään pidemmistä juhlapyhistä selvitään vain poliisin ja sosiaaliviranomaisten avulla.

Työ ei ehkä anna tarkoitusta, mutta se auttaa kuitenkin unohtamaan tarkoituksen puuttumisen. Mitäpä muuta ylistetty flow, mielen ja käden ykseys, on lopulta kuin tarkoituksettomuuden onnistunutta pakenemista? Keskitymme johonkin yksityiseen niin tiiviisti, että unohdamme kokonaan elämän ahdistavan monimutkaisuuden.

Nykyaikainen työ on monella tapaa luovaa ja kivaa. Samanlaista myönteistä kehityskertomusta se ei kuitenkaan tarjoa kuin teollisen ajan ikävystyttävä rutiinityö. Päinvastoin se uhkaa vallata kaiken aikamme ja syrjäyttää kaikki muut tarinat, niin kodin, uskonnon kuin isänmaankin. Globaalissa talouskilvassa onkin käynyt yhä haastavammaksi luoda yhteisiä, yleviä merkityksiä. Ylimmäksi arvoksi nostettu talouskasvu ei monien mielestä enää lisää hyvinvointia. Monista se on jopa haitallista, hallitsemattomasti leviävä syöpä, joka tuhoaa luonnon ja lopulta ihmisenkin. Talouskasvu näyttää myös hyödyttävän yhä harvempia. Enemmistön osaksi jää työskennellä alenevilla palkoilla globaalissa hikipajassa, joka siirtyy aina halvimpia kustannuksia ja väljempiä ympäristönormeja tarjoavaan maailmankolkkaan.

Yrityskouluttajat ja monet poliitikotkin yrittävät silti vimmaisesti vakuutella meille, että juuri työtä tekemällä pääsemme mukaan johonkin paljon suurempaan kuin oma mitätön elämämme. Organisaatiollakin on luomiskertomuksensa, jolla yritetään osoittaa sille loisteliasta paikkaa maailmankaikkeudessa. Ahkeroimalla pääsemme mukaan sen suureen tarinaan. Samalla suojelemme tietysti myös hyvinvointivaltiota, puramme eläkepommia. Vakuuttelu on kuitenkin yhä hankalampaa historiattomassa kvartaalikapitalisimissa, jonka ainoa tarkoitus on jauhaa voittoa omistajille. Mitään ei yritetä tehdä hyvin, vaan ainoastaan kustannustehokkaammin. Harva enää oikeasti uskoo tai sitoutuu.

Abiturientti Jessica Ekholm tulkitsee Helsingin Sanomien nuoren palstan kirjoituksessaan mielestäni oivallisesti ajan henkeä:

Vaikuttaa, että tulevaisuudellani on ennalta määrätty yhteiskunnan luoma kaava: lukion jälkeen yliopistoon, yliopiston jälkeen töihin ja siitä seuraavat viisikymmentä vuotta työntekoa. Sitten vanhainkodin kautta hautaan. Toivoisin, että elämälläni olisi jokin muu vaihtoehto kuin se, jonka yhteiskunta on minulle sanellut. Mutta tätä toivetta on hankala ilmaista ääneen. Varsinkin vanhemman polven suomalaiset, joihin vanhempanikin kuuluvat, uskovat vakaasti, että koulu ja työt on hoidettava vastaan haromatta, koska sellaista elämä vain on.
(Ekholm)

Yhdysvaltalainen sosiologi Richard Sennett kertoo työlleen omistautuneesta it-alan menestyjästä, Ricosta, jolla on kauhistuttavan vähän vastauksia Jessican epäilyille:

Rico oli kuin olikin täyttänyt isänsä toiveet sosiaalisesta kohoamisesta, mutta samalla hylännyt isänsä tien. Hän halveksii "ajan vankeja" ja muita byrokratiaan kiinni jääneitä; hän itse haluaa olla avoin muutoksille ja uskoo riskinottoon. Kaikkein eniten Ricoa huolestuttaa, että hänen omassa elämässään ei ole mitään sellaista sisältöä, joka voisi toimia eettisenä ohjenuorana hänen lapsilleen. Hyvän työn määreet eivät ole hyvän ihmisen määreitä. Työelämässä pärjääminen tai edes menestyminen ei siis anna Ricolle juurikaan eväitä toimia vanhemman roolissa. Hän haluaisi päinvastoin suojella omaa perhettään tämän päivän työelämälle ominaisen lyhytjänteisyyden, palaverimaisuuden ja ennen kaikkea heikon lojaaliuden ja sitoutumattomuuden vaikutuksilta. Uuden talouden jatkuvasti muuttuvien arvojen sijaan perheessä pitäisi Ricon mielestä korostaa velvollisuudentuntoa, luotettavuutta, sitoutumista ja määrätietoisuutta, jotka kaikki edellyttävät pitkäjänteisyyttä. Millä tavalla lyhytjänteisessä, nopeatempoisessa yhteiskunnassa voi pyrkiä pitkäjänteisiin päämääriin? Millä tavalla kestäviä sosiaalisia suhteita voi ylläpitää? Millä tavalla ihmiset voivat luoda omaa identiteettiään ja elämänhistoriaansa koskevan kertomuksen näin pirsteleisessa, katkelmallisessa yhteiskunnassa? Ymmärtääkseni Rico tunnistaa itsessään sen, että hän on paitsi elämässään menestynyt myös jossain määrin hämmentynyt. Se joustavuus, jonka ansiosta hän on menestynyt, on samalla heikentänyt hänen luonnettaan, mutta tähän ei ole mitään käytännön parannuskeinoa. (ks. Sennett, 13 - 29)

Miksi ihmeessä me sitten olemme vedätettävissä? Miten työtön saadaan lietsottua paniikkiin heti, kun hän vapautuu työstä, jota on koko ikänsä inhonnut? Miksi eläkkeelle "pääseminen" suistaa monet syvään masennukseen?

Ajattelen, että temppu tehdään, tai se syntyy, kolmella tavalla. Kitisemällä, rutisemalla ja häivyttämällä. Kaikki nämä tavat iskevät kimppuumme luonnollisen ymmärrysmaailmamme ulkopuolelta. Siksi kohtaamme ne niin valmistautumattomana.

Nyt se on valmis!

Sain albumin tänään painosta, joten se näyttää ehtivän tilaajille jouluksi!

Jotkut ovat kyselleet näytteen perään, koskeivät halua ostaa sikaa säkissä. En varmaan haluaisi minäkään, joten lisäsin muutaman sivun sarjakuvaportaali kvaakiin.

Joululahjavinkki: painotuore sarjakuva-albumi

Inhoatko kaupoissa tungeksimista? Tuskailetko, mitä antaisit jouluna hänelle, jolla kaikkea jo on? Tämä tärppi on juuri sinulle!

Sisyfos Kivi: Oletko valmis?
ISBN: 978-952-92-8350-7.
68 sivua, 19 x 26 cm, nidottu, neliväri.
Painopaikka: Kirja kerrallaan. Helsinki, 2010.

Sarjakuva-albumi, Oletko valmis?, 68 nelivärisivua, vaivainen 150 kappaleen painos, takuuvarma keräilyharvinaisuus jo syntyessään. Kukaan ei ole voinut tätä vielä lukea, sillä sitä vasta painetaan.

Omakustanteeni kertoo työstä, kuinkas muutenkaan. Se täydentää tämän blogini. Molemmat syntyivät puolentoista vuoden takaisista potkuistani, jotka keskeyttivät opintoni. Blogitekstit syntyivät opinnäytteen teoriaosuudesta. Tutkiskelin mitä ja miksi työelämässä tapahtuu. Albumi kertoo ihmisestä rakenteissa, siitä miltä muutosten keskellä eläminen tuntuu. Omien kokemusteni lisäksi hyödynsin käymiäni keskusteluja ja nimettömänä minulle kerrottuja tarinoita ja ajatuksia.

Ketkä tästä sarjiksesta sitten luultavimmin pitävät? Uskoisin, että ainakin pätkätyöläiset, ja kaikki muutkin, joita työn epävarmuus jollain tavalla koskettaa. Lisäksi ne, jotka yrittävät ymmärtää mahdollisuuksien ja uhkien keskellä työskentelevien "luovien" ammattilaisten sielunelämää. Ja jos olet pitänyt blogiani edes ajoittain täysjärkisenä, saatat sinäkin tykätä. Lapsille teemat ja vähän vino huumori sen sijaan jäänevät avautumatta. Isovanhemmillekaan en tätä välttämättä ostaisi.

Mutta tilata siis saa. Hinta on 18 euroa plus postikulut (Suomeen 2 euroa. Lähetä postiosoitteella varustettu tilaus sähköpostiini: sisyfos.kivi ät hotmail.com. Saat vastausviestinä pankkitilin numeron ja tarkemmat ohjeet. Rahan tultua tilille postitan albumin, joka onnen suosiessa ehtii perille jouluksi.

Varmaa jouluksi ehtiminen ei valitettavasti ole. Paino lupaa tehdä parhaansa ja on tähän asti työskennellyt kuin unelma. Ihan varmaksi he eivät silti muilta kiireiltään uskalla valmistumista luvata. Ilmoita siis viestissäsi, onko jouluksi ehtiminen tilauksesi ehto. Jos on, lähetän maksuohjeet vasta albumin tultua painosta. Jollei se näytä ehtivän ajoissa, perutaan kauppa.

Hypistelen tätä kirjoittaessani painotuoretta tarkistusvedosta. Pysyn hädin tuskin tuolillani. Eihän tuo hullummalta näytä. Ajallamme on ikävät puolensa. Palvelutyössä olemme välillä lähes orjuudessa, kun yritämme miellyttää asiakkaan pienintäkin oikkua. Mutta kun pääsemme itse asiakkaan asemaan, mahdollistaa tekniikan ja talouden villi paritanssi vastaavasti aikamoisen kivoja asioita. En olisi 10 vuotta sitten kuvitellut painattavani täysimittaista nelivärialbumia ihan omin voimin.

Palkkatyöstä tosin pitää pitää kiinni, jotta saan kulut katetuksi. Tosin juuri nyt avokonttorissa on innostukselta vaikea keskittyä.

Uralla etenemisestä

Esimies kysyi kiinnostuksestani haastavampiin tehtäviin.

Nykyisessä työssäni maksaja tai projektipäällikkö kertovat varsin täsmällisesti mitä minulta kulloinkin odotetaan. Voin periaatteessa odottaa ohjeita, pysyä asiantuntijuus- ja mukavuusalueeni sisällä. Vastata vain kun kysytään.

Uudessa roolissani minulta odotettaisiin kokonaisvaltaisempaa vastuuta. Joutuisin välillä vaikka väkisin jyräämään aikaan päätöksiä. Minun pitäisi myös itsenäisemmin vastata asiantuntemukseni kehittämisestä. Aina ei olisi ketään, jolta kysyä neuvoa. Minulta kysyttäisiin, välillä vieraalla kielellä ja mahdollisesti vieraassa maassa.

Mitä vastaisin?

Itse tarjous tuli yllättäen ja tilaamatta. Ilman muuta lyhyessä ajassa saavuttamani luottamus imartelee. Vuosi sitten olin ikääntyvä pitkäaikaistyötönkandidaatti vailla tulevaisuutta. Tallailin työttömänä pitkin viimaisia katuja ja vain haaveilin tällaisesta tilaisuudesta. Nyt teen vaativaa ja tärkeää työtä kivassa porukassa. Minulle on tarjottu vielä vaativampaa ja tärkeämpää. Ohittaisin pari talossa jo vuosia ollutta. Palkka nousisi. Tukenani olisi fiksu pomo.

Ihan hetkeen en ilmeisesti joudu pelkäämään potkuja. Oikeastaan ensimmäisen kerran, nyt lähes viisikymppisenä, luotan työsuhteen jatkuvan vielä puolen vuoden kuluttuakin. Lasten tekemisen kannalta varmuus tulee liian myöhään, mutta tuntuuhan se hyvältä näinkin.

Oikeastaan on hassua päätyä käytännössä pohtimaan hetki sitten fiktiossa pyörittelemääni. En tosiaan ollut ajatellut asian enää mitenkään koskevan itseäni. Tuo fiktio, sarjakuva, on toinen puoli samaa työttömyyden takia keskeytynyttä opinnäytettäni, jonka faktapuoli sisältyy tähän blogiin, ja on kirjoituskokoelmana luettavissa oikean palkin Kootut työjutut -bannerin kautta.

Faktaosuus summasi muuttuvan työn aikalaiskeskustelua. Pääosassa oli järki. Fiktio täydentää toivoakseni kokonaisuuden. Yritän siinä omia kokemuksiani ja ammattilaisilta keräämääni aineistoa yhdistellen hahmottaa miltä työn tekeminen uusien mahdollisuuksien ja epävarmuuksien keskellä tekijästään tuntuu.

Sarjis on nyt valmis, ja julkaisen sen omakustanteena. Tämän sivun ulkoasusta saa jonkun tolkun tyylistä. Nelivärisivuja tulee olemaan noin 70 ja hinta asettunee hiukan alle 20 euroon. Markkinoisin tekelettäni innolla joululahjaksi kaikille, joita kaupoissa tungeksiminen tympii, jos olisin varma painamisesta ennen joulua. Paino ei tätä kuitenkaan uskalla luvata.

Mutta palaan markkinointiviestintään tuonnempana. Nyt riittää pohdittavaa tuossa uralla etenemisessä.

Vastakkainasettelun ajan paluu?

Seuraava pohdintani on leikkiä, enkä edes toivo sitä todeksi. Ehkä syysflunssa sai itsekritiikinkin aivastelemaan. Varsinaisen innoituksen antoi vanhasta hesarista löytämäni kauppatieteen tohtori Maria Joutsenvirran talouskasvun ja hyvinvoinnin suhdetta pohtiva mielipidekirjoitus. Joutsenvirta tuskailee, että päättäjämme tarjoavat talouskriisiin ratkaisuksi yksinomaan talouskasvua. Ellemme paisu vähintään muiden tahtiin, seuraa työttömyyttä, alenevia verotuloja, kasvavia kuluja. Lopulta hyvinvointiyhteiskunnan romahdus.

Useimmat meistä uskonevat, kun päättäjät lupaavat tieteen ja teknologian ratkaisevan väestön ja kuluttamisen kasvun aiheuttamat ongelmat. Tietoisesti tai tiedostamattaan he äänestävät valinnoillaan. Hulluilla päivillä, ideaparkeissa ja joulumarkkinoilla paljastuu millainen ajattelu on voitolla. Muutama kasvukriittinen blogi ei valtavirtaa patoa.

Yhä useammat epäilevät kuitenkin Joutsenvirran tavoin, ettei talouskasvu enää turvaa hyvinvointia. Joskus on jopa päinvastoin. Tietyn tulotason jälkeen tulojen merkitys hyvinvoinnille vähenee. Oravanpyöräilijät alkavat haluta vapaa-aikaa enemmän kuin rahaa. Oikeudenmukaisuuskaan, jos sillä tarkoitetaan säällistä elämää kaikille, ei näytä kasvun myötä toteutuvan. Rikkaat rikastuvat ja köyhät köyhtyvät. Köyhä etsii harkinnanvaraista onneaan toimeentulotukiluukulta, keskiluokka jouluvalojen loisteesta, rikas rottweilerin vartioimasta bunkkeristaan. Kukaan ei löydä.

Kasvukriitikon ylivertaisin pointti on tietysti ekologinen. Hän uskoo, että yhdistetty väestön- ja talouskasvu ulosmittaa kaikki tieteen ja teknologian hedelmät, ja enemmänkin. Jatkuva talouskasvu on kuin pahenevien pikavippien sarja, jonka katkeraksi lopuksi luonnonvarojen kulutus ja ilmastokriisi käyvät kestämättömäksi. Palellumme pakkaseen tai paistumme eläviltä tai pyörremyrky vie tai hukumme vedenpinnan noustessa. Ellemme tee parannusta tänään, menetämme koko huomisen.

Tekoihin valmiita kasvuideologian vastustajia, jos unohdetaan suunpieksijät, on aika vähän. Pentti Linkola ja muutama muu. Valinta kasvun ja siitä eroon pyristelyn välillä lienee kuitenkin aikamme keskeisin. Kun toinen haluaa pelastaa maailman jarruttamalla, toinen kaasuttamalla, kompromissia ei oikein taida löytyä.

Fanaattisuudessaan kasvun vastustajat lähentelevät mielestäni välillä fundamentalistiuskovaisia. Me olemme hyviä, muut kadotettuja, kuuluu tämänkin lahkon sanoma. Usko omaan asiaan on järkkymätön. Kasvutalousihminen nähdään narkomaanilta, jota arvaamatonta sekoilua ohjaa silkka silmitön seuraavan piikin tarve. Huomenna on jo saatava uusi annos, uutta kasvua. Yhä enemmän, yhä isompaa.

Vakavimmin sairaita ovat tietysti yhteisöstään itsensä irti repäisseet superrikkaat, joille mikään raha ei riitä tarjoamaan onnea. Heille kasvukriitikko tarjoaa joko nappia otsaan (kun kaikkia ei voi auttaa, älköön autettaako yhtäkään) tai yhteiskunnan kustantamaa psykiatrista hoitoa (pahimmasta alennustilastakin on mahdollista palata ihmiseksi). Nimenomaan maksuttomuuden tarjoama kontakti muihin ihmisiin voisi rohkaista veropakolaisenkin tarttumaan kukkaronsa sijaan jälleen toisen ihmisen käteen.

Miten näihin kiihkeisiin Jumalan hulluihin pitäisi suhtautua?

Pitäisikö heidät kansainvälisen kilpailukyvyn nimissä palauttaa ruotuun ryhtymällä rankaisemaan talouskasvun vastustamisesta? Vai olisiko meillä varaa antaa heidän elää uskonsa mukaisesti? Täydellisesti se ei tietysti onnistuisi, kuten ei mikään muukaan epätäydellisessä maailmassamme. Uusin teknologia tarjoaisi kuitenkin, ehkä paradoksaalisesti, aiempaa parempia edellytyksiä vaatimattomaan elämään palaamiseksi.

Keksin ainakin kolme tapaa helpottaa kasvukriitikoiden vaellusta maan päällä.

Pikkujoulut - viisi plus yksi vinkkiä selvitä kunnialla

Pikkujoulut huipentavat monen vuoden. On kerrankin tilaisuus rentoutua ja antaa muidenkin ottaa vähän rennommin. Jos työt sujuvat ja porukka on sopivan letkeää, pieni tonttuilu voikin olla parasta mahdollista alkavan kaamosmasennuksen torjuntaa.

Kaikki eivät yhdy riemuun. Irtisanomisuhatun irroittelu on keinotekoista. Pätkätyöläisenkin on vaikea osallistua sisäpiiriläisten riehaan. Monet vakituisetkin kokevat pomon joka vuosi toistuvat tekohauskat nokkeluudet ja jokaiselle jotakin -tyyppisen "harmittoman" ohjelmiston vitsauksena, jolla työantaja varastaa työntekijän aikaa perheeltä ja harrastuksilta. Ahdistuneimmat kehittelevät jo alkusyksystä kunniakkaita tekosyitä laistaa koko kännipäinen ääliöinti.

Pikkujouluihin osallistuminen on vapaaehtoista, mutta käytännössä poissaolijalta tivataan perusteluja. Ellei tivata, se merkitsee, että kohde on lopullisesta luokiteltu toivottomaksi tapaukseksi.

Pikkujouluihin kannattaakin mielestäni mennä, jos suinkin mahdollista. Illasta voi selvitä hengissä, ja kunniallakin, kunhan pidät mielessä muutaman tervejärkisen periaatteen.

Elämäni siivoojana

Rahoitin opintojani ja sittemmin unelmiani pitkään siivoojana.

Nuo ajat tulivat mieleen, kun luin Kreeta Onkelin kolumnin siivoamisesta.

Onkeli toteaa osuvasti, ettei siivoojia arvosteta, siisteyttä kyllä. Oikeudenkäynnissä, jossa vaimoa epäiltiin miehensä taposta, häntä vastaan todistanut poliisi kertoi, kuinka kotona oli ollut siivotonta. Siivottomuus tarkoitti, että kotona meni huonosti. Suhteen tukipilari ei Onkelin mukaan olekaan läheisyys vaan siivoaminen.

Silti siivoojaksi ei pyritä vaan joudutaan. Syrjäytymiskeskusteluissakin siivooja on Onkelin mielestä pahin esimerkki. Kun rokkarilla meni huonosti, hän siivosi Tukholmassa.

Juuri tuon alhaisen arvostuksen takia minä ryhdyin aikanaan siivoamaan. Vain asuntoni nähneet ymmärtävät koko vitsin. Halusin mieltä vaivaamattoman työn, jossa voisin urakoida, jossa välttyisin työtä hidastavilta ihmissuhteilta ja jota en perfektionismissani innostuisi tekemään kunnolla. Pidin työtäni myös jalkapohjien rasitusvammoilta suojaavana juoksun oheisharjoitteena. Olin tyytyväinen, vaikka kadehdinkin erään julkisyhteisön yövahtimestaria, joka työajalla saattoi kirjoittaa graduaan. Minä sain tyytyä sanelemaan siivouskärryissä kulkevaan sanelukoneeseen hajamietteitä, ja niitäkin vasta konttorien tyhjennyttyä.

Miten uudistaisin koulun?

Viipyilen vielä hetken peruskoulun tuntijakouudistuksessa.

Jotten edellisen kirjoitukseni tavoin vain kritisoisi, kehittelen lyhyesti omien toiveideni mukaisen peruskoulun, lähinnä yläkoulun.

Tarkkoihin tuntimääriin en puutu, enkä kaikkiin oppiaineisiinkaan. Oppilaiden kokonaistuntimäärän pitäisin kuitenkin ehdottomasti ennallaan. Lisättäköön vapaaehtoisten, tai jopa puolipakollisten kerhojen määrää, jos niin halutaan, mutta oppivelvollsuuteen en lisälaitostumista sisällyttäisi. Peruskoulu alkaa mielestäni riittävän varhain, kestää riittävän pitkään, eikä päiviäkään ole nykyisestään syytä pidentää. Luovuus ja eheys edellyttävät niin nuorella kuin aikuisellakin myös joutilasta luppoaikaa ilman tulostavoitteita ja raportointia. Koulua ei saa käyttää nuorten välivarastona, jonka todellinen tarkoitus on mahdollistaa vanhempien pitemmät työpäivät.

Alakoulun valinnaisuutta en lisäisi, koska se johtaisi osaamiseltaan hyvin erilaisiin yläkoululaisiin ja myös alueelliseen eriarvoisuuteen. Yläkoulussakin äärimmilleen viety valinnaisuus vaikeuttaa opetuksen suunnittelua, koska osallistujamäärät voivat vuosittain vaihdella kovastikin. Pätevää henkilökuntaa on vaikea rekrytoida lyhyellä aikavälillä ja toisille päteville on ikävä jakaa pikapotkuja.

Todellisille lahjakkuuksille yksi tai kaksi lisäviikkotuntia ei myöskään merkitse juuri mitään. Jos lapsinerokas viulisti, juoksija, kuvataiteilija tai matemaatikko oikeasti haluaa kehittää taitojaan, tarvitaan ylivirkamiesmäistä intohimoa ja tuhatkertainen tuntimäärä koulun tarjoamaan oppiin nähden.

Järjestettäköön näille superlahjakkuuksille siis laadukasta yksityisopetusta eikä sotketa kaikkia Suomen kouluja. Me tavikset voimme ainakin yläkouluun asti mennä yhtenäisenä ikäluokkana samassa tuubissa.

Mutta niihin muutoksiin. Aloitan karsimalla.